Puoliso ahdistaa

  • Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti
vierailija
Pitkä liityo takana ylä- ja alamäkineen. En väitö olevani täydellinen, monta asiaa voisi tehdö toisin, mutta parhaani olen yrittänyt.
Suhdetta on rasittanut puolison maahanmuuttajuus, työn löytämisen haasteet, oman paikan löytäminen jne. On kuitenkin porskutettu kohta 25 vuotta, saatu kolme lasta jne.

Kärsin huonosta itsetunnosta ja jotenkin huomaamatta jossain vaiheessa olen alkanut vältellä miehen hermostumista/suuttumista.On sanonut minulle todella pahojaja satuttavia asioita. Tunteet ovat vuosien saatossa laimenneet todella paljon.
Olen itse esihenkilöasemassa työssä, tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on minun harteillani. Mies on pienyrittäjä, hoitaa työnsö jotenkin, käy treenaamassa ja katsoo jalkapalloa. Minusta tuntuu, etten saa koskaan olla väsynyt, kotona hoidan siivouksen ja pyykit, kaikki lasten asiat. Käy viikolla kaupassa ja tekee ruokaa, minulle ladataan kauheat odotukset viikonloppuun.
Nyt huomaan, että jo hänen läsnäolonsa ärsyttää minua. Toivon koko ajan, että menisi johonkin tai vähintään olisi hiljaa. Yritän välttää riitelyä, mutta olen tosi hernostunut hänen seurassaan. Jollain oudolla tavalla pelkään häntä. Olen ihan loppu, ihan kuin olisin koko ajan ylikierroksilla. Haluaisin vain saada olla rauhassa. Kaikki tuntuu jotenkin epäreilulle. Lasten kanssa olen mielelläni.
Ero tuntuu kauhealle ajatukselle. Pelkään myös, miten hankala se olisi. Joskus toivon, että mieheni löytäisi toisen naisen.
Kohtalotovereita?
 
vierailija
Pitkä liityo takana ylä- ja alamäkineen. En väitö olevani täydellinen, monta asiaa voisi tehdö toisin, mutta parhaani olen yrittänyt.
Suhdetta on rasittanut puolison maahanmuuttajuus, työn löytämisen haasteet, oman paikan löytäminen jne. On kuitenkin porskutettu kohta 25 vuotta, saatu kolme lasta jne.

Kärsin huonosta itsetunnosta ja jotenkin huomaamatta jossain vaiheessa olen alkanut vältellä miehen hermostumista/suuttumista.On sanonut minulle todella pahojaja satuttavia asioita. Tunteet ovat vuosien saatossa laimenneet todella paljon.
Olen itse esihenkilöasemassa työssä, tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on minun harteillani. Mies on pienyrittäjä, hoitaa työnsö jotenkin, käy treenaamassa ja katsoo jalkapalloa. Minusta tuntuu, etten saa koskaan olla väsynyt, kotona hoidan siivouksen ja pyykit, kaikki lasten asiat. Käy viikolla kaupassa ja tekee ruokaa, minulle ladataan kauheat odotukset viikonloppuun.
Nyt huomaan, että jo hänen läsnäolonsa ärsyttää minua. Toivon koko ajan, että menisi johonkin tai vähintään olisi hiljaa. Yritän välttää riitelyä, mutta olen tosi hernostunut hänen seurassaan. Jollain oudolla tavalla pelkään häntä. Olen ihan loppu, ihan kuin olisin koko ajan ylikierroksilla. Haluaisin vain saada olla rauhassa. Kaikki tuntuu jotenkin epäreilulle. Lasten kanssa olen mielelläni.
Ero tuntuu kauhealle ajatukselle. Pelkään myös, miten hankala se olisi. Joskus toivon, että mieheni löytäisi toisen naisen.
Kohtalotovereita?
Huh, jaksoiko joku lukea jutun?
 
vierailija
Täällä👋
Ihan samoja mietin, ja samantapainen elämä (paitsi meillä ei maahanmuuttamista, molemmilla on tasavertaiset työt, ja mieheni ei laita koskaan ruokaa)
Ero olisi varmasti kauheaa ja kestäisi vuosia toipua siitä, olemme olleet yhdessä yli puolet elämästämme.
 
vierailija
Onko tämä sitten sitä ”erilleen kasvamista”?
Eiköhän tässä ole yksilön kasvusta kysymys. Mitä haluan elämältäni, olenko onnellinen, näinkö haluan elää lopun elämäni...... jokaiselle tulee se taitekohta elämänkaaressa ja usein juuri tuolloin tehdään radikaalejakin ratkaisuja ero, vaihdetaan alaa, aloitetaan opiskelu, kuntoilu...jne. Naisella vaihe tulee aiemmin ja miehellä myöhemmin.
 
