Nyt tiedä onko tämä sivu sopiva, mutta uusia näkökumia haen.. Olen umpikujassa kuinka ratkaista riitoja kun toinen on ns lopen kyllästynyt, sillä kokee ettei saa haluamaansa irti. Olenko yksin se syyllinen ..
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa melkein vuoden. Ennen meillä ei ollut minkäänlaisia kahinoita juurikaan mistään, mikä oli virhe. Neljä kuukautta sitten purkaantui ensimmäinen iso riita, liittyen juuri siihen ettei oltu asioista puhuttu kun olisi pitänyt, vaan kumpikin osapuoli oli ne jättänyt ns. hautautumaan hiekkaan ajatellen "noo, tämä on vain vaihe"
Ensimmäisessä isossa riidassa nousivat jotkut pienetkin sanomiset ylös, jotka oli tulkittu sillä hetkellä kun ne oli sanottu väärin - ja lauseen merkitystä sumplittiin yksinään jopa kolme kuukautta, aina kun jokin toinen asia muistutti siitä.
Luulin itse jo ennen ensimmäisen ison riidan aloitusta, ettei mieheni rakasta minua enää, hän ei väliä ym, mutta en puhunut. Lopulta me molemmat olimme samassa tilassa, että hissukseen oltiin ja tuimailtiin toisillemme kunnes avasin lopulta keskustelun. Aluksi se oli lähinnä painostavaa ja syyttelevää mieheni puolelta kun minä pyrin korjailemaan asioita, ja toisinpäin. Silloin ensimmäisen kerran itkin poikaystäväni nähden, jolloin hän rikkoutui suojamuuristaan jonka oli rakentanut yllensä.
Oli niin paljon tullut väärinkäsityksiä ja epäluuloja molempien puolelta. Hänkin luuli, etten välitä enää hänestä ym.. Saimme sovittua, lähinnä kahlattua ne epäluulot ja väärinymmärrykset. Sivusimme myös minun tapaani keskustella asioita.
Koen, että mieheni kovettaa aina itsensä kun jotakin riitaa olisi tulossa. Hän sulkeutuu, nostattaa sisäisen vihansa ja sumplii yksinänsä asioita, ei halua aukaista arkkuansa.
Emme asu avoliitossa, eikä meillä ole minkäänlaisia väkivaltaisuuskysymyksiä saati uskottomuus ongelmia. Ongelma vain pyörii hyörimistään näissä riitelyissä. Saattaa monen korvaan kuulostaa pieneltä - sitä se ei ole jos se jatkuu aina silloin tällöin ja asiasta ei päästä puhumaan kunnolla ja jätetään vain . Se syö itsetuntoa, se syö mielekkyyttä moneen asiaan.. Meillä on kuitenkin ihanaa olla yhdessä, chillaillaan ja napostellaan, kokkaillaan - mutta jokin vain tökkii sitten näissä ns hankalissa asioissa.
Kirjoitan sekavasti, mutta olen sekaisin. Syy miksi kirjoitan on, että haen näkökulmia niin miespuolisilta kuin naispuolisilta menettelytapoihin ja tukea.
Tuntuu, että olisimme ensimmäisen ison riidan jälkeen saaneet käsiteltyä asiat jotka hiersivät. Murruttuani tuolloin ensimmäisen kerran, hän vain piteli minua sylissään ja hänen suojamuurinsa katosi. Luulin, että moni asia oli haudattu, mutta ei näköjään.
Se näkyi eilen kun soitin. Usein riitamme nykyisin on, että riistän häntä töistänsä meille kylään. Etäisyyttä meillä on n. 40 km. Ja kuulemma kesälläkin tätä aina tein. Emme omista kumpikaan ajokorttia. Itse sen hankitutan nyt mahd. pian.
