Puhumattomuus parisuhteessa (käsittelemättömät asiat)

Olen kyllä tyttökavereille asiasta puhunut. Tästä puhuminen muille kun ei vaan auta eikä toimi Pitäisi miehen itsensä kanssa löytää se keskusteluyhteys.

Ajattelin että se helpottaisi omaa oloasi kun et patoa niitä sisällesi.
Valitan että olen pahanilmanlintu, mutta et tule ihan heti (jos koskaan) löytämään miehesi kanssa sitä keskusteluyhteyttä, jos teillä on tuollaista ollut jo useamman vuoden suhteenne alussa. Toki voit koettaa viedä miehen pariterapiaan ja katsoa, auttaisiko, mutta se on hyvin todennäköisesti turhaa. Anteeksi että olen näin negatiivinen, olen vaan itse kokenut tuon saman. Siihen ei auttaneet terapiat, ei mitkään.

 

Ajattelin että se helpottaisi omaa oloasi kun et patoa niitä sisällesi.
Valitan että olen pahanilmanlintu, mutta et tule ihan heti (jos koskaan) löytämään miehesi kanssa sitä keskusteluyhteyttä, jos teillä on tuollaista ollut jo useamman vuoden suhteenne alussa. Toki voit koettaa viedä miehen pariterapiaan ja katsoa, auttaisiko, mutta se on hyvin todennäköisesti turhaa. Anteeksi että olen näin negatiivinen, olen vaan itse kokenut tuon saman. Siihen ei auttaneet terapiat, ei mitkään.

Ei haittaa, en ota ollenkaan pahalla Realistihan tässä pitää olla.

 

nostan, jos jollakin olisi jotain avartavaa sanottavaa vielä..

 

Mulla mies, joka ei myöskään OSAA puhua ikävistä henkilökohtaisista asioista, ainakaan ilman parin oluen apua. Mutta ymmärrän miksi, sillä anoppini on vielä kehnompi käsittelemään saatikaan puhumaan MITÄÄN ikäviä asioita!

 

Mulla ei nyt ole aikaa kirjoitta pitkästi, mutta haluan kertoa että mulla on ollut suhteessa piiiitkään aivan sama ongelma. Mies on tismalleen samanlainen kun kuvailit, ei halua ajatella ikäviä asioita eikä varsinkaan puhua niistä, ja käyttäytyy maailman suurimmankin riidan jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. 10 minuuttia siitä kun mä olen huutanut sille naama punaisena, se hyräilee iloisesti ja kysyy, haluaisinko että hieroo mun jalat. Ja minä kihisen raivosta kun en saa siitä mitään irti. Näitä esimerkkejä olis vaikka kuinka paljon. Mutta siis tiedän tasan tarkkaan mistä puhut.

Muuten on kiltti ja mukava ja tekee paljon kotona hommia ja leikkii lasten kanssa ym. Mutta tuo puhumattomuus. Keskustelut on sitä että minä puhun ja herra kuuntelee. Korkeintaan sanoo johonkin väliin "Hmm" tai "joo" tai "en tiedä". Mä saan päättää kaiken. Eipähän tarvii miehen ajatella tai puhua asioista.

No, meille kävi niin että mä en enää jaksa. 17 vuotta on yhteistä eloa takana. 3 lasta, 2 vuotta naimisissa, yhteinen omakotitalo ja koirat. Koko viime talvi käytiin terapiassa josta ei valitettavasti ollut mitään hyötyä. Päinvastoin, se avasi mun silmät ja tajuamaan paljon asioita joita en ollut vielä tajunnut. Ymmärsin että en halua tällaista parisuhteen mallia antaa lapsille ja että mun on jo lastenkin kannalta ajateltava omaa hyvinvointiani. Onneton ja surullinen, täynnä tunnemöykkyjä oleva äiti = onnettomat lapset. Onnellinen äiti = onnelliset lapset.

Nyt on talo myynnissä ja ja mun ja lasten uuteen kotiin muutto on käynnissä. Lapset on pieniä, 6v, 3v ja 1,5v, ja tottakai mun sydäntä särkee rikkoa niiltä ydinperhe (nyt tuli itku täälläkin, tosin se ei ole mitään uutta. Mä olen itkenyt viim. vuoden aikana enemmän kuin ikinä), mutta olen tullut siihen tulokseen että tämä on ehdottomasti parempi vaihtoehto.

Nyt on lähdettävä mutta jos ap haluat kirjoitellalisää niin voin palata illalla asiaan.

Voimia kovasti sinulle. Tiedän miten ikävän asian kanssa painit.