Eiköhän tässä ole yksilön kasvusta kysymys. Mitä haluan elämältäni, olenko onnellinen, näinkö haluan elää lopun elämäni...... jokaiselle tulee se taitekohta elämänkaaressa ja usein juuri tuolloin tehdään radikaalejakin ratkaisuja ero, vaihdetaan alaa, aloitetaan opiskelu, kuntoilu...jne. Naisella vaihe tulee aiemmin ja miehellä myöhemmin.
Näitä tällaisia juttuja lukiessa ja ympärillään käytännössäkin seuraillessa tulee mieleen aina vain ne pari kysymystä..
Miksi ihmiselle on kehittynyt puhetaito?
Ja miksi sitä on niin vaikea käyttää?
Nämä "erilleenkasvamiset" ovat juuri sitä, että ajan kuluessa toinen tulee niin "tutuksi" ettei häntä enää tarvitse kuunnellakaan, sen paremmin kuin että hänelle tarvitsisi puhuakaan. Kuvitellaan, että tunnemme toisemme niin hyvin. Ei oteta huomioon, että vuosien myötä siellä korvienvälissäkin tapahtuu jotakin.
Puhumisen sijaan aletaan ehkä tulkita kehon kieltä, oletetaan milloin mitäkin, useinmiten väärin, koska toisen näkökanta asiaan puuttuu. Tulkitaan väärin, loukkaannutaan, mutta niellään kaikki ja kerätään negatiivisa ajatuksia.
No, se toinen ei taas ymmärrä, mistä on kyse ja loukkaantuu puolestaan, mahdollisesti vetäytyy jonkin asian tai harrastuksen taakse eikä uskalla ottaa ongelmaan kiinni, kun ei tiedä mistä oikeastaan on kyse.
Siinähän sitten mennään kunnes jommaltakummalta menee kuppi nurin, eikä siinä vaiheessa enää maltti ja hillintä riitä vaan koko, mahdollisesti vuosien tai vuosikymmenienkin aikana kerääntynyt negatiivisuus purkautuu kerralla, joko kaiken lopettavaan riitaan tai sitten vain eropäätökseen, jossa ei ole vaihtoehtoja.
Ja useimmiten tältä kaikelta olisi vältytty vain puhumalla. Ajoissa ja asiallisesti. Molemmat, toisiaan kuunnellen, toisen ajatusmaailmaan tutustuen.
Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?
 
vierailija
Jos on vähääkään tahtoa, halua olla yhdessä, niin kiireesti pariterapiaan. Mikäli puhuminen, kuunteleminen, pysähtyminen yhdessä yhteisten asioiden yhdessäolon äärelle ei onnistu.
 
vierailija
Näitä tällaisia juttuja lukiessa ja ympärillään käytännössäkin seuraillessa tulee mieleen aina vain ne pari kysymystä..
Miksi ihmiselle on kehittynyt puhetaito?
Ja miksi sitä on niin vaikea käyttää?
Nämä "erilleenkasvamiset" ovat juuri sitä, että ajan kuluessa toinen tulee niin "tutuksi" ettei häntä enää tarvitse kuunnellakaan, sen paremmin kuin että hänelle tarvitsisi puhuakaan. Kuvitellaan, että tunnemme toisemme niin hyvin. Ei oteta huomioon, että vuosien myötä siellä korvienvälissäkin tapahtuu jotakin.
Puhumisen sijaan aletaan ehkä tulkita kehon kieltä, oletetaan milloin mitäkin, useinmiten väärin, koska toisen näkökanta asiaan puuttuu. Tulkitaan väärin, loukkaannutaan, mutta niellään kaikki ja kerätään negatiivisa ajatuksia.
No, se toinen ei taas ymmärrä, mistä on kyse ja loukkaantuu puolestaan, mahdollisesti vetäytyy jonkin asian tai harrastuksen taakse eikä uskalla ottaa ongelmaan kiinni, kun ei tiedä mistä oikeastaan on kyse.
Siinähän sitten mennään kunnes jommaltakummalta menee kuppi nurin, eikä siinä vaiheessa enää maltti ja hillintä riitä vaan koko, mahdollisesti vuosien tai vuosikymmenienkin aikana kerääntynyt negatiivisuus purkautuu kerralla, joko kaiken lopettavaan riitaan tai sitten vain eropäätökseen, jossa ei ole vaihtoehtoja.
Ja useimmiten tältä kaikelta olisi vältytty vain puhumalla. Ajoissa ja asiallisesti. Molemmat, toisiaan kuunnellen, toisen ajatusmaailmaan tutustuen.
Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?
Ymmärrön hyvin pointtisi. Pystyn käsittelemään tätä vain omasta näkökulmastani. Minun tunteeni on, että puoliso ei kykene rakentavaan keskusteluun. Hänellä on todella mustavalkoinen maailmankatsomus, ja yleensö suuttuu, jos olen eri mieltä - tai jos hän tulkitsee minun olevan eri mieltä - jostain.

