Mielenkiintoisia kommentteja! Arvasin, että aika moni sanoo sen, että kun itse kerran lapsineen ja koirineen tähän ryhdyimme, niin turha valittaa. Se kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, eikö vain? Että pitää pärjätä kaikissa tilanteissa omillaan, mielestäni parmepi olisi sellainen yhteisöllisempi elämäntapa. Mieheni on tosin niin vihainen vanhemmilleni, että he tulevat saamaan samalla mitalla sitten vanhuudessaan ainakin hänen toimiensa osalta.
Mielestäni juuri se, että "kaikki olkoon omillaan"-asenne, saa aikaan sen että Suomessa nuorilla ja muillakin on yhä enemmän mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä.
Me emme onneksi itse rakenna alusta loppuun, eli rakennusfirma ottaa ohjat käsiin, kun talon pohja on loppuun saatettu. Työn määrä, paperityö ja se fyysinen osuus (lapset jopa nyt kesäaikaan usein ovat nukkuneet tontilla vaunuissa ja teltassa ja minä miehen kanssa ollaan raahaamassa jos mitä materiaalia - faktahan on se, että minä voin auttaa miestä vasta kun lapset ovat käyneet yöunille), on kuitenkin yllättänyt aivan täysin. Elämäntilanne muuten on hallinnassa, eli lapsien ja koirien kanssa on miehen kanssa kahdestaan aina selvitty. Nyt, kun vielä toistaiseksi käytännössä olen "yksinhuoltajan kengissä", on kuitenkin raskasta. Lastenhoitoapua emme ole vielä ostaneet, MLL:n lastenhoitaja voisi tietysti tulla kyseeseen.
Ja, emme puhuneet vanhempieni kanssa ennen rakentamista siitä, että voisivatko he auttaa. Mielestäni se pieni apu olisi itsestäänselvyys - tämä ei tarkoita mitään ilmaista työvoimaa. Minusta on käsittämätöntä, että vanhempien apu tarkoittaa jollekin ilmaista työvoimaa. Jos minun lapseni tulevaisuudessa ryhtyisivät rakentamaan, auttaisin heitä kykyni mukaan niin paljon kuin mahdollista, se on itsestäänselvyys.
Yritän nyt turvautua siihen kuiten sanoitte, että tämä on väliaikainen elämäntilanne.