Puhumattomuus parisuhteessa (käsittelemättömät asiat)

Mistä ihmeestä voi johtua, että ihminen ei lainkaan halua käsitellä "ikäviä" asioita? Siis sivuuttaa ne tuosta noin vain. Voiko ihminen loputtomasti haudata kaiken kurjan sisimpäänsä ilman, että sitä jossakin vaiheessa yksinkertaisesti flippaa?

Minä en oikeasti jaksaisi enää elää suhteessa, jossa kaikki epäselvyydet unohdetaan ja jätetään selvittämättä. Esim. pettämisepäilyt, lähes eroon johtaneet väärinkäsitykset, riidat (lue: minä puhun, joskus huudan ja mies näyttää katuvalta/tuskaiselta ja sanoo korkeintaan "hmh"). Kaikki jätetään selvittämättä. Minä mökötän aikani, mutta lopulta en jaksa enää kun toinen elää, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Koskaan en ole myöskään tässä suhteessa kuullut itsestäni mitään positiivista. Muuten kaikki hyvin, kunhan en vaan vaadi miestä puhumaan. Mies on flegmaattinen tyytyväisenä jammailija. Olen alkanut pohtia, liekö sillä minkäänlaista kunnollista tunne-elämää. Voiko jollakin oikeasti olla niin mustavalkoinen maailmankuva, ettei ollenkaan mieti tunneperäisiä asioita? Ei sillä, että perustaisin koko itsetuntoni parisuhteen toisen osapuolen antamalle palautteelle, mutta SILTI olisi mukava joskus kuulla jotain kivaa itsestään. Ajattelen, että olen toisen mielestä ruma ja rupsahtanut, ja ettei mitään hyvää sanottavaa ehkä olekaan.

Kyllä minä tiedän, että "suomalainen mies ei puhu eikä pussaa", mutta tämä menee kyllä jo ihan yli kaikkien totuttujen kuvioiden. Ja tämä mies siis pussaa ja halailee, mutta jään kaipaamaan niitä SANOJA. Olisko se niin vaikeaa joskus sanoa vaikkapa, että "Olet kaunis" tai "Haluan olla kanssasi koko elämäni" tai "Olet elämäni nainen" TAI... jotain. JOTAIN!! Turhauttaa.

Purkaus. Anteeksi.

 

Mistä ihmeestä voi johtua, että ihminen ei lainkaan halua käsitellä "ikäviä" asioita? Siis sivuuttaa ne tuosta noin vain. Voiko ihminen loputtomasti haudata kaiken kurjan sisimpäänsä ilman, että sitä jossakin vaiheessa yksinkertaisesti flippaa?

Minä en oikeasti jaksaisi enää elää suhteessa, jossa kaikki epäselvyydet unohdetaan ja jätetään selvittämättä. Esim. pettämisepäilyt, lähes eroon johtaneet väärinkäsitykset, riidat (lue: minä puhun, joskus huudan ja mies näyttää katuvalta/tuskaiselta ja sanoo korkeintaan "hmh"). Kaikki jätetään selvittämättä. Minä mökötän aikani, mutta lopulta en jaksa enää kun toinen elää, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Koskaan en ole myöskään tässä suhteessa kuullut itsestäni mitään positiivista. Muuten kaikki hyvin, kunhan en vaan vaadi miestä puhumaan. Mies on flegmaattinen tyytyväisenä jammailija. Olen alkanut pohtia, liekö sillä minkäänlaista kunnollista tunne-elämää. Voiko jollakin oikeasti olla niin mustavalkoinen maailmankuva, ettei ollenkaan mieti tunneperäisiä asioita? Ei sillä, että perustaisin koko itsetuntoni parisuhteen toisen osapuolen antamalle palautteelle, mutta SILTI olisi mukava joskus kuulla jotain kivaa itsestään. Ajattelen, että olen toisen mielestä ruma ja rupsahtanut, ja ettei mitään hyvää sanottavaa ehkä olekaan.

Kyllä minä tiedän, että "suomalainen mies ei puhu eikä pussaa", mutta tämä menee kyllä jo ihan yli kaikkien totuttujen kuvioiden. Ja tämä mies siis pussaa ja halailee, mutta jään kaipaamaan niitä SANOJA. Olisko se niin vaikeaa joskus sanoa vaikkapa, että "Olet kaunis" tai "Haluan olla kanssasi koko elämäni" tai "Olet elämäni nainen" TAI... jotain. JOTAIN!! Turhauttaa.