Hönellä on ikävä tapa vihjailla esim. ulkonäöstäni, tosin yhtä hyvin hän voi sanoa todella pahoja loukkauksia suoraan. Sellaisia, joita en ikimaailmassa voisi sanoa kenellekään.

Hän ei ymmärrä alkuunkaan paineita, joita esim. työelämä asettaa, joten en voi puhua niistä mitään. Ylipäätään koen, että en voi tukeutua puolisooni missään asiassa, sillä useimmiten hän kääntää sen minun syykseni ja saattaa jopa todera, että voi vain nauraa minulle. Jos ei muuta keksi, lyö pöytään vyötörölleni kertyneet liikakilot, mikä on toki totta, mutta useimmiten täysin irrelevantti pointti. Ja ihan kuin en tietäisi lihoneeni, ihan kuin se ei harmittaisi itseänikin!

Kummasti on keskusteluhalut omalta puoleltani karisseet.
 
vierailija
Ymmärrön hyvin pointtisi. Pystyn käsittelemään tätä vain omasta näkökulmastani. Minun tunteeni on, että puoliso ei kykene rakentavaan keskusteluun. Hänellä on todella mustavalkoinen maailmankatsomus, ja yleensö suuttuu, jos olen eri mieltä - tai jos hän tulkitsee minun olevan eri mieltä - jostain.

Hönellä on ikävä tapa vihjailla esim. ulkonäöstäni, tosin yhtä hyvin hän voi sanoa todella pahoja loukkauksia suoraan. Sellaisia, joita en ikimaailmassa voisi sanoa kenellekään.

Hän ei ymmärrä alkuunkaan paineita, joita esim. työelämä asettaa, joten en voi puhua niistä mitään. Ylipäätään koen, että en voi tukeutua puolisooni missään asiassa, sillä useimmiten hän kääntää sen minun syykseni ja saattaa jopa todera, että voi vain nauraa minulle. Jos ei muuta keksi, lyö pöytään vyötörölleni kertyneet liikakilot, mikä on toki totta, mutta useimmiten täysin irrelevantti pointti. Ja ihan kuin en tietäisi lihoneeni, ihan kuin se ei harmittaisi itseänikin!

Kummasti on keskusteluhalut omalta puoleltani karisseet.
☹
Kuulostaa kyllä kamalalta. Ahdistavalta, kuten sanoitkin.
Eihän tuossa uskalla oikein varmaan mitään puhua, kun tietää jo, että toinen lyttää tavalla tai toisella. Väheksyy kaiken minkä teet tai sanot. Aina on väärin.
Onko tällaista ollut aina? Ja jos ei ole, niin milloin muuttunut? Miten, miksi?
Puolisolleen kun kuitenkin uskoo, luulee ja toivoo voivansa näyttää kaikki tunteensa ja pystyvänsä ottamaan keskustelunaiheeksi ihan minkä asian vaan. Ilman pelkoa siitä, että vaikka ajattelisikin eri tavalla niin ettei tarvitsisi puolustella jatkuvasti omia ajatuksiaan ja siten omaa olemassaoloaan.
On varmasti todella raskasta olla, kun henkinen ilmapiiri on huono. Kyllä se syö jokapäiväistä yhdessä olemisen tahtomista, kasvattaa vain välimatkaa ja viilentää tunteita. Sä olet ikäänkuin yksin yhdessä.
En tiedä, mikä auttaisi. Pariterapiassa käynti varmaa näyttäisi onko mitään edellytyksiä enää millekään. Voisi sitä varmaan yrittää? Onko teillä muutoin miten hyvin parisuhde aikaa, kahdestaan olemista? Että voisitte vain olla ja irtaantua arjesta? Vai onko tuollainen ajatus jo ihan mahdotonta etääntymisen vuoksi?
Tsemppiä sinulle! Toivon tilanteeseenne edes jonkinlaista eteenpäin vievää ratkaisua, koska muutoinhan näivetytte kummatkin sisäisesti ja se näkyy myös koko perhedynamiikkaanne. Lapsenne kyllä huomaavat keskinäiset välinne ja aistivat ilmapiirin. Raskaaksi se käy heillekin.
 
