Puolisot eri elämän vaiheissa..

[soolo]

Olemme kolmekymppisiä, naimisissa neljä vuotta. Mieheni on paras ystäväni ja arki meillä sujuu ok. Ongelma leijuu jotenkin kaiken jokapäiväisen taustalla: minä olen jo työelämässä, mieheni edelleen opiskelija. Vaikka tiedän että tämä tilanne ei ole ikuinen, niin koko ajan minulle käy selvemmäksi se, miten aikuistuminen pelottaa miestäni. Hän ei etsi työtä eikä halua elämässä eteenpäin, vaan roikkuu parikymppisten elämäntavoissa. Itse haluaisin esim. lähitulevaisuudessa ostaa asunnon, mutta eihän miehelläni ole varaa edes käydä ulkona syömässä. "Opintotuet tulee ens viikolla" on normaalivastaus, jos ehdotan jotain hankintaa tai ravintola+leffailtaa. Emme ole tasavertaisia, vaan suhteemme on kuin huoltajan ja lapsen. Toinen kantaa vastuun ja huolehtii, toinen ajelehtii. Tosin en miestäni elätä, mutta lopputuloksena emme myöskään yhdessä voi tehdä mitään mikä maksaa yhtään enempää.

Kuten totesin, kyllä kai mies tuosta valmistuu ja joskus töitäkin kai hankkii. Vai hankkiiko? Mietin jo mielessäni, että jos tulevaisuudessa eroan hänestä, niin millä syyllä? Nyt mennään jo välillä sietokykyni rajoilla, kun miestä saa patistaa suorittamaan opintojaan tai etsimään töitä. Ajattelen kuitenkin että tämä on yksi alamäki elämässä, ja tuen häntä silloin. Mutta miten pitkään se saa jatkua? Jos hän on liian kauan työttömänä opintojen jälkeen? Olenko silloin pinnallinen koska toinen ei saavuta omaa elintasoani? Ja tiedoksi, itsekään en mikään rikas ole, enkä kultalusikka suussa syntynyt. Mutta tulen toimeen kuten itsenäisen aikuisen mielestäni pitääkin. Mieheni taas ei.

Kiitos jos joku jaksoi lukea. Samansuuntaisia kokemuksia tai mielipiteitä olisi mukava kuulla.

 

[ergsdj]

Hankalia asioita, en tiedä miten itse suhtautuisin ja jaksaisin olla pysyvästi tuollaisessa tilanteessa.
Meillä on sikäli samanlainen tilanne nyt, että mies on useamman kuukauden ollut sairaslomalla ja rahaa tulee vain Kelalta - ja ne rahat mitkä vuokranmaksun jälkeen jäävät käteen tuntuvat menevän milloin minnekin. "no se maksoi vain 34 eur" kuulen harva se päivä. Mies ei oikein tunnu ymmärtävän että muutaman kerran sinne sun tänne laitettu muutama kymppi tekee äkkiä jo puolen kuun ruokarahat.
Eli minä sitten maksan ne ruoat.
Nyt vaan alkaa tuntua siltä että kyse on luonteen perusheikkoudesta eli että ei ole minkäänlaista tajua rahanmenosta ja säästämisestä. Nähtäväksi jää miten toimitaan sitten kun palkkaa alkaa taas tulla... ???!!!!

 

[vanha kettu**]

Voisinpa veikata että "omasta" palkastaan on sitten erittäinkin tarkka, mihin eurot käytetään, siihen saakka ei ole "omasta pussista" pois. Sanokaa vain minun sanoneen

 

[Inhorealisti1]

Miehet ovat eläneet elämäntilanteessasi iät ja ajat. Naiset kun tuppaavat ylensä olemaan hieman miestään nuorempia, tekevät lapsia, valmistuvat matalapalkka-aloille ja useimmille asunnon ostaminen ilman miestä on liian suuri pala purtavaksi.

Eikä siinä mitään, kunhan jokainen päivä on siihen sijoitetun väärti. Valitettavasti on niitäkin miehiä, joiden mielestä ei ole, vaan he jaksavat vain paremmasta tulevaisuudesta haaveillen. Sitten käykin niin, että nainen vihdoin valmistuttuaan ja työpaikan löydettyään huomaakin kasvaneensa erilleen...

 

[siitake.]

Oletko sanonut miehelle, että sua pelottaa tämä tilanne ja että mihin suuntaan tulevaisuutenne menee? Mun mielestä olis tärkeää puhua myös unelmista ja haaveita. Tosin jollekin unelma omasta asunnosta on tavoite, jonka eteen tehdään töitä, kun taas jollekin toiselle se on vain haave, jonka eteen ei olla valmiit työskentelemään, vaan ainoastaan odotetaan lottovoittoa, jonka avulla sellaisen vois hankkia...

