1
14443
Vieras
Olen mielenterveyskuntoutuja, jolla on miehen lisäksi alle kouluikäinen erityislapsi. Minulla on sairaudestani huolimatta hyvä hoitotasapaino, mm. lääkitys ja viikottainen ryhmätapaaminen + erikseen vielä psykologi joka toinen viikko. Arki on aina ollut melko raskasta, lapsella on ollut osastojaksoja yms. ja mieheni tehnyt paljon ylitöitä. Jossain vaiheessa romahdin ja jouduin sairaslomalle. Aloin voimaan paremmin vasta kun mieheni lyhensi työpäiviään selkeästi, ryhtyi lapsen ensisijaiseksi vanhemmaksi ja lapsi saatiin puolipäiväiseen hoitoon arkipäivisin.
Nyt kun olen saanut olla joitakin kuukausia rauhassa päivisin kotona (5h/pvä) ilman lasta ja saanut kunnolla tuon ryhmänkin käyntiin...niin huomaan että ei tästä perhe-elämästä oikein tule mitään. Kovasti olen yrittänyt elää "kuten kaikki muutkin", vaan nyt oikeasti ymmärrän ettei minulla ole resursseja tämmöiseen elämään. Siksi jouduin toistuvasti sairaslomalle, äksyilin miehelle kaikesta, tunsin oloni epätoivoiseksi...minä en jaksa. Mieheni ymmärtää tämän ja nyt olemme alkaneet puhumaan että pitäisiköhän minun muuttaa pois. Liittomme on toki hyvä silloin kun voin paremmin, mutta mitä pidemmälle edistyn hoitoni suhteen, sitä enemmän tajuan etten tahdo tätä kaikkea...tahdon olla rauhassa, yksin, pohdiskella. Olen lisäksi lievästi as-piirteinen ja epäilen jonkinlaista kiintymyssuhdehäiriötä lapseeni. Sellaista ei ole todettu, mutta ei kai kuka tahansa äiti ajattelisi erilleen muuttamista omasta lapsestaan?
Etä-äitiys kiinnostaa kokemuksina, tarinoina, mitä nyt tahdottekaan kirjoittaa. Haukkuja en tarvitse, mietin tosi kauan uskallanko tänne tätä edes laittaa.
Nyt kun olen saanut olla joitakin kuukausia rauhassa päivisin kotona (5h/pvä) ilman lasta ja saanut kunnolla tuon ryhmänkin käyntiin...niin huomaan että ei tästä perhe-elämästä oikein tule mitään. Kovasti olen yrittänyt elää "kuten kaikki muutkin", vaan nyt oikeasti ymmärrän ettei minulla ole resursseja tämmöiseen elämään. Siksi jouduin toistuvasti sairaslomalle, äksyilin miehelle kaikesta, tunsin oloni epätoivoiseksi...minä en jaksa. Mieheni ymmärtää tämän ja nyt olemme alkaneet puhumaan että pitäisiköhän minun muuttaa pois. Liittomme on toki hyvä silloin kun voin paremmin, mutta mitä pidemmälle edistyn hoitoni suhteen, sitä enemmän tajuan etten tahdo tätä kaikkea...tahdon olla rauhassa, yksin, pohdiskella. Olen lisäksi lievästi as-piirteinen ja epäilen jonkinlaista kiintymyssuhdehäiriötä lapseeni. Sellaista ei ole todettu, mutta ei kai kuka tahansa äiti ajattelisi erilleen muuttamista omasta lapsestaan?
Etä-äitiys kiinnostaa kokemuksina, tarinoina, mitä nyt tahdottekaan kirjoittaa. Haukkuja en tarvitse, mietin tosi kauan uskallanko tänne tätä edes laittaa.