Olemme kumpikin töissä koulumme ohella. Hän on töissä kun haluaa olla, perheellänsä on oma firma, joten ma-su aikaväliä jos vain haluaa. Itse olen töissä firmassa, jossa en voi päättää mm. työajoistani. Olen puolivakituinen, jolloin työaikani lähinnä on viikonlopuilla, kesällä ihan kunnon päiviä ma-su (yleensä alkuviikosta, silloin tällöin viikonloppu pari päivän loma kesällä oli) Nyt syksyllä ja alkutalvella olen aika hajanaisesti töissä, joskus vain perjantai - joskus sitten on pe ja la jne. Töissä olen kesäaikana ainakin sanonut, että mielellään vkloput vapaita sillä poikaystävälläni on juuri vkloput vapaana useimmiten. Aina tämä ei sitten onnitunut, ja mainitsin kesällä kuinka hän saisi välillä ottaa arkipäivänäkin vapaata ja olla vaikka se viikonloppu sitten töissä, etten minä aina uhraa yksinään mm. sunnuntain tuplapalkkaa, viikonloppulisiä taikka työnantajan hermoja. etc etc.
Syksy talvi aikavälillä nyt kun soitin eilen tälle ja puhuimme vapautuneesti päivän kulusta ja kertoilin jotain muitakin juttuja, kun otin puheeksi että minulla on seru viikon perjantai töitä, ja kysyin onko tämä nyt sitten la ja su vapaalla hän suuttui.
Riistän kuulemma tätä aina töistä, ilmoitan kuulemma aina tälle koska ja kuinka minun aikatauluni menee, hän ei jaksa keskustella asiasta sillä ei ole kokenut ennekään saavansa ratkaisua tyydyttävää siihen jolloin sitä on turha edes aloittaa. Katsotaan sitten 2kk päästä niitä viikonloppuja, oli hänen vastaus.
Nyt hän on taas etäinen ja sanoi ettei jaksa ajatella koko asiaa lainkaan, puhumme puhelimessa ja juuri tuntuu että puhelimessa puhuttaessa hän on niin suojamuurinsa takana, etten pääse läpi. Huomasin itsessäni, että kyllä hiillostin ja painostin että haluan nähdä kasvotusten ja puhua. Hoidan itse vaikka kuskit sun muut ja hän vain "no katsotaan nyt sitten". Haluan päästä purkamaan asiaa mahd. nopeasti ja keskustella, vaikka hän pitää minun keskustelutaitojani huonoina, itsehän hän aina sulkeutuu ja vetäytyy, kuinka mitä muka voisin sitten keskustella? Hän vetoaa ettei ne ennekään ole saatu siihen pisteeseen, että ne mielyttäisi häntä - lähden aina sivuraiteille ja käsittelen liian laajasti. Joten miksi nytkään saisi mitään aikaa. Mainitsin tälle, ettei me olla koskaan edes KUNNOLLA riidelty kasvokkain siinä määrin että hän olisi sitten pitänyt minua niillä oikeillä raiteilla jos kerran menin ohi. Ja olen pitänyt niitä asioita tärkeinä mistä on kinasteltu. Ja juuri tämä työasia on yksi niin vaivaava skaala että apua..
Kysyin mitä hän haluaisi sitten minun tekevän. Jos vain mainitsenkin töistä hän muuttuu tuollaiseksi. Sanoin, että jos minun pitää sitte valita töiden ja hänen ohella, otan lopputilin. Kesällä ehkä sitten tätä olin haavilla hakemalla meille kylään kutsunut (ei tällä mitään vastaan ole tulla kylään, pitäsi olla vain silloin kun tällä ei ole paljon hommia.. tai sellaisen kuvan yksin nyt saan..) Mutta kesän ja ensimmäisen riidan jälkeen olen lähinnä kysynyt kuinka tällä on töitä ja maininnut mitä listoissa on minulle ollut - niitä ei nimittäin päätetä mitenkänä yhdessä. Hän en tiedä viikkoakaan etukäteen mitä hommai voi olla joten en näe että tilanne on minunkaa syy yksin.