 

Sama täällä.Minä haluan puhua ja miettiä asioita. Selvittää jotkut asiat mitä on tapahtunut 4 vuotta nsitten,totta kai ne kalvaa kun koskaan en ole saanut niihin vastauksia. MIes on tyytyväinen suhteeseen.Minä olen jotenkin varuillani juurikin menneiden takia.haluaisin että hän kertoisi mitä najatuksia on ja mitä oikeesti ajattelee perheestämme,kuinka tärkeitä oikeasti ollaan. Itse en kestä tälläistä että päivä kerrallaan...

 

Sama täällä.Minä haluan puhua ja miettiä asioita. Selvittää jotkut asiat mitä on tapahtunut 4 vuotta sitten,totta kai ne kalvaa kun koskaan en ole saanut niihin vastauksia. MIes on tyytyväinen suhteeseen.Minä olen jotenkin varuillani juurikin menneiden takia.haluaisin että hän kertoisi mitä ajatuksia on ja mitä oikeesti ajattelee perheestämme,kuinka tärkeitä oikeasti ollaan. Itse en kestä tälläistä että päivä kerrallaan...

 

[QUOTE="Yx vaan";24948578]
Nyt on lähdettävä mutta jos ap haluat kirjoitellalisää niin voin palata illalla asiaan.

Voimia kovasti sinulle. Tiedän miten ikävän asian kanssa painit.[/QUOTE]

Kiitos vastauksesta! :heart: Voimia sinnekin....

 

[QUOTE="Yx vaan";24948578] Mulla ei nyt ole aikaa kirjoitta pitkästi, mutta haluan kertoa että mulla on ollut suhteessa piiiitkään aivan sama ongelma. Mies on tismalleen samanlainen kun kuvailit, ei halua ajatella ikäviä asioita eikä varsinkaan puhua niistä, ja käyttäytyy maailman suurimmankin riidan jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. 10 minuuttia siitä kun mä olen huutanut sille naama punaisena, se hyräilee iloisesti ja kysyy, haluaisinko että hieroo mun jalat. Ja minä kihisen raivosta kun en saa siitä mitään irti. Näitä esimerkkejä olis vaikka kuinka paljon. Mutta siis tiedän tasan tarkkaan mistä puhut.

Muuten on kiltti ja mukava ja tekee paljon kotona hommia ja leikkii lasten kanssa ym. Mutta tuo puhumattomuus. Keskustelut on sitä että minä puhun ja herra kuuntelee. Korkeintaan sanoo johonkin väliin "Hmm" tai "joo" tai "en tiedä". Mä saan päättää kaiken. Eipähän tarvii miehen ajatella tai puhua asioista.

No, meille kävi niin että mä en enää jaksa. 17 vuotta on yhteistä eloa takana. 3 lasta, 2 vuotta naimisissa, yhteinen omakotitalo ja koirat. Koko viime talvi käytiin terapiassa josta ei valitettavasti ollut mitään hyötyä. Päinvastoin, se avasi mun silmät ja tajuamaan paljon asioita joita en ollut vielä tajunnut. Ymmärsin että en halua tällaista parisuhteen mallia antaa lapsille ja että mun on jo lastenkin kannalta ajateltava omaa hyvinvointiani. Onneton ja surullinen, täynnä tunnemöykkyjä oleva äiti = onnettomat lapset. Onnellinen äiti = onnelliset lapset.

Nyt on talo myynnissä ja ja mun ja lasten uuteen kotiin muutto on käynnissä. Lapset on pieniä, 6v, 3v ja 1,5v, ja tottakai mun sydäntä särkee rikkoa niiltä ydinperhe (nyt tuli itku täälläkin, tosin se ei ole mitään uutta. Mä olen itkenyt viim. vuoden aikana enemmän kuin ikinä), mutta olen tullut siihen tulokseen että tämä on ehdottomasti parempi vaihtoehto.

Nyt on lähdettävä mutta jos ap haluat kirjoitellalisää niin voin palata illalla asiaan.

Voimia kovasti sinulle. Tiedän miten ikävän asian kanssa painit.[/QUOTE]

Voi kun mää mietin kanssa sitä pitäisikö vain ymmärtää lähteä tässä vaiheessa. Oma luottamukseni on mennyt mieheen puhumattomuudesta, sillä en pysty luottamaan enää hänen työreissuista, ettei siellä tapahtuisi mitään, kun ei yksinkertaisesti puhu yhtään mitään mistään.

