Rakausajan masennus!

Onko kellään kokemusta raskausajan masennuksesta? Itse olen 25 vkolla raskaana ja masentaa kaikki... En pysty nukkumaan kunnon yöunia, ruokahalu on kadonnut ja mieli maassa. Päässä pyörii niin paljon asioita, olen miettinyt lapsen antamista adoptioon koska en ole vakuuttunut kyvyistäni äitinä, ja huono taloudellinen tilanne huolestuttaa. Riitelen paljon mieheni kanssa, ja tunnustan että itse aloitan riidat, en edes tiedä miksi. Olen ilkeä miehelleni ja äidilleni vaikka rakastan heitä todella paljon. En osaa iloita raskaudesta ollenkaan, vihaan kasvavaa vatsaani ja läskejäni sekä raskaanaolevia onnellisia odottajia koska olen heille kateellinen siitä onnesta mikä heillä on.. Masennus on kärjistynyt hirveästä synnytyspelostani josta olen kärsinyt alusta asti, ajatellessani synnytystä saan paniikkikohtauksen. Lisäksi masentaa ja pelottaa tuleva vauva-aika sillä kuten kerroin, taloudellinen tilanteemme on huono. Mieheni ei myöskään aio pitää isyyslomaa siinä pelossa että hänen työsuhdettaan ei näin ollen välttämättä vakinaisteta(se on siis vielä määräaikainen). Synnytys pelottaa hirveästi, ja olemme sopineet minun synnyttävän yksin sellä mieheni ei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä/miten hänen pitäisi olla ja tukea minua. Tuleva äitiys pelotta myös, sillä pelkään olevani huono äiti, ja tämän takia olen miettinyt adoptiota vaihtoehtona. Rakastan lastani hirveästi ja sydäntä särkee ajatus luopua hänestä, mutta en tiedä onko muuta vaihtoehtoa, hän saisi kuitenkin niin hyvän elämän perheessä missä olisi hyvä taloudellinen tilanne, eikä mistään pitäisi rahan takia luopua.
Masentuneisuudesta en ole uskaltanut neuvolassa puhua, sillä terv hoitaja sanoi ensimmäisellä käynnillä, että mikäli minulla ilmenee masennusta (kerroin hänelle kärsineeni murrosikäisenä masennuksesta) hän lähettää minut terapiaan ja mahdollisesti osastohoitoon koska olen aiemmin ollut siellä, ja sitten hänen on pakko ilmoittaa sosiaaliviranomaisille lapsen epätasapainoisesta perheestä jne.. Tiedän että kuulostaa tyhmältä että pelkään sitä samalla kun mietin adoptioon antamista mutta jotenkin pelottaa jos päädynkin pitämään lapsen ja se viedään minulta pois.

Huh, kylläpäs vuodatin.. Tuntuu vaan hyvältä purkaa vihdoin kaikki jotenkin.

Voimia kaikille muille masennuksesta kärsiville :hug:

Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja miten olette selviytyneet masennuksesta.

 

Miksi et ottaisi apua vastaan hei haloo?Nyt tarvitset sitä ja paljon...sikiö reagoi mielialoihisi ja kyllä ois hyvä että sinä saisit apua ja mielesi ois myös elämänmyönteisempi.Usko pois kyllä te pärjäätte ei meidänkään taloudellinen tilanne huippu ole kädestä suuhun menetelmällä porskutetaan -ei raha onnelliseksi tee mutta tietenkin helpottaa.Voimia sulle :hug: en halua olla ilkeä mutta toivon mukaan saisit apua ja pian

 

Ajattelet aivan samoja kuin minäkin, ihankuin tekstisi olisi ollut oma kirjoitukseni.Sairastuin masennukseen vuosi sitten raskausaikana...silloin minulle alkoi tulemaan pakkoajatukset(juuri nuo mitä itsekin ajattelet, ja ne olivat juuri lehtien otsikoista.)Pakkoajatukset ovat päässäpyöriviä ajatuksia joita ei saa pois vaikka tekisi muita juttuja yms..ne tulevat aina uudelleen ja uudelleen mieleen, ja haittaavat normaalia elämää.Itsekin sairastuin niihin kamalien uutisten takia, just että äiti tappoi vauvansa jne.. ne alkoivat pyörimään päässä 24/7... itkin paljon, monta tuntia päivässä, pelkäsin että minäkin olisin sellainen äiti jolla vaan naksahtaa...ja sitten tekisin jotain kauheaa... sain masennuslääkkeet ja aloin käymään terapiassa.Nyt kolmas lääke menossa, ja uutiset pelottaa edelleen mutta ei niin paljoa enää..kauhistelen uutisia,koskaan en kuitenkaan osta iltalehteä näiden otsikoiden vuoksi, ja menen kauppaan katsoen toiseen suuntaan, etten näkisi otsikoita.

