Saimme huhtikun alussa tietää, että olin raskaana. Emme vielä silloin asuneet yhdessä eikä lasta varsinaisesti yritetty vaikka meidän ehkäisymenetelmillä plussa ei ollu mikään yllätys. Esikoinen siis oli tulossa ja olimme molemmat onnesta sekaisin. Yhteenkään emme olleet ehtineet muuttaa (200km välimatkaa) saatika menemään naimisiin. Mutta olimme yhtä mieltä siitä, että kaikki järjestyy.
Sovimme, että alamme etsiä yhteistä asuntoa mieheni asuinpaikan läheltä ja kun raskaus oli edennyt jo 9. viikolle rohkenin tiedustella mahtaisiko vauva voida syntyä perheeseen jolla on vain yksi sukunimi. Rakkaani suostui kosintaani ja kaikki tuntui täydellisestä, kunnes...
Pari päivää kosintani jälkeen alkoi verinen vuoto ja keskenmenohan siitä tuli. Olimme yhdessä sairaalassa ja surimme yhdessä. Päätimme jatkaa yhteisiä hankkeita asunnon ja yhteisen elämän suhteen mutta avioliitto ei yhtäkkiä sopinutkaan enää rakkaani suunnitelmaan vaikka puhetta oli uudesta yrityksestä heti kun kehoni antaa myöden ja yhteinen paritalonpuolikaskin tuli hankittua (vanhempieni avustuksella).
Muutenkin miehen käytös alkoi olla kummallista ja kun yritin puhua asiasta ei siitä oikein tullut mitään kunnes eräänä päivänä sain kuulla, etten ole se tärkein asia hänen maailmassaan (mitä olin siihen asti saanut kuulla olevani). Tärkeämpiä ovat kuulemma ystävät, henkinen treeni ja ties mitä muuta. Pieni maailmani romahti kun tajusin, ettei mies ehkä haluakaan minua vaan lapsen kauttani ja kun lasta ei tule niin...
Rakastan tätä miestä enemmän kuin mitään ja ajattelin, että kaipa tämä kaikki tästä ja aikaa kului. Nyt olen uudelleen raskaana ja mies on vetänyt sanojaan takaisin sen suhteen mikä on hänelle tärkeää. Avoliitosta ei ole ollut puhetta. Enkä aio sitä ottaakaan puheeksi. Kaikki on siis tavallaan hyvin... molemmat odotamme ja haluamme lasta kovasti ja ainakin minä rakastan miestäni kovasti ja hänkin sanoo rakastavansa minua.
Huomaan vaan kovin usein ajattelevani, että entä jos en nyttenkään onnistu saattamaan maailmaan elävää lasta vieläkö minua rakastetaan ja halutaan. Tai mihin mieheni sanomisiin voin luottaa kun noin mieltään muuttaa (mikä on tärkeintä elämässä ja mikä ei). Ja tuleekohan sitä kosintaa koskaan vai onko perheessä kaksi sukunimeä toinen isälle ja lapselle ja toinen äidille (vielä ex-miehen sukunimi olis kiva päästä eroon jo senkin takia, ettei lapset sitten heti kysele).
Nämä kuulostaa kai naurettavan pieniltä ongelmilta niiden rinnalla mitä tällä palstalla on puitu mutta mielipiteitä tai kokemuksia täälläkin kaivataan. Kiitos jo etukäteen kaikille!
Sovimme, että alamme etsiä yhteistä asuntoa mieheni asuinpaikan läheltä ja kun raskaus oli edennyt jo 9. viikolle rohkenin tiedustella mahtaisiko vauva voida syntyä perheeseen jolla on vain yksi sukunimi. Rakkaani suostui kosintaani ja kaikki tuntui täydellisestä, kunnes...
Pari päivää kosintani jälkeen alkoi verinen vuoto ja keskenmenohan siitä tuli. Olimme yhdessä sairaalassa ja surimme yhdessä. Päätimme jatkaa yhteisiä hankkeita asunnon ja yhteisen elämän suhteen mutta avioliitto ei yhtäkkiä sopinutkaan enää rakkaani suunnitelmaan vaikka puhetta oli uudesta yrityksestä heti kun kehoni antaa myöden ja yhteinen paritalonpuolikaskin tuli hankittua (vanhempieni avustuksella).
Muutenkin miehen käytös alkoi olla kummallista ja kun yritin puhua asiasta ei siitä oikein tullut mitään kunnes eräänä päivänä sain kuulla, etten ole se tärkein asia hänen maailmassaan (mitä olin siihen asti saanut kuulla olevani). Tärkeämpiä ovat kuulemma ystävät, henkinen treeni ja ties mitä muuta. Pieni maailmani romahti kun tajusin, ettei mies ehkä haluakaan minua vaan lapsen kauttani ja kun lasta ei tule niin...
Rakastan tätä miestä enemmän kuin mitään ja ajattelin, että kaipa tämä kaikki tästä ja aikaa kului. Nyt olen uudelleen raskaana ja mies on vetänyt sanojaan takaisin sen suhteen mikä on hänelle tärkeää. Avoliitosta ei ole ollut puhetta. Enkä aio sitä ottaakaan puheeksi. Kaikki on siis tavallaan hyvin... molemmat odotamme ja haluamme lasta kovasti ja ainakin minä rakastan miestäni kovasti ja hänkin sanoo rakastavansa minua.
Huomaan vaan kovin usein ajattelevani, että entä jos en nyttenkään onnistu saattamaan maailmaan elävää lasta vieläkö minua rakastetaan ja halutaan. Tai mihin mieheni sanomisiin voin luottaa kun noin mieltään muuttaa (mikä on tärkeintä elämässä ja mikä ei). Ja tuleekohan sitä kosintaa koskaan vai onko perheessä kaksi sukunimeä toinen isälle ja lapselle ja toinen äidille (vielä ex-miehen sukunimi olis kiva päästä eroon jo senkin takia, ettei lapset sitten heti kysele).
Nämä kuulostaa kai naurettavan pieniltä ongelmilta niiden rinnalla mitä tällä palstalla on puitu mutta mielipiteitä tai kokemuksia täälläkin kaivataan. Kiitos jo etukäteen kaikille!
Pian on neuvola ja sielläkin äitiyskortin kanteen kirjotellaan isolla ex-miheni nimi... mahtaiskohan onnistua jos sinne soittais ja pyytäis niitä kirjaamaan vain sotun ja etunimen... Olis niin kiva säästää se muistoksi raskaudesta.
Mä en kyllä tajua, että eikö ne sieltä koneelta tk:ssa tollaset jutut näe, mutta kaveri muutti paikakunnalle vasta lapsen syntyessä ja isä oli jo aiemin asunu, niin ehkä se sitten jotain sekaannusta aiheutti.