Meillä myös on se tilanne, että kummallakin on oma tili, mutta tulot ovat suht samanlaisia. Kuitenkin menot ovat ihan eri luokkaa. Miehellä menee älyttömän isot rahat joka kuukausi rahapeleihin, tupakkaan, baariin yms. omaan hauskanpitoon. Kun asuntolainaa otettiin ja sitä varten piti kirjallisesti laatia budjetti, niin mies mietti pari päivää, että paljonkohan hän varaisi rahaa omiin huvituksiin. Hän ei nimittäin tiennyt ollenkaan, että paljonko hauskanpitoon menee rahaa, koska hän on aina tottunut siihen, että kaikki mitä tulee myös menee.

Miehen rahankäyttö on ruvennut ärsyttämään. Haluaisin lähteä miehen kanssa johonkin matkalle joko kotimaahan tai ulkomaille. Kuitenkaan miehellä ei ole koskaan rahaa. Hän ei myöskään sisäistä ollenkaan sitä, että asiaa varten pitäisi säästää. Esimerkiksi jos matkan hinta olisi 1000 euroa, meidän kummankin pitäisi sitä varten säästää rahat pikkuhiljaa esim. 50-100 e/kk. Sikäli arvostan miestä, että hän ei myöskään kulutusluottoihin tai luottokortteihin turvaudu, mutta tämä hänen tapansakin on raivostuttava, koska emme pääse koskaan minnekään. Olen pari vuotta odotellut, mutta mitään tulosta ei näy. Mies kuitenkin myöntää, että olisi kiva joskus käydä jossakin.

Parin kuukauden päästä lähden kaverin kanssa kahdestaan reissuun ja mies ei halua puhua koko asiasta. Olen kyllä kertonut, että olen valmis lähtemään miehenkin kanssa, mutta siitä pitää etukäteen sopia, jotta tiedän säästää rahaa. Itse olen huono säästämään, jollei ole tavoitetta.

No, tulipa avauduttua. AP:lle tiedoksi, että joskus saamattomuus voi liittyä myös masennukseen tai muutosten pelkoon, jolloin haluaa pysytellä vain samassa ja taantuu nykytilanteeseen. On myös mahdollista, että miehesi pelkää työntekoa ja aikuisuutta, jonka vuoksi hän haluaa pysytellä "nuoruudessa" ja opiskelussa.

 

[soolo]

Olen puhunut miehelleni tästä useaan otteeseen, ja aihe tuntuu loppuun kalutulta. Keskustelu (jos ei muutu riidaksi) menee aina niin että mies ensin ahdistuu, sitten tunnustaa oman saamattomuutensa ja lupaa ryhdistäytyä sanoen että hommat kyllä järjestyy. Meillä on aina ollut samanlaiset haaveet tulevaisuuden suhteen, oma kiva asunto, matkustelua, joskus ehkä lapsia. Nyt jotenkin alkaa tuntua että mieheni tosiaan on vain haaveilija ja minä se toteuttaja.

Olen myös yrittänyt muistella itseäni samassa tilanteessa, kun opinnot loppui ja siirryin työelämään. Kyllähän siihen aikaan liittyi hämmennystä ja epävarmuutta, mutta en enää osaa eläytyä noihin aikoihin. Sain kuitenkin heti töitä ja pääsin säännöllisen elämän makuun. Mieheni tuntuu odottavan että hänet sitten haetaan kotoa unelmaduuniin, ja vaihtoehtona hän tulee vain makaamaan työttömänä kotisohvalla. Itsevarmuutta häneltä puuttuu, esim. ei usko kelpaavansa mihinkään työhön vaikka koulutustakin on. En kuitenkaan jaksaisi koko ajan tukea ja kannatella toista ihmistä.

En voisi jättää häntä nyt, tällaisessa elämänvaiheessa, se tuntuisi tosi pahalta. Mutta kuitenkin salaa haaveilen että saisin jo elää täyttä elämää rinnallani aikuinen mies, jolta ei tarvitsisi kysellä onko laskut maksettu tms. Eikä tässä ole rahasta tai miehen vaihtamisestakaan kyse, yksinkin minulla olisi helpompaa kuin sellaisen "paapottavan" kanssa. Tuntuu että heitän nuoruuttani nyt hukkaan, mutta onko se vaan niin että lopussa kiitos seisoo? Toivottavasti siis jo lähitulevaisuudessa.

 

[honske]

Vain sinä itse osaat vastata siihen, että pitäisikö vielä olla kärsivällinen ja odottaa. Toisaalta olisiko sinulle itsellesi helpompaa, että ns. asettaisit miehen selkä seinää vasten ja antaisit jonkun takarajan, johon mennessä miehen pitäisi ryhdistäytyä ja osoittaa parannusta olemassaolevaan? Ehkä tuollainen takaraja voisi olla tämän lukukauden loppuun, ensi syksyyn, vuoden loppuun tms. Luulenpa, että mitä pidempään katsot miehen vetelehtimistä, niin sitä suuremmaksi katkeruutesi kasvaa.

Olisi tärkeää, että puolisosta voi olla ylpeä ja että häntä voi kunnioittaa. Jos et kykene tuntemaan kumpakaan tunnetta, niin mitä itse asiassa jää jäljelle, minkä takia miehen kanssa olet? Rakkaus alkaa tuollaisessa tilanteessa varsin nopeasti hiipumaan eikä hyvä seksikään riitä pelkästään.

