Pohtimista siitä jääkö lapsemme ainokaiseksi vai vieläkö lisää toivomme...

[abc]

Lapsi siis vasta 1v4kk. Ekat kk:t olivat vaikeita, mutta muuten kyllä iloinen ja hyväntuulinen lapsi on ollut. Ainoa missä ollut vaikeaa lähes aina on ollut päiväunille nukahtaminen ja tuntuu jo siinä että välillä tulee itselle väsymys tuollaisesta asiasta. Yöt nyt menneet ihan ok, joitakin viikkoja sitten oli muutaman viikon aika jolloin ei nukuttu kuin pari tuntia. Olen sellainen että tarvitsen kunnon unet tai muuten ei mistään tule mitään ja kaikki alkaa "masentaa".

Välillä pohdin mitenkä tulevaisuudessa käy saammeko lisää lapsia (jos niitä siis edes tulee, ensimmäistäkin kotvan odottelimme) vai onko parempi näin. Kovasti aina välillä tulee mieleen että sitten kun tyttö on isompi niin voidaan tehdä sitä ja tätä....mikä on sekin tyhmää. Useimmin kuitenkin nautin tästä hetkestä.

En tiedä sitten onko ympäristön paineesta johtuvaa että välillä ajattelen että toinen lapsi pitäisi "tehdä". Että lapsellamekin olisi parempi olla kun olisi sisaruksia. Mutta jos taas itseä pelottaa etten jaksa tai ettei meidän parisuhde kestä tms.

Tietenkin tähän tuo oman lisänsä se, että mies ainakin nyt sanoo ettei halua lisää lapsia.

Onko muita joilla vastaavia ajatuksia tms?

 

[up]

up

 

[vieras]

Kyllä mä mietin samaa. Lapsi nyt vajaan vuoden.
Mies kyllä ois ihan suostuvainen toiseenkin, mutta vähän mietityttää kuinka sitä jaksaisi...

 

[ap]

Jotenkin koko ajan mietin, että tuleeko sitten oikeasti semmonen tosi varma tunne siitä että sen toisen lapsen haluaa jos näin on, vai miettiikö ja puntaroiko sitä näin lopun elämäänsä..

 

[vieras]

Jotenkin koko ajan mietin, että tuleeko sitten oikeasti semmonen tosi varma tunne siitä että sen toisen lapsen haluaa jos näin on, vai miettiikö ja puntaroiko sitä näin lopun elämäänsä..

Mut eihän vielä ole mikään kiire: isompi ikäero voisi olla hyväkin siinä mielessä, että sitten isomman voi hyvällä omallatunnolla laittaa kerhoihin/päikkäriin, koska tarvitsee jo virikkeitä enemmän ja siten jää aikaa olla vauvan kanssa kahden.

Taas toisaalta: jos eka lapsi on jo isompi ja on huomannut kuinka jo "helppoa" tavallaan elämä on, niin lähtiskö sitä sitten enään tähän rumbaan taas...

 

[ap]

Jotenkin koko ajan mietin, että tuleeko sitten oikeasti semmonen tosi varma tunne siitä että sen toisen lapsen haluaa jos näin on, vai miettiikö ja puntaroiko sitä näin lopun elämäänsä..

Mut eihän vielä ole mikään kiire: isompi ikäero voisi olla hyväkin siinä mielessä, että sitten isomman voi hyvällä omallatunnolla laittaa kerhoihin/päikkäriin, koska tarvitsee jo virikkeitä enemmän ja siten jää aikaa olla vauvan kanssa kahden.

Taas toisaalta: jos eka lapsi on jo isompi ja on huomannut kuinka jo "helppoa" tavallaan elämä on, niin lähtiskö sitä sitten enään tähän rumbaan taas...

Näinpä. Tätä samaa myös itsekin oon ajatellut... voih. Miksi minusta on pitänyt tulla ihminen joka murehtii, murehtii ja murehtii ja pyörittelee ja pähkää aina ja kaikkea...

 

[vieras]

Näinpä. Tätä samaa myös itsekin oon ajatellut... voih. Miksi minusta on pitänyt tulla ihminen joka murehtii, murehtii ja murehtii ja pyörittelee ja pähkää aina ja kaikkea...

Mut ehkä se tästä selvinnee... Meille kummallekin. Mä oon ainakin ajatellut sillai, että kolme vuotta voisi olla ihan passeli ikäero. Just nyt ajatus siitä, että olisin raskaana ihan juuri nyt, on aika kauhea enkä sitä haluaisi, mutta ehkä vuoden ja kolmen kuukauden kuluttua kiljunkin jo riemusta.