Pohtimista etä-äitiydestä (ei tarvitse tulla haukkumaan)

[14443]

Olen mielenterveyskuntoutuja, jolla on miehen lisäksi alle kouluikäinen erityislapsi. Minulla on sairaudestani huolimatta hyvä hoitotasapaino, mm. lääkitys ja viikottainen ryhmätapaaminen + erikseen vielä psykologi joka toinen viikko. Arki on aina ollut melko raskasta, lapsella on ollut osastojaksoja yms. ja mieheni tehnyt paljon ylitöitä. Jossain vaiheessa romahdin ja jouduin sairaslomalle. Aloin voimaan paremmin vasta kun mieheni lyhensi työpäiviään selkeästi, ryhtyi lapsen ensisijaiseksi vanhemmaksi ja lapsi saatiin puolipäiväiseen hoitoon arkipäivisin.

Nyt kun olen saanut olla joitakin kuukausia rauhassa päivisin kotona (5h/pvä) ilman lasta ja saanut kunnolla tuon ryhmänkin käyntiin...niin huomaan että ei tästä perhe-elämästä oikein tule mitään. Kovasti olen yrittänyt elää "kuten kaikki muutkin", vaan nyt oikeasti ymmärrän ettei minulla ole resursseja tämmöiseen elämään. Siksi jouduin toistuvasti sairaslomalle, äksyilin miehelle kaikesta, tunsin oloni epätoivoiseksi...minä en jaksa. Mieheni ymmärtää tämän ja nyt olemme alkaneet puhumaan että pitäisiköhän minun muuttaa pois. Liittomme on toki hyvä silloin kun voin paremmin, mutta mitä pidemmälle edistyn hoitoni suhteen, sitä enemmän tajuan etten tahdo tätä kaikkea...tahdon olla rauhassa, yksin, pohdiskella. Olen lisäksi lievästi as-piirteinen ja epäilen jonkinlaista kiintymyssuhdehäiriötä lapseeni. Sellaista ei ole todettu, mutta ei kai kuka tahansa äiti ajattelisi erilleen muuttamista omasta lapsestaan?

Etä-äitiys kiinnostaa kokemuksina, tarinoina, mitä nyt tahdottekaan kirjoittaa. Haukkuja en tarvitse, mietin tosi kauan uskallanko tänne tätä edes laittaa.

 

[mfkjh]

Tilanteesi on vaikea. Mutt miksi mennä ääripäähän, jos voisit esim. laittaa lapsen kokopäivähoitoon ja miehesi siitä huolimatta lyhentää työpäivää? Uskon, että subjektiivista päivähoito-oikeutta käytetään todella paljon "turhempaankin", eli tilanteessasi se olisi ihan perusteltua.

 

[Saraldo]

Mulla ei ole kokemuksia etävanhemmuudesta, mutta haluan sanoa sulle yhden jutun: ei ole häpeä ajatella lapsensa parasta. Ja sitä sä tässä selvästikin teet. Olet itse todennut, että perhe-elämä ei onnistu näillä eväillä ja tiedät, ettei susta olisi lapsen lähivanhemmaksi. Olette varmaan miehesi kanssa molemmat sitä mieltä, että lapsen olisi parasta olla isänsä kanssa. Se ei tarkoita sitä, että sä hylkäät hänet tai haluat "luovuttaa". Ei teidän tapaamisten tarvitse olla tyylia "joka toinen viikonloppu ja tästä ei sitten jousteta". Voitte miehen kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä sopia, että tapaat lasta mahdollisimman usein, mutta kuitenkin oman jaksamisen rajoissa. Ja muistatte puhua lapselle siitä, että äiti rakastaa häntä edelleen eikä ole hylännyt.

 

[hieno asia]

olet tainnut saada hyvää hoitoa, kun ovat sulle opettaneet omien rajojen hyväksymistä. Hyvä! Eiköhän lapsikin asian ymmärrä, kun mieskin suhtautuu hyvin.

