K
kirjolohi
Vieras
Tunnen asiasta aika ajoin syyllisyyttä, että olenko tarpeeksi läsnä ja leikinkö tarpeeksi. Lapsi on kyllä synnäriltä saakka ollut sellainen "vaativa", ilmoittaa kovaan ääneen kun ei viihdy tms. Tietysti tylsyyttäkin pitää oppia sietämään.
Luetaan päivittäin kirjoja ja halitaan, tanssitaan, hullutellaan, mutta leikkimään olen tosi huono. Välillä hetki katsotaan jotain lelua yhdessä tai vähän rakentelen leegoilla, mutta aika pakkopullaa se on. Lapsikaan ei kauan viihdy kyllä (tai ehkä vaan aistii että mua ei juuri kiinnosta)
. Imetänkin vielä ja lapsi nukkuu vieressä, että luulis nyt läheisyyttä kuitenkin saavan. Kerran viikossa käydään muskarissa. Viihtyy tietty hyvin kun näkee muita lapsia.
Mutta siis sellaista käninää ja väninää on paljon, ja silloin mulle tulee aina syyllisyys että mitä teen väärin kun lapsi ei ole taaskaan tyytyväinen, enkö ole taas tarpeeksi läsnä. Onko tää vaan tätä esikoislapsen äidin turhaa huolta ja itsensä syyllistämistä?
Toivon että tärppäis pian, niin saisi esikoinen leikkikaverin. Sit mun päivät varmaan kuluu tappeluja selvitellessä, tai kaksi roikkuu lahkeessa vinkumassa. hope not 
Luetaan päivittäin kirjoja ja halitaan, tanssitaan, hullutellaan, mutta leikkimään olen tosi huono. Välillä hetki katsotaan jotain lelua yhdessä tai vähän rakentelen leegoilla, mutta aika pakkopullaa se on. Lapsikaan ei kauan viihdy kyllä (tai ehkä vaan aistii että mua ei juuri kiinnosta)
Mutta siis sellaista käninää ja väninää on paljon, ja silloin mulle tulee aina syyllisyys että mitä teen väärin kun lapsi ei ole taaskaan tyytyväinen, enkö ole taas tarpeeksi läsnä. Onko tää vaan tätä esikoislapsen äidin turhaa huolta ja itsensä syyllistämistä?