En nyt väitä, että ap:n tilanteessa asia olis näin, mutta mua ärsyttää toi väite, että ei saa kieltää lasta leikkimästä jonkun kanssa. Kyllä saa. Mun äiti on juurikin kasvattanu mut niin, että "sun pitää leikkiö niiden kanssa, joiden kanssa kukaan muu ei leiki". Muutamissa tapauksissa sieltä ujon kuoren alta pajastui mahtava ihminen, joka ehkä juuri arkuutensa vuoksi oli jäänyt yksin.
Joissakin tapauksissa huomasin aika pian, miksi se tyttö on jäänyt yksin. Ja mä kidutin itseäni viettämällä aikaa sellaisten kanssa. Se oli hirveetä. Ei toiselle lapselle saa antaa vastuuta kaveerata vaikeiden tyyppien kanssa. Vaikka veikkaan, että näissä tapauksissa kotiolot oli hirveät , mä olen surullinen siitä, että mun piti uhrata itseni niiden takia. Mä siis vietin välitunteja velvollisuuden tunnosta ihmisen kanssa, kenestä en pitänyt ollenkaan, kun toiset kaverit leikki muita juttuja. Ala-asteen kälkeen yksi tyttö itkien tuli kiittämään mua, koska olin ollu sille koulussa ainoa ystävä. Silti musta tuntuu, että mä uhrasin itsestäni ihan liikaa, mähän olin itsekin vielä lapsi.
Mun lapsen päiväkodissa on ollut tilanne, jossa yksi vaikeasta perheestä kotoisin oleva tyttö kerjäsi huomiota härnäämälä ym. Mä sanoin mun lapselle, että ei ole pakko olla sen kanssa leikeissä. Ketään ei pidä pakottaa viettämään aikaa jonkun kanssa jos ei tahdo. Kyllähän me aikuisetkin voidaan valita seuramme. Toki varmasti lasten keskuudessa voi olla mitä typerämpiä syitä jättää joku ulkopuolelle (ei leikitä ton kanssa kun sillä ei oo korviksia/koiraa/hevosta/mitä ikinä), mutta ei ole mikään automaatti, että kaikkien on pakko leikkiä kaikkien kanssa. Ei kaikki aikuisetkaan tule keskenään toimeen, joten ei kaikki lapsetkaan.
Ap:n tapauksessa tietty harmi, kun vanhat ystävät on noin vain hyljänneet. Onko mitään syytä tullut esiin, miksi tytön seura ei enää kelpaa?
