Keväistä maanantaita, ystävät.
Katselen taas työhuoneeni ikkunasta auringonpaistetta tien toisen puolen taloissa ja mietin, että niin kovasti olin toivonut, että tämä päivä olisi erilainen kuin muut päivät tänä keväänä. Eilen laitoin Marimekon "Onnellinen" lakanat. Ajattelin kyyneleet silmissä, kuinka hassua, huomenna kun tulen töistä kotiin ja käymme illalla nukkumaan, tiedän jotakin loppuelämästäni, mikä vaikuttaa...no, ihan kaikkeen.
Vuoto alkoi tänä aamuna - hyvin vähäisenä mutta silti. Luulin, että mulla luget pitävät vuodon aina poissa. Noh, eivät näytä pitävän. Ehkä PAS:ssa ne olivatkin niin kauan pois (vuoto alkoi 5 päivää lugejen lopettamisen jälkeen) Progynovien takia, ei lugejen?
Menkkakivut ovat voimakkaat, jo toista päivää oikein siis ihan kunnolliset. Itsediagnosoimani endon aiheuttamat pre-menstruaalikivut tuolla muniksissa ja 2.reiän suunnalla voimistuvat päivä päivällä.
Kävin silti äsken verikokeessa ja virallinen vahvistus surulliselle uutiselle tulee myöhään iltapäivällä. Luulen, etten jaksa kauheasti silloin enää kirjoitella, joten kirjoitan nyt kerralla tämän hetkiset mielessä liikkuvat ajatukset.
Nämä kaikki kolme kertaa, 1.IVF, PAS ja nyt tämä, ovat olleet ihan erilaisia kertoja, fyysisistä tuntemuksista lähtien. Tämän mainitsen lähinnä opetuksena ja myös lohtuna teille muille. Aikaisempiin kertoihin ei ehkä voi kuitenkaan verrata, tai perustaa mitään.
Blastokystien siirto loi muhun hirveästi toivoa. Nyt tuntuu suoraan sanottuna aivan kauhealta (en keksi tässä tuskassa mitään kielellisesti rikkaampaa), että sittenkään ei. Pahintahan tässä on, että lääkärini sanoin: enempää ei voida tehdä, näistä lähtökohdista eivät enää todennäköisyydet parane. Että näin. Minun kroppani ei sitten kuitenkaan pikkuisia vastaanottanut. Tai vaihtoehtoisesti, pikkuisissa oli sittenkin jotakin vikaa, vaikka hienosti jakautuivatkin.
Tekisi mieli huutaa ääneen. Että ei hel*etti, tämä ei voi olla mun elämää. Että ei näin voi käydä meille. Miten me voimme kuulua siihen pieneen prosentuaaliseen määrään ihmisiä, jotka edes joutuvat näihin hoitoihin ja miten me voimme olla niitä, joilla ei sittenkään ole vielä tärpännyt!
Ja samaan aikaan istun kuitenkin viilipyttynä siisteissä työvaatteissa huoneessani, rauhallisen ja työteliään näköisenä.
Edessä on nyt laparoskopia toukokuussa ja sen jälkeen kesätauko. Palaan kuvioihin vasta syksyllä. Toivon tietysti kohteliaasti, että kukaan teistä ei enää silloin ole täällä.
Auris : mulla ihan posket punehtui kun luin sun viestiä, ehdottomasti aika paljon kateudesta mutta enemmän (kuitenkin) ilosta puolestasi: sä olet aivan varmasti raskaana.
Taivaansilpoja - jos täällä vielä olet - halaan sua täältä näyttöruudun takaa, kaukaa, ja tunnen sanatonta surua. Ei tähän tuskaan riitä järki, ei empaattisuus, ei mikään. Sillä vaikka kuinka hyvin tietääkin, että tästäkin selviää, niin silti sattuu niin syvälle, ettei ikinä vielä mikään.
Kiitos kaikille. Olette olleet valo yössä.
Toivon teille kaikkea hyvää ja onnellisia raskausaikoja.
Stella
mulla ultra-aika nimittäin 11.20, toivottavasti on ollut kasvua....