  • Tykkää
Reactions: Lispetti
vierailija
Täällä👋
Ihan samoja mietin, ja samantapainen elämä (paitsi meillä ei maahanmuuttamista, molemmilla on tasavertaiset työt, ja mieheni ei laita koskaan ruokaa)
Ero olisi varmasti kauheaa ja kestäisi vuosia toipua siitä, olemme olleet yhdessä yli puolet elämästämme.
 
Ymmärrön hyvin pointtisi. Pystyn käsittelemään tätä vain omasta näkökulmastani. Minun tunteeni on, että puoliso ei kykene rakentavaan keskusteluun. Hänellä on todella mustavalkoinen maailmankatsomus, ja yleensö suuttuu, jos olen eri mieltä - tai jos hän tulkitsee minun olevan eri mieltä - jostain.

Hönellä on ikävä tapa vihjailla esim. ulkonäöstäni, tosin yhtä hyvin hän voi sanoa todella pahoja loukkauksia suoraan. Sellaisia, joita en ikimaailmassa voisi sanoa kenellekään.

Hän ei ymmärrä alkuunkaan paineita, joita esim. työelämä asettaa, joten en voi puhua niistä mitään. Ylipäätään koen, että en voi tukeutua puolisooni missään asiassa, sillä useimmiten hän kääntää sen minun syykseni ja saattaa jopa todera, että voi vain nauraa minulle. Jos ei muuta keksi, lyö pöytään vyötörölleni kertyneet liikakilot, mikä on toki totta, mutta useimmiten täysin irrelevantti pointti. Ja ihan kuin en tietäisi lihoneeni, ihan kuin se ei harmittaisi itseänikin!

Kummasti on keskusteluhalut omalta puoleltani karisseet.
Tuossa olisi nyt ihan ensimmäiseksi selvitettävä se, onko kummallakaan todellista halua jatkaa yhdessä eteenpäin.
Mikä mielestäni tarkoittaa sitä, miten suuren arvovaltatappion kumpikin on toisen silmissä valmis kärsimään ja nielemään ilman, että se olisi sitten koko lopun elämäänne (?) hietämässä välillänne.
Uskaltaisin lyödä melkoisesta summasta vetoa, että miehesi perustelee välienne huonoutta lähes samoilla perusasioilla, mitä sinäkin. Sen lisäksi, koska hän on mies, on aina hyvä vetää esiin nuo työelämän haasteet ( naisistahan ei voi olla yhtään mihinkään) ja ulkonäkö/painon nousu. Nämä nyt ovat vain sen oman epävarmuuden peitteeksi haalitta kamaa, mutta se ei tee niistä toden tullen yhtään sen vähämerkityksellisempiä.
Terveitsetuntoinen mies ei noin käyttäydy, ja setarkoittaa sitä, että jos aijot saada asiat kuntoon, sinun on hyökättävä itse. Asiallisesti, mutta niin, ettei miehellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ymmärtää, että olet tosissasi ja että jos ei ääni kellossa muut, se on sitten siinä.
Ja se on sitten sitä, kun paska osuu tuulettimeen. Ei ole luultavaa, että homma hoituu siististi, kyllä siinä lyödään vyön alle puolin jos toisinkin.
Juuri tässä punnitaan sitten se, miten teistä kumpikin arvotatte liittonne, kuinka paljon siedätte, että vielä tunnette selvinneenne voittajina.
Mutta kaikkein ensimmäiseksi pitäisi mielestäni käsitellä selväksi tuo miehesi sukupuoleen perustuva käytös sinua kohtaan, vasta sitten olette tasavertaisia keskustelemaan muista vaikeuksistanne.
 

Yhteistyössä