 

Puhumattomat ja selvittämättömät asiat jää painamaan ja jossain vaiheessa menee kuppi nurin.Miehet on vähän eri maata kuin naiset.Naisten täytyy saada vastauksia ja puida asioita kunnes ne on selvitetty,miehiä sellainen ahdistaa ja ne haluaa päästä tilanteesta mahdollisimman helposti eroon.Se vaan valitettavasti ei ole kovin kauaskantoista.
Siinä ne sitten ihmettelee miksi se akka lähti eikä ymmärrä yhtään.

 

Sovittiin, että katsotaan vuoden loppuun tätä touhua. Tai siis minä sovin. Vieläkään ei mitään keskustelua, saati kunnon reaktioita miehen puolelta. Luulen, että ero tulee.

Olo hämmentynyt, sekava ja surullinen. Vähän vihainen. Näinkö tämä nyt loppuu.

 

Onko keskustelu sitä että syytät miestäsi lähes kaikista parisuhteenne ongelmista ja omasta kurjuudesasi.
Meillä äitini käsitys parisuhdekeskusteluista on tuo, sitten ihmettelee kun isä ei puhu.

 

[QUOTE="vieras";24976642]Onko keskustelu sitä että syytät miestäsi lähes kaikista parisuhteenne ongelmista ja omasta kurjuudesasi.
Meillä äitini käsitys parisuhdekeskusteluista on tuo, sitten ihmettelee kun isä ei puhu.[/QUOTE]

Ei.

 

Sanokaa nyt joku jotain lohduttavaa, mä oon ihan sekaisin. Istun vaan ja toljotan eteeni, itkisin mutta ei vaan itku tule.

 

Kyllä se siitä, ihan oikeasti. Nyt on se vaikein osuus, ja jos ero tulee niin olet jo ehtinyt totutella ajatukseen. Haleja <3. Itsekin olen juuri vaikean eron keskellä ja tiedän että se sattuu niin perkeleesti. Mutta ei me tässä oltaisi jos ei tiedettäisi että jotain parempaakin on olemassa, ja sitä kannattaa mieluummin tavoitella kuin miettiä kuolinvuoteellaan että mitä olisi pitänyt tehdä.

 

Kittyb, olet vielä ylpeä tekemästäsi ratkaisusta, nyt on varmasti pahin vaihe menossa ja tunteet heittelee puoleen ja toiseen vielä pitkään. Jos sen sisimmässään tietää, että muutosta ei tule tapahtumaan, vahingoitat teitä molempia jäämällä tilanteeseen. Parhaimmillaan katkeroidut ja pilaat loputkin suhteen jäänteet. Tuo vuoden loppuun kestävä miettimisaika kuullostaa hyvältä, saat aikaa totuttautua ajatukseen, eron julkaisu maailmalle ottaa kuitenkin voimille. Voimia ja jaksamista.

 

Kiitos, te kaksi :heart:

 

Eikö kellään ole kokemusta tai tietoa että onko jossain ikinä joku mies muuttunut ja alkanut puhua vaikeista ja noloistakin asioista? Onko muutos todella 100% mahdottomuus?

 

Mä olen ollut juuri ap:n kuvailemassa parisuhteessa, ja mikään ei muuttunut. Ero tuli, ja kauhea sellainen. Suhde sisälsi vaikeitakin asioita, joista oli käytännössä täysin mahdoton puhua, ikinä. Niiden purkaminen omin voimin, yksin, vei pari vuotta. Löysin kyllä eron jälkeen oman ääneni, ja aloin sitä käyttääkkin. Luottamus miehiin katosi, ei pelkästään tästä syystä, mutta myös tästä syystä.

Kesti vuosia ennen kuin uskaltauduin uuteen suhteeseen, mutta nyt olen onnellinen. Tämä mies täyttää riteerini. Hän puhuu ja pussaa, riitelemme hirveästi, mutta musta se on ihanaa. Asiat etenevät ja ilma puhdistuu, vanhoja ei tarvitse jäädä kaivelemaan. ...Ongelma on tällä kertaa se, että MINÄ olen liian varautunut. Pitää opetella uudestaan näyttämään tunteitaan.

 

Minä olin vuosia kiltin, miellyttävän ja kaikin puolin mukavan miehen kanssa. Mutta sellaisen, joka ei puhunut, ei ainakaan vaikeista asioista. Aina kaikki oli hyvin eikä ollut mitään mieltä painavaa eikä mistään tarvinnu puhua. Sitten yksi kaunis päivä monta monta vuotta myöhemmin sillä olikin toinen. Ei puhunut muuten siitäkään.

Sen jälkeen oon kiertänyt tunneongelmaiset ja puhumattomat miehet kaukaa. Kaikilla on joskus vaikeuksia ja niistä tulee osata puhua. Itse.