 

[Chala]

Itsellä ei ole omaa kokemusta, mutta jossain vaiheessa kieltämättä (hetkellisesti kylläkin) fiilis oli sama, että mies olisi pätevämpi vanhempi ja jos erottaisiin, voisi olla järkevämpää että lapset olisivat pääasiallisesti hänellä..

Ystäväni vanhemmat erosivat hänen ollessaan tosi nuori ja isänsä jäi lähivanhemmaksi äidin päihdeongelman takia. Heille se oli ainakin aika automaatio, eivätkä silloin yli 20v sitten tehneet mitään virallisempia tapaamissopimuksia vaan lapset tapasivat äitiään silloin kun hän siihen pystyi.

Aikuisemmalla iällä ovat todella hyvissä väleissä äitinsä kanssa (joka btw on saanut elämänsä kuntoon) vaikka luonnollisesti vähän etäisiä kun eivät kuitenkaan ole arkista elämää jakaneet niin pitkään aikaan.

Jaarittelua.. Sori.. Halusin antaa pienen esimerkin vaikkei omakohtaista sellaista olekaan Kun lapselle tilanne selitetään tarpeeksi selkeästi ikätason mukaisesti ja molemmat vanhemmat pysyvät elämässä mukana niin ettei kumpikaan oikeasti hylkää häntä, on se varmasti hyvä ratkaisu kaikille jos tuntuu ettei nykyinen järjestely ole teille sopivin.

 

[PaulKohelo]

Tilanteesi on vaikea. Mutt miksi mennä ääripäähän, jos voisit esim. laittaa lapsen kokopäivähoitoon ja miehesi siitä huolimatta lyhentää työpäivää? Uskon, että subjektiivista päivähoito-oikeutta käytetään todella paljon "turhempaankin", eli tilanteessasi se olisi ihan perusteltua.

Minusta ei kuulosta siltä, että ap:n tilenne olisi tuolla autettu. Kuulostaa siltä, että pysyäkseen "raiteilla" hänellä ei ole resursseja (jatkuvaa) kuin itseensä.

 

[14443 (ap)]

Tahdon kiittää kaikkia kirjoituksistanne, kiitos myös siitä ettei ole mennyt alatyyliseksi keskustelu!

Tosi vaikealta tuntuu hyväksyä ajatusta että en jaksa omaa lastani. Hän on ns. hyvätasoinen ongelmistaan huolimatta, siksipä juuri kuntoutus on hänen kohdallaan paitsi tärkeää, mutta myös haastavaa. Yhdessä vaiheessa itkin vain sitä, että en jaksa enkä tahdo käydä kaikenmaailman perhekouluissa, keskustelemassa arjen ongelmakohdista neuvolassa jne...muutuin ihan pikkulapseksi itsekin, poljin jalkaakin ja raivosin. Tuntui hirveän epäreilulta, että kaikki olivat vaatimassa minulta sellaista, mihin omat voimavarani eivät todellakaan riittäneet. Siihen päälle parisuhdevaikeudet, miehen väsymys ym. niin soppa oli valmis.

Mies muuten harkitsee työpaikan vaihtamista, jotta lapsi saisi pitää paikan erityishoitoryhmässä eikä miehen työpäivä venyisi jatkossa enää pitkäksi. Hän ei pysty enää lyhentämään päiviään nykyisessä firmassa.

t. ketjun ap

 

[14443 (ketjun ap)]

Minusta ei kuulosta siltä, että ap:n tilenne olisi tuolla autettu. Kuulostaa siltä, että pysyäkseen "raiteilla" hänellä ei ole resursseja (jatkuvaa) kuin itseensä.

Sinäpä sen sanoit, juuri näin se taitaa olla. Muutun todella ahdistuneeksi kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, myös perheeni sisällä. Joskus jopa kälyn vierailu on liikaa ja sulkeudun makkariin kirjan + korvatulppien kanssa. Usein tahtoisin vain olla yksin.