Toki on mahdollista, että ehdotat miehelle sitä, että hän muuttaisi asunnosta vaikkapa pariksi kuukaudeksi pois, jotta kummallekin tulisi mietintätaukoa. Ehkä sillä tavalla mieskin konkreettisesti tajuaisi, että millaista se elämä olisi, kun sinä et ole pönkittämässä häntä. Väliaikaiseron riskit ovat aina isot, koska voihan olla, että sinä haluat eron jälkeen jatkaa ja mies erota tai päinvastoin, mutta se on yksi vaihtoehto, jos kuitenkin epäröit lopullista eroa.

 

[hoh hoijakkaa]

"jos tuosta eroan, millä syyllä". Ei sinun tarvitse perustella, eikä syitä esitellä. Jos mittari näyttää punaista, lähdet. Avioero-oikeudenkäynnit ovat historiaa, ainakin tämän syyllistämismomentin puolesta.

 

[fatamorgana]

Hmm, tulee vahvasti sellainen mielikuva, että työnjakonne on urautunut ja lukkiutunut niin, että sinä toteutat ja mies ajelehtii. Toisin sanoen miehen ei tarvitse muuttua, koska alitajuisesti tietää, että kyllä sinä hoidat käytännön asiat, ainakin muistuttamalla niistä.

Totta on myös jonkun aiemman kirjoittajan huomio, että mies saattaa kärsiä masennuksesta - ehkä jopa itsekään sitä tiedostamatta. Opintojen loppuminen ja työelämään siirtyminen voi olla todella pelottava elämänmuutos, tarkoittaahan se sitä, että kaikki tuttu ja turvallinen entiseltä ajalta (opiskeluajalta) tulee muuttumaan: ajankäyttö, puitteet, työyhteisö, päivittäiset rutiinit, kaikki se mitä työpaikalla pitäisi osata... en ihmettele, jos uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen ahdistaa.

Tosi vaikea sanoa, onko miehesi tilapäisessä "jäätyneisyyden" tilassa saamattomuuksineen, vai johtuuko se ihan perusluonteesta. Mitä itse ajattelet? Jos velttoilu on vain tilapäistä ja mahdollisesti masennuksen tai ahdistuksen aiheuttamaa, tuntuisi ikävältä että suhteenne katkeaa siihen. Toisaalta jos mies vain on luonteeltaan ajelehtija etkä sinä jaksa olla aina se toteuttaja, vaikea nähdä, kuinka tilanne voisi muuttua vaikka kuinka patistaisit, tukisit ja ymmärtäisit.

 

[llllllllllllllllllll]

Olen itse tuollainen miehesi kaltainen "alisuorittaja". Tienaan kyllä oman elämiseni verran, mutta melkoista kitkuttamista se välillä on, sillä käyn töissä vain niin paljon (vähän?) että sillä juuri ja juuri selviää. Arvostan näet aineettomia asioita kuten vapaa-aikaa aivan liikaa.

Kyse voi olla luonteesta, masennuksesta tai elämäntilanteesta, mutta onko kaikki valtavirrasta poikkeava käytös aina patologisoitava? Itse en ainakaan suostu "parantumaan" tästä taudista, vaikka ikää on jo 30+. En vaikka kuinka puoliso tukisi, uhkailisi, kiristäis, painostaisi tai lahjoisi.

Ap:n täytyy sitten miettiä missä määrin hän on valmis tinkimään omista (materialistisista) tavoitteista parisuhteen hyväksi. Huom. en siis tarkoita, että ne olisivat jotenkin vääriä, vain erilaisia kuin miehen. Mikäli tinkiminen ei tunnu mahdolliselta, lienee ainoa vaihtoehto etsiä tällä alueella samankaltaisempi ihminen rinnalle.

 

[soolo]

Kiitos vastauksistanne. Kyllä minulla on ollut mielessä jonkinlainen takaraja tälle suhteelle, aika johon mennessä pitäisi olla tapahtunut muutos. Tunnen itseni kaksinaamaiseksi, kun takaraivossani on jatkuvasti tieto että ero on ehkä edessä. Ihan kuin pettäisin häntä mielessäni.. Olen toki tämän aikarajan sanonut miehelleni myös ääneen, mutta se taisi olla riitatilanteessa, ja mieheni kärjisti heti asian niin, että kiristän häntä.

Tällä hetkellä tunnen todella sinnitteleväni suhteessa. En halua keskustella jotta en räjähdä, olen odotustilassa. Yritän kannustaa miestäni mutta se tuntuu turhalta, enkä jaksa olla aikuiselle ihmisen "valmentaja" joka psyykkaa tämän suorituksiin, jotka on muille ihan normaalielämää.. Mutta toivon samalla parasta, että tämä huono vaihe todella menisi ohi. Onhan hänellä kuitenkin meneillään elämässä epävarma tilanne ja siirtymävaihe.