Purkaus. Anteeksi.

Tuo tummennettu kohta kyllä kolahti täälläkin. Ja mies ei oikeasti tajua, miksi olen jatkuvasti kireä kuin viulun kieli.

 

Mun mies on samanlainen. Tai no kyllä me riidellään niin, että molemmat huutaa, mutta ne todelliset suhdetta painavat asiat jää selvittämättä. Ne pitäisi pystyä selvittään puhumalla. Pettämisjuttua meillä ei ole, mutta suhde muuten sellaisessa jamassa, että itku pääsee, jos alkaa syvällisesti ajattelemaan.
Olenkin sanonut miehelleni, että hän on sellainen, joka vaan rallattaen elää elämää eteenpäin, niin kuin kaikki olisi hyvin.. ja kyllä, kaikki tulee vielä poksahtamaan, niin kuin meille on nyt käymässä.

 

Tuo tummennettu kohta kyllä kolahti täälläkin. Ja mies ei oikeasti tajua, miksi olen jatkuvasti kireä kuin viulun kieli.

Kuin myös.

 

Meillä samanmoinen mies, ei millään suostu puhumaan vaikeista asioista tai ongelmista. kuuntelee paasaustani kun olen pahalla päällä ja myöntelee.. mutta milloinkaan ei mihinkään ota kantaa eikä kerro omia ajatuksia. Eikä myöskään näy toiminnassa ja käytöksessä asiat joita on riidan aikana myötäillyt. Kiitos ja anteeksi on tuntemattomia sanoja miehelleni myös..

 

Eli muuallakin samanlaista. Miten selviätte tuon asian kanssa? Pohditteko koskaan eroa? Toisaalta ei sitä toista voi pakottaa muuttumaankaan. Toisaalta kun taas tämä on minulle luonteenvastaista, että asiat jätetään käsittelemättä. Kävi niin tai näin, toisen meistä olisi toimittava luonteensa vastaisesti, että tämä homma toimisi. Ärsyttää, suututtaa ja surettaa. En haluaisi toisesta luopua kuitenkaan. Miten pitkälle sitä voi tehdä myönnytyksiä? Meillä on myös ongelmana, kun mies ei niitä lapsia halua. Minulla kyllä jo 2 lasta edellisestä liitosta. Lisäksi mies ei halua sitoutua sormuksin, minä taas EDES tällaista sitoutumisen merkkiä kaipaisin kun ne sanatkin jää tosiaan puuttumaan.

En tiedä. Huokaus.

 

Kai tiedät silti olevasi kaunis ja ihana? Älä hellitä sen puhumisen suhteen. Kaikkia ei opeteta kotona puhumaan ja se pitää opetella sitten aikuisena. Kokeile niin että kirjotat sille noi asiat, että jos se onnistuis sillä kynän kanssa paremmin.

 

Eli muuallakin samanlaista. Miten selviätte tuon asian kanssa? Pohditteko koskaan eroa? Toisaalta ei sitä toista voi pakottaa muuttumaankaan. Toisaalta kun taas tämä on minulle luonteenvastaista, että asiat jätetään käsittelemättä. Kävi niin tai näin, toisen meistä olisi toimittava luonteensa vastaisesti, että tämä homma toimisi. Ärsyttää, suututtaa ja surettaa. En haluaisi toisesta luopua kuitenkaan. Miten pitkälle sitä voi tehdä myönnytyksiä? Meillä on myös ongelmana, kun mies ei niitä lapsia halua. Minulla kyllä jo 2 lasta edellisestä liitosta. Lisäksi mies ei halua sitoutua sormuksin, minä taas EDES tällaista sitoutumisen merkkiä kaipaisin kun ne sanatkin jää tosiaan puuttumaan.

En tiedä. Huokaus.

Jos ette ole naimisissa, älä ole suhteessa tuollaisen ihmisen kanssa, joka ei kehu eikä puhu. Ymmärtäisin tilanteen, jos olisitte olleet pitkään naimisissa ja olisi lapsia, joiden vuoksi et haluaisi erota. Mies ei muutu koskaan paremmaksi ja kannattaa miettiä haluatko aidosti elää ihmisen kanssa, jolta et kuule mitään positiivista, joka ei halua sitoutua sinuun haluamallasi tavalla tai joka ei suostu käsittelemään tunteitaan.