Olo on kurja siksikin, että moni taho yrittää tehdä elämästäni helpompaa mutta mikään ei kuitenkaan auta.

t. ketjun ap

 

["diu"]

Mitään neuvoa tms. en osaa sanoa, mutta halusin vain kertoa että olet todella hyvä äiti! Ymmärrät ja tunnustat voimavarasi etkä traumatisoi lasta & mahdollisesti pilaa hänen elämäänsä sillä että yrittäisit vain 'tehdä kuten kaikki muutkin'. Älä siis syyllistä itseäsi, tuo nimenomaan on sitä hyvää vanhemmuutta.

 

[ihme otus]

Olisipa enemmänkin tällaisia vanhempia jotka osaavat myöntää omat ongelmansa ja ajatella lastensa parasta. Eikä se äiti aina ole automaattisesti lapsen paras lähihuoltaja vaikkei äidillä mielenterveys/päihdeongelmia olisikaan.

Nostan ap:lle hattua, ihan liian monta lasta kärvistelee ongelmaisten vanhempiensa kanssa jotka eivät kehtaa apua pyytää tai ottaa vastaan ja sitten ollaankin tosi syvällä kurassa jossain vaiheessa.

 

[PaulKohelo]

Sinäpä sen sanoit, juuri näin se taitaa olla. Muutun todella ahdistuneeksi kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, myös perheeni sisällä. Joskus jopa kälyn vierailu on liikaa ja sulkeudun makkariin kirjan + korvatulppien kanssa. Usein tahtoisin vain olla yksin.

Olo on kurja siksikin, että moni taho yrittää tehdä elämästäni helpompaa mutta mikään ei kuitenkaan auta.

t. ketjun ap

Niin, tuollasta se on silloin kun pää on tuossa jamassa :heart: Ei sille mitään voi. Koita olla syyllistymättä muiden avunannosta. Ja tilanteet muuttuu, sitten voi katsoa asiaa uudelleen. Mutta oma mieli ei käskemällä muutu toisen mieleksi. Olisihan sitä itselleenkin mukavaa olla terve, hoida nyt itseäsi. Riität kyllä lapsellesi kun vain olet rehellinen. Silloin jaksat rakastaa.

 

[mfkjh]

Minusta ei kuulosta siltä, että ap:n tilenne olisi tuolla autettu. Kuulostaa siltä, että pysyäkseen "raiteilla" hänellä ei ole resursseja (jatkuvaa) kuin itseensä.

Niinhän ap tosiaan tuossa alempana mainitsi, ja lisäsi, että sos. tilanteiden pelkotiloja on jopa tuttujen ihmisten seurassa. Tartuin lähinnä siihen, kun hän sanoi alussa, että olo lähti paranemaan, kun mies alkoi tehdä lyhyempää päivää ja lapsi laitettiin osa-aikaiseksi päiväkotiin. En käsittänyt, että tilanne on todella niin umpikujassa, että mielenterveys järkkyy, jos jää muiden ihmisten kanssa asumaan. Ei tuolloin voi olla kyseessä enää ihan hetkellinen loppuunpalaminen. Aina vaan haluaisi toivoa, että perhe pysyisi kasassa... En tarkoita että sen tulisi tapahtua hinnalla millä hyvänsä!

Toivottavasti ap löytää tilanteeseen parhaan ratkaisun, myös lapsen kannalta. Kuulostaa, että miehesi on vastuuntuntoinen ja pärjäisi hienosti lapsen kanssa. Järkevästi olette asiaa puineetkin keskenänne. Kypsää toimintaa, sanoisin!

 

[niin...]

Hei, täällä yksi etä--äiti Jos haluat vaihtaa ajatuksia niin sano voin kirjautua ja voit laittaa yksäriä!!!

 

[mutta]

Olethan nyt myös ajatellut siltä kantilta, että suhteesi mieheesi myös loppuu? Tai että hänellä on sitten mahdollisuus tapailla muita? Vai onko molemmilla ajatus, että jatkatte erillään yhdessä, poimien vain ne vähäiset "rusinat pullasta"?
Muuhun en sano mitään, etä-äiti olen itsekin. Aluksi oli vaikeaa, nyt alan jo tottua rauhaani, ja kuntoni on mennyt sen verran huonommaksi, että ymmärrän jo, etten arkea jaksaisikaan.