Olen ajautunut asemaan, josta yksin miettimällä en näe ratkaisua ainakaan tälle työjutulle - antakaa näkökulmia kuinka sumplia yhteisistä viikonlopuista sillä olen mielestäni vaikka mitä nyt ehdottanut ja varovasti yrittänyt avata. Mainitsi että nyt saisin sen 2kk miettiä siten rauhassa etc. Hän jättää yksin minut tähän tilanteeseen vaikka mielestäni se on molempien vika / ongelma että tässä pisteessä ollaan
Kuinka parannan sitten keskustelutaitojani, että pääsen suoraan asian ytimeen vaikka olen luullut että olen siinä..
Haluaisin vain kasvokkain päästä puhumaan ja jos saan uusia näkökulmia , ehkä se auttaa ja kehittäisikin jotain.
mielestäni joku 2kk tauko ei tuo ratkaisua -- toisinsanoen se haudataan ja annetaan kyteä. minulla on ainakin huono olla jo nyt, en tiekä kestänkö henkisestikään ellen mitään saa irti.. Ehkä tuo 2kk heitto on myös osa kokeilua kuinak mietin virheitäni, aivankun hän on täydellinen.
Vaikka tämä voisi olla marttyyrinomainen kirjoitus, en tässä syysää mieheni niskoille paskakasaa, etsin uusia näkökulmia, kommentteja ja tukea. En pysty puhumaan ystävieni kanssa.
Heitin jopa tälle ilmoille , että oletko niin välinpitämätön että huuhdot kaiken kullan sitten pois. Ei hän oikein osannut vastata ja luulen että ei hänkään niin ratkaisua tiedä vaan jättää sen minulle joka ei kuitenkana kelpaa. Hän on vihainen, jolloin ymmärrän jos katson tämän vihaisuuden kannalta, ettei siinä näe muita mahdollisuuksia kuin että antaa olla ja yrittää siirtää mielestä pois.
Anteeksi antaminen on se yksi juttu, mutta se että jos se anteeksi kaikki kummatkin antaa ,mitä jos uudestaan se nousee ja saan taas kuulla kuinka kykenemätön olen keskustelemaan?.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa melkein vuoden. Ennen meillä ei ollut minkäänlaisia kahinoita juurikaan mistään, mikä oli virhe. Neljä kuukautta sitten purkaantui ensimmäinen iso riita, liittyen juuri siihen ettei oltu asioista puhuttu kun olisi pitänyt, vaan kumpikin osapuoli oli ne jättänyt ns. hautautumaan hiekkaan ajatellen "noo, tämä on vain vaihe"
Ensimmäisessä isossa riidassa nousivat jotkut pienetkin sanomiset ylös, jotka oli tulkittu sillä hetkellä kun ne oli sanottu väärin - ja lauseen merkitystä sumplittiin yksinään jopa kolme kuukautta, aina kun jokin toinen asia muistutti siitä.
Luulin itse jo ennen ensimmäisen ison riidan aloitusta, ettei mieheni rakasta minua enää, hän ei väliä ym, mutta en puhunut. Lopulta me molemmat olimme samassa tilassa, että hissukseen oltiin ja tuimailtiin toisillemme kunnes avasin lopulta keskustelun. Aluksi se oli lähinnä painostavaa ja syyttelevää mieheni puolelta kun minä pyrin korjailemaan asioita, ja toisinpäin. Silloin ensimmäisen kerran itkin poikaystäväni nähden, jolloin hän rikkoutui suojamuuristaan jonka oli rakentanut yllensä.
Oli niin paljon tullut väärinkäsityksiä ja epäluuloja molempien puolelta. Hänkin luuli, etten välitä enää hänestä ym.. Saimme sovittua, lähinnä kahlattua ne epäluulot ja väärinymmärrykset. Sivusimme myös minun tapaani keskustella asioita.
Koen, että mieheni kovettaa aina itsensä kun jotakin riitaa olisi tulossa. Hän sulkeutuu, nostattaa sisäisen vihansa ja sumplii yksinänsä asioita, ei halua aukaista arkkuansa.