 

Älä anna periksi siitä, mitä haluat.

 

Eli muuallakin samanlaista. Miten selviätte tuon asian kanssa? Pohditteko koskaan eroa? Toisaalta ei sitä toista voi pakottaa muuttumaankaan. Toisaalta kun taas tämä on minulle luonteenvastaista, että asiat jätetään käsittelemättä. Kävi niin tai näin, toisen meistä olisi toimittava luonteensa vastaisesti, että tämä homma toimisi. Ärsyttää, suututtaa ja surettaa. En haluaisi toisesta luopua kuitenkaan. Miten pitkälle sitä voi tehdä myönnytyksiä? Meillä on myös ongelmana, kun mies ei niitä lapsia halua. Minulla kyllä jo 2 lasta edellisestä liitosta. Lisäksi mies ei halua sitoutua sormuksin, minä taas EDES tällaista sitoutumisen merkkiä kaipaisin kun ne sanatkin jää tosiaan puuttumaan.

En tiedä. Huokaus.

Missään nimessä ei lapsia tai naimisiin, jos asiat eivät ole kunnossa.. tajuat sen varmaan itsekin. Sormus sormessa ei asioita paranna, eikä yhteinen lapsi.

 

Meillä on muuten keskenämme ihanaa ja hauskaa. Mutta tuo puhumattomuus kalvaa ja kolmen, neljänkin vuoden takaiset asiat kummittelevat mielessä, vaikka asiat nykyään ok. Juuri tuon puhumattomuuden takia ne jäävätkin taustalle väijymään.

 

Eli muuallakin samanlaista. Miten selviätte tuon asian kanssa? Pohditteko koskaan eroa? Toisaalta ei sitä toista voi pakottaa muuttumaankaan. Toisaalta kun taas tämä on minulle luonteenvastaista, että asiat jätetään käsittelemättä. Kävi niin tai näin, toisen meistä olisi toimittava luonteensa vastaisesti, että tämä homma toimisi. Ärsyttää, suututtaa ja surettaa. En haluaisi toisesta luopua kuitenkaan. Miten pitkälle sitä voi tehdä myönnytyksiä? Meillä on myös ongelmana, kun mies ei niitä lapsia halua. Minulla kyllä jo 2 lasta edellisestä liitosta. Lisäksi mies ei halua sitoutua sormuksin, minä taas EDES tällaista sitoutumisen merkkiä kaipaisin kun ne sanatkin jää tosiaan puuttumaan.

En tiedä. Huokaus.

Piti laittaa mustana, mutta kyllä mää tässä tapauksessa taidan nyt kuitenkin harmaantua...

Itse en sinuna jatkaisi, jos sulla ei ole edes mitään isompaa syytä jatkaa eli ette ole naimisissa, eikä ole yhteisiä lapsiakaan. Lopulta todennäköisesti tulet katkeroitumaan, kun et vaan yksinkertaisesti saa toisesta mitään ns. irti ja tulet itsekin tunneperäisesti kuoleen, jos yrität siihen soveltua.

Oma mieheni on vähän samanlainen, sillä erotuksella, että tiedostaa, että tuo vaivaa mua todella ja yrittää kuulemma olla puheliaampi.. Itse olen selkeästi etääntynyt, lopettanut tietynlaisen keskustelun, koska en vain yksinkertaisesti saa siitä itse mitään irti ja enemmän tulee k***ä otsaan. Olen etsinyt runsaasti aikaa vievän harrastuksen (juu no harrastus olisi ilman ongelmiakin) ja olen muuten oppinut elämään onnellisesti ilman miehen läsnäoloa. Tämä tietenkin näkyy sitten molemminpuolisena tietynlaisena kylmyytenä, mies kun ei ole itse puheellisesti läsnä tai aloitteellinen ja kun minä olen lopettanut myös aloitteellisuuden, niin ymmärtäähän sen, ettei sitä puhetta sitten kamalasti ole. Yleisiä puheita kuten miten lapsilla meni joku tietty on.

