S
soolo
Vieras
Olemme kolmekymppisiä, naimisissa neljä vuotta. Mieheni on paras ystäväni ja arki meillä sujuu ok. Ongelma leijuu jotenkin kaiken jokapäiväisen taustalla: minä olen jo työelämässä, mieheni edelleen opiskelija. Vaikka tiedän että tämä tilanne ei ole ikuinen, niin koko ajan minulle käy selvemmäksi se, miten aikuistuminen pelottaa miestäni. Hän ei etsi työtä eikä halua elämässä eteenpäin, vaan roikkuu parikymppisten elämäntavoissa. Itse haluaisin esim. lähitulevaisuudessa ostaa asunnon, mutta eihän miehelläni ole varaa edes käydä ulkona syömässä. "Opintotuet tulee ens viikolla" on normaalivastaus, jos ehdotan jotain hankintaa tai ravintola+leffailtaa. Emme ole tasavertaisia, vaan suhteemme on kuin huoltajan ja lapsen. Toinen kantaa vastuun ja huolehtii, toinen ajelehtii. Tosin en miestäni elätä, mutta lopputuloksena emme myöskään yhdessä voi tehdä mitään mikä maksaa yhtään enempää.
Kuten totesin, kyllä kai mies tuosta valmistuu ja joskus töitäkin kai hankkii. Vai hankkiiko? Mietin jo mielessäni, että jos tulevaisuudessa eroan hänestä, niin millä syyllä? Nyt mennään jo välillä sietokykyni rajoilla, kun miestä saa patistaa suorittamaan opintojaan tai etsimään töitä. Ajattelen kuitenkin että tämä on yksi alamäki elämässä, ja tuen häntä silloin. Mutta miten pitkään se saa jatkua? Jos hän on liian kauan työttömänä opintojen jälkeen? Olenko silloin pinnallinen koska toinen ei saavuta omaa elintasoani? Ja tiedoksi, itsekään en mikään rikas ole, enkä kultalusikka suussa syntynyt. Mutta tulen toimeen kuten itsenäisen aikuisen mielestäni pitääkin. Mieheni taas ei.
Kiitos jos joku jaksoi lukea. Samansuuntaisia kokemuksia tai mielipiteitä olisi mukava kuulla.
Kuten totesin, kyllä kai mies tuosta valmistuu ja joskus töitäkin kai hankkii. Vai hankkiiko? Mietin jo mielessäni, että jos tulevaisuudessa eroan hänestä, niin millä syyllä? Nyt mennään jo välillä sietokykyni rajoilla, kun miestä saa patistaa suorittamaan opintojaan tai etsimään töitä. Ajattelen kuitenkin että tämä on yksi alamäki elämässä, ja tuen häntä silloin. Mutta miten pitkään se saa jatkua? Jos hän on liian kauan työttömänä opintojen jälkeen? Olenko silloin pinnallinen koska toinen ei saavuta omaa elintasoani? Ja tiedoksi, itsekään en mikään rikas ole, enkä kultalusikka suussa syntynyt. Mutta tulen toimeen kuten itsenäisen aikuisen mielestäni pitääkin. Mieheni taas ei.
Kiitos jos joku jaksoi lukea. Samansuuntaisia kokemuksia tai mielipiteitä olisi mukava kuulla.