Emme asu avoliitossa, eikä meillä ole minkäänlaisia väkivaltaisuuskysymyksiä saati uskottomuus ongelmia. Ongelma vain pyörii hyörimistään näissä riitelyissä. Saattaa monen korvaan kuulostaa pieneltä - sitä se ei ole jos se jatkuu aina silloin tällöin ja asiasta ei päästä puhumaan kunnolla ja jätetään vain . Se syö itsetuntoa, se syö mielekkyyttä moneen asiaan.. Meillä on kuitenkin ihanaa olla yhdessä, chillaillaan ja napostellaan, kokkaillaan - mutta jokin vain tökkii sitten näissä ns hankalissa asioissa.
Kirjoitan sekavasti, mutta olen sekaisin. Syy miksi kirjoitan on, että haen näkökulmia niin miespuolisilta kuin naispuolisilta menettelytapoihin ja tukea.
Tuntuu, että olisimme ensimmäisen ison riidan jälkeen saaneet käsiteltyä asiat jotka hiersivät. Murruttuani tuolloin ensimmäisen kerran, hän vain piteli minua sylissään ja hänen suojamuurinsa katosi. Luulin, että moni asia oli haudattu, mutta ei näköjään.
Se näkyi eilen kun soitin. Usein riitamme nykyisin on, että riistän häntä töistänsä meille kylään. Etäisyyttä meillä on n. 40 km. Ja kuulemma kesälläkin tätä aina tein. Emme omista kumpikaan ajokorttia. Itse sen hankitutan nyt mahd. pian.
Olemme kumpikin töissä koulumme ohella. Hän on töissä kun haluaa olla, perheellänsä on oma firma, joten ma-su aikaväliä jos vain haluaa. Itse olen töissä firmassa, jossa en voi päättää mm. työajoistani. Olen puolivakituinen, jolloin työaikani lähinnä on viikonlopuilla, kesällä ihan kunnon päiviä ma-su (yleensä alkuviikosta, silloin tällöin viikonloppu pari päivän loma kesällä oli) Nyt syksyllä ja alkutalvella olen aika hajanaisesti töissä, joskus vain perjantai - joskus sitten on pe ja la jne. Töissä olen kesäaikana ainakin sanonut, että mielellään vkloput vapaita sillä poikaystävälläni on juuri vkloput vapaana useimmiten. Aina tämä ei sitten onnitunut, ja mainitsin kesällä kuinka hän saisi välillä ottaa arkipäivänäkin vapaata ja olla vaikka se viikonloppu sitten töissä, etten minä aina uhraa yksinään mm. sunnuntain tuplapalkkaa, viikonloppulisiä taikka työnantajan hermoja. etc etc.
Syksy talvi aikavälillä nyt kun soitin eilen tälle ja puhuimme vapautuneesti päivän kulusta ja kertoilin jotain muitakin juttuja, kun otin puheeksi että minulla on seru viikon perjantai töitä, ja kysyin onko tämä nyt sitten la ja su vapaalla hän suuttui.
Riistän kuulemma tätä aina töistä, ilmoitan kuulemma aina tälle koska ja kuinka minun aikatauluni menee, hän ei jaksa keskustella asiasta sillä ei ole kokenut ennekään saavansa ratkaisua tyydyttävää siihen jolloin sitä on turha edes aloittaa. Katsotaan sitten 2kk päästä niitä viikonloppuja, oli hänen vastaus.