Jos olisin ymmärtänyt, että tuota ominaisuutta ei pysty muuttamaan, ei edes sillain, vaikka toinen itse haluaa olla aktiivisempi, niin pakko sanoa, en olisi jatkanut suhdetta alkumetreiltä kauempaa... Alkuhuumassa vaan antoi paljon anteeksi ja puhetta oli suhteessa enemmän, kun kaikki oli uutta ja hienoa....

 

Missään nimessä ei lapsia tai naimisiin, jos asiat eivät ole kunnossa.. tajuat sen varmaan itsekin. Sormus sormessa ei asioita paranna, eikä yhteinen lapsi.

Olen onneksi alkanut ymmärtää tämänkin. Mulla on niin paha olla, luulin viimeinkin löytäneeni sen ainoan oikean itselleni mutta en ole enää yhtään varma Muutaman viikon nyt ollut kasvavassa määrin tällainen olo. Mitenköhän pitkään tätä oloa jaksaa kuulostella. Omakotitalokin ostettiin juuri. Voi p*ska minkä tilanteen olen taas itselleni kehittänyt.

 

Jos olisin ymmärtänyt, että tuota ominaisuutta ei pysty muuttamaan, ei edes sillain, vaikka toinen itse haluaa olla aktiivisempi, niin pakko sanoa, en olisi jatkanut suhdetta alkumetreiltä kauempaa... Alkuhuumassa vaan antoi paljon anteeksi ja puhetta oli suhteessa enemmän, kun kaikki oli uutta ja hienoa....

Näin se tuppaa menemään ja siihen tilanteesee turtuu kunnes ei enää tajua, että asiat on pielessä. Sitä elää ikäänkuin kahta todellisuutta -sitä jossa asiat ovat hyvin ja on hauskaa (kuten kittyb kuvasi) ja sitä todellisuutta, jossa kalvavat asiat jäävät puhumatta. Ja sitten jonain päivänä se alkaa vaan yksinkertaisesti olla liikaa.

 

Olen onneksi alkanut ymmärtää tämänkin. Mulla on niin paha olla, luulin viimeinkin löytäneeni sen ainoan oikean itselleni mutta en ole enää yhtään varma Muutaman viikon nyt ollut kasvavassa määrin tällainen olo. Mitenköhän pitkään tätä oloa jaksaa kuulostella. Omakotitalokin ostettiin juuri. Voi p*ska minkä tilanteen olen taas itselleni kehittänyt.

Tuo sun tunne tulee vain pahenemaan. Usko pois vaan. Itse olen siinä suossa, että me ollaan naimisissa, kaksi lasta ja on rakennettu omakotitalo.

Mitä nopeammin eroat, sen helpommalla pääset. Ja huom. minä jos joku yleensä puolustan parisuhdetta ja sanon, että kannattaa jatkaa jne. Mutta kun teillä ei ole mitään ns. pakollista olla yhdessä, heittäisin kyllä hanskat tiskiin ja alkaisin katseleen muita maailmoja.

 

Kiitos, harmautuja, vastauksestasi. Sain siitä paljon irti.

 

Näin se tuppaa menemään ja siihen tilanteesee turtuu kunnes ei enää tajua, että asiat on pielessä. Sitä elää ikäänkuin kahta todellisuutta -sitä jossa asiat ovat hyvin ja on hauskaa (kuten kittyb kuvasi) ja sitä todellisuutta, jossa kalvavat asiat jäävät puhumatta. Ja sitten jonain päivänä se alkaa vaan yksinkertaisesti olla liikaa.

Juuri näin se käy.

Lopulta alkaa huomaan, että jo oma käytös muidenkin parissa alkaa muuttuun etäisemmäksi, koska kotipuolessa se etäisyys tulee ns. normaaliksi.

EROA kun vielä voit.

 

Mitä nopeammin eroat, sen helpommalla pääset. Ja huom. minä jos joku yleensä puolustan parisuhdetta ja sanon, että kannattaa jatkaa jne. Mutta kun teillä ei ole mitään ns. pakollista olla yhdessä, heittäisin kyllä hanskat tiskiin ja alkaisin katseleen muita maailmoja.

Tuntuu vaan niin pahalta ajatellakaan mitään sellaista, kun tosiaan olen tähän asti ajatellut että tulen viettämään loppuelämäni tämän ihanan ihmisen kanssa. Rakastan todella paljon tätä miestä. Äh, ja nyt tulee se itku mitä on pidätellyt kuukausia, vuosia...