Minulla nyt 7kk ikäinen tyttö jota rakastan ylikaiken enkä koskaan häntä satuttaisi.Psykologini sanoi että äidiksi tuleminen on naiselle niin suuri asia,suurin asia elämässä ja siksi monet huolehtivat ja pelkäävät...mutta jos se käy raskaaksi niin silloin kannattaa hakea apua.
Pakkoajatukset tulevat yleensä sellaisille ihmisille jotka ovat äärimmäisen kilttejä, eivätkä tekisi kärpäsellekään pahaa.ne ajatukset ovat kauheita, ja erittäin pelottavia.Olen kärsinyt niistä jo vuoden! :\|


Voimia sinulle, ja kannattaa käydä puhumassa ammattilaiselle, sinulla voi myös olla alkavaa masennusta ja uupumusta.masennukseen kuuluu mm pakkoajatukset, erilaiset pelot yms...

halauksin, pöppiäinen :hug:

 

\

Masentuneisuudesta en ole uskaltanut neuvolassa puhua, sillä terv hoitaja sanoi ensimmäisellä käynnillä, että mikäli minulla ilmenee masennusta (kerroin hänelle kärsineeni murrosikäisenä masennuksesta) hän lähettää minut terapiaan ja mahdollisesti osastohoitoon koska olen aiemmin ollut siellä, ja sitten hänen on pakko ilmoittaa sosiaaliviranomaisille lapsen epätasapainoisesta perheestä jne..

Ihanko oikeasti neuvolan tätsä sanoi noin?! Järkyttävää! Monet äidit masentuvat pahastikin raskausaikana, ja siihen on kyllä apua saatavilla. Tuo neuvolantäti oli kyllä ihan tietämätön. Ei neuvolassa minun mielestäni mihinkään sossulle ilmoiteta jos äiti sairastuu masennukseen, ainakaan jos hän hakee apua itselleen.

Minä olen ollut koko raskausajan enemmän tai vähemmän masentunut. Pääasiassa menee ihan ok, mutta on paljon niitä päiviä, kun millään ei ole mitään väliä, kaikki tuntuu tyhjältä, en saa tehtyä mitään ja tekemättömät työt ahdistavat, vihaan itseäni ja inhoan lastani ja miestäni ja kissaani ja äitiäni ja kaikkia mahdollisia... jne. Minua ahdistaa myös meidän taloudellinen tilanne, koska me elämme jo nyt todella laihasti (minä opiskelija ja mies työtön) ja pelkään että joudumme lapsen tulon jälkeen todellakin kerjäämään.

Toisaalta, pysyypä ainakin kilot kurissa, kun ei ole rahaa syödä riittävästi, hah.

Ahdistaa myös se ajatus (tarkemmin ajateltuna ihan älytön), että jos mieheni ei saakaan mistään töitä enää koskaan, mites meidän sitten käy kun lapsi on kasvavassa iässä ja tarttee koulutarvikkeita, leluja, vaatteita, kenkiä, ruokaa jne.

Minä en pelkää synnytystä, ja raskauskin on sujunut ällistyttävän hyvin. Ongelma on siis ihan omien korvieni välissä.

Sairastin myös masennusta vuosi-puolitoista sitten, mutta se meni terapialla ohi. En syö masennukseen mitään lääkkeitä, mutta käyn nykyään psykologin juttusilla silloin tällöin. Joskin olen sitä mieltä että tarvitsisin enemmän apua kuin pari psykologikäyntiä kuukaudessa. Tosin tuntuu että kunnallisella puolella ei ole muuta tarjolla, ja yksityisiin ei ole varaa.

Halauksia ja voimia kaikille masentuneille, niin raskaana oleville kuin synnyttäneillekin. Meillä ei tosiaan ole helppoa tämä elämä. :hug:

Ps. eikä semmoiset kommentit ainakaan AUTA asiaa, että "tajuatko että masennus vaikuttaa myös sikiöön". Totta kai se vaikuttaa, mutta minkä masentunut muka itse mahtaa masennukselleen? Ei se parane tosta noin vaan sormia napsauttamalla, sen tietää jokainen joka on todella ollut masentunut.

 

Itsekin kärsin raskausajan masennuksesta v.-02 ja mieheni jäi töistä kokonaan pois ollakseen minun apunani ja tukenani.
Olo helpotti, mutta vaikeaa oli vielä myös lapsen synnyttyä. Oli hirveä olo, mikään ei kiinnostanut, kaikki tuntui olevan yhdentekevää jne.

Suosittelisin käymään synnytyssairaalan äitipolilla, sieltä ohjaavat kyllä eteenpäin, älä jää yksin, tarvitset apua ja ota sitä vastaan, se on sinun ja lapsesi parhaaksi!
Neuvolatäti tuntui olevan aika jyrkkä, mutta ohita se ja kuuntele asiantuntijaa joka oikeasti tarjoaa apua.
Oletteko yrittäneet hakea toimeentulotukea?
Älkää luopuko lapsestanne, kyllä te pärjäätte! Tärkeintä on että rakastaa lastaan ja näyttää sen hänelle, ei se meilläkään aina niin ruusuista ole ollut, mutta olemme pärjänneet jotenkin.

Kipin kapin apua hakemaan, ei siitä mihinkään sosiaalivirastoon ilmoiteta, rohkeasti eteenpäin!!!!

 

Mä kanssa ihmettelen neuvolatädin kommentteja... ei masennus ole syy ainakaan ottaa lasta pois, kyllä siihen täytyy sitten olla muitakin ja TOSI painavia syitä. Perhettä pyritään käsittääkseni aina kun ajatellaan olevan mahdollista, ennemmin auttamaan siinä, että jaksaisivat ja pystyisivät olemaan yhdessä. Mä näkisin teillä paljon mahdollisuuksia vaikka mihin ja onnellisuuteen, tarvit nyt tukea. Eli kannattaa mun mielestä hakea apua, jos sanoisit jollekin muulle kuin neuvolan tädille? Lääkärille, äitipolilla?