Nyt hän on taas etäinen ja sanoi ettei jaksa ajatella koko asiaa lainkaan, puhumme puhelimessa ja juuri tuntuu että puhelimessa puhuttaessa hän on niin suojamuurinsa takana, etten pääse läpi. Huomasin itsessäni, että kyllä hiillostin ja painostin että haluan nähdä kasvotusten ja puhua. Hoidan itse vaikka kuskit sun muut ja hän vain "no katsotaan nyt sitten". Haluan päästä purkamaan asiaa mahd. nopeasti ja keskustella, vaikka hän pitää minun keskustelutaitojani huonoina, itsehän hän aina sulkeutuu ja vetäytyy, kuinka mitä muka voisin sitten keskustella? Hän vetoaa ettei ne ennekään ole saatu siihen pisteeseen, että ne mielyttäisi häntä - lähden aina sivuraiteille ja käsittelen liian laajasti. Joten miksi nytkään saisi mitään aikaa. Mainitsin tälle, ettei me olla koskaan edes KUNNOLLA riidelty kasvokkain siinä määrin että hän olisi sitten pitänyt minua niillä oikeillä raiteilla jos kerran menin ohi. Ja olen pitänyt niitä asioita tärkeinä mistä on kinasteltu. Ja juuri tämä työasia on yksi niin vaivaava skaala että apua..
Kysyin mitä hän haluaisi sitten minun tekevän. Jos vain mainitsenkin töistä hän muuttuu tuollaiseksi. Sanoin, että jos minun pitää sitte valita töiden ja hänen ohella, otan lopputilin. Kesällä ehkä sitten tätä olin haavilla hakemalla meille kylään kutsunut (ei tällä mitään vastaan ole tulla kylään, pitäsi olla vain silloin kun tällä ei ole paljon hommia.. tai sellaisen kuvan yksin nyt saan..) Mutta kesän ja ensimmäisen riidan jälkeen olen lähinnä kysynyt kuinka tällä on töitä ja maininnut mitä listoissa on minulle ollut - niitä ei nimittäin päätetä mitenkänä yhdessä. Hän en tiedä viikkoakaan etukäteen mitä hommai voi olla joten en näe että tilanne on minunkaa syy yksin.
Olen ajautunut asemaan, josta yksin miettimällä en näe ratkaisua ainakaan tälle työjutulle - antakaa näkökulmia kuinka sumplia yhteisistä viikonlopuista sillä olen mielestäni vaikka mitä nyt ehdottanut ja varovasti yrittänyt avata. Mainitsi että nyt saisin sen 2kk miettiä siten rauhassa etc. Hän jättää yksin minut tähän tilanteeseen vaikka mielestäni se on molempien vika / ongelma että tässä pisteessä ollaan
Kuinka parannan sitten keskustelutaitojani, että pääsen suoraan asian ytimeen vaikka olen luullut että olen siinä..
Haluaisin vain kasvokkain päästä puhumaan ja jos saan uusia näkökulmia , ehkä se auttaa ja kehittäisikin jotain.
mielestäni joku 2kk tauko ei tuo ratkaisua -- toisinsanoen se haudataan ja annetaan kyteä. minulla on ainakin huono olla jo nyt, en tiekä kestänkö henkisestikään ellen mitään saa irti.. Ehkä tuo 2kk heitto on myös osa kokeilua kuinak mietin virheitäni, aivankun hän on täydellinen.
Vaikka tämä voisi olla marttyyrinomainen kirjoitus, en tässä syysää mieheni niskoille paskakasaa, etsin uusia näkökulmia, kommentteja ja tukea. En pysty puhumaan ystävieni kanssa.
Heitin jopa tälle ilmoille , että oletko niin välinpitämätön että huuhdot kaiken kullan sitten pois. Ei hän oikein osannut vastata ja luulen että ei hänkään niin ratkaisua tiedä vaan jättää sen minulle joka ei kuitenkana kelpaa. Hän on vihainen, jolloin ymmärrän jos katson tämän vihaisuuden kannalta, ettei siinä näe muita mahdollisuuksia kuin että antaa olla ja yrittää siirtää mielestä pois.
Anteeksi antaminen on se yksi juttu, mutta se että jos se anteeksi kaikki kummatkin antaa ,mitä jos uudestaan se nousee ja saan taas kuulla kuinka kykenemätön olen keskustelemaan?.