 

Olen onneksi alkanut ymmärtää tämänkin. Mulla on niin paha olla, luulin viimeinkin löytäneeni sen ainoan oikean itselleni mutta en ole enää yhtään varma Muutaman viikon nyt ollut kasvavassa määrin tällainen olo. Mitenköhän pitkään tätä oloa jaksaa kuulostella. Omakotitalokin ostettiin juuri. Voi p*ska minkä tilanteen olen taas itselleni kehittänyt.

Sama juttu. Vuoden alussa ostettu uus asunto, yhteistä lainaa yli 200 000e. Sehän tässä yks suurimmista murheista onkin. Olis pitänyt silloin lähteä, kun edellinen koti meni niin hyvin kaupaksi.

 

Tuntuu vaan niin pahalta ajatellakaan mitään sellaista, kun tosiaan olen tähän asti ajatellut että tulen viettämään loppuelämäni tämän ihanan ihmisen kanssa. Rakastan todella paljon tätä miestä. Äh, ja nyt tulee se itku mitä on pidätellyt kuukausia, vuosia...

Tiedän tunteen. Ei se ole helppoa, ei kukaan usko että niin voi käydä. Onko sinulla ketään, kenen kanssa voisit jutella?

 

Tuntuu vaan niin pahalta ajatellakaan mitään sellaista, kun tosiaan olen tähän asti ajatellut että tulen viettämään loppuelämäni tämän ihanan ihmisen kanssa. Rakastan todella paljon tätä miestä. Äh, ja nyt tulee se itku mitä on pidätellyt kuukausia, vuosia...

Itse pois vaan. Itsekin olen itkenyt itseni usein uneen. Perhe-elämä on kurjaa, mies ymmärtää ajatukseni, mutta ei vain voi tehdä mitään sen eteen, kun se aktiivisuus on täysin nollissa, vaikka "yrittää" kuulemma kamalasti. Jos ongelma olisi vain asunto, lähtisin, mutta kun meillä on 2 lasta, niin olen toistaiseksi jäänyt. Kuitenkin vaikuttaa sille, että en tiedä kauan tämä tässä meilläkään pysyy. Olen itse vielä nuori, enkä itse edes ajattele, etteikö mulla vielä voisi sitä oikeaa onneakin olla, jossa minäkin saan vastakaikua ja mies perheessä kysyy myös minulta; "hei, mitä sinulle oikeasti kuuluu?" ja olisi oikeasti läsnä elämässä.

 

Sama juttu. Vuoden alussa ostettu uus asunto, yhteistä lainaa yli 200 000e. Sehän tässä yks suurimmista murheista onkin. Olis pitänyt silloin lähteä, kun edellinen koti meni niin hyvin kaupaksi.

Meillä on tilanne se, että laina on miehen nimissä. Minä "vain asun täällä". Eli siis meillä ei oikeasti ole mitään yhteistä. Mut olen yhden miehen jo jättänyt kuseen ison talon kanssa ja velkaantumaan/masentumaan enkä haluaisi rikkoa enää kenenkään toisen elämää. Vastuu painaa, vaikka tiedän toki että aikuinen ihminen on viime kädessä vastuussa vain omasta elämästään.

 

moni mies pitää naista jokatapauksessa käsittämättömänä eikä viitsi edes yrittää. se myöntely on vain kaaoksenhallintaa.

naiset ei halua uskoa vaistoaan, ja antavat periksi, kuolevat henkiseen nälkään. älä suostu, se on pahinta

 

Tiedän tunteen. Ei se ole helppoa, ei kukaan usko että niin voi käydä. Onko sinulla ketään, kenen kanssa voisit jutella?

Olen kyllä tyttökavereille asiasta puhunut. Tästä puhuminen muille kun ei vaan auta eikä toimi Pitäisi miehen itsensä kanssa löytää se keskusteluyhteys.

 

Kai tiedät silti olevasi kaunis ja ihana? Älä hellitä sen puhumisen suhteen. Kaikkia ei opeteta kotona puhumaan ja se pitää opetella sitten aikuisena. Kokeile niin että kirjotat sille noi asiat, että jos se onnistuis sillä kynän kanssa paremmin.

Oot ihana. En itse asiassa tiedä enää, minkälainen minä olen.