(.) uutiset klo 9.57.
Lauantaina sain tekstarin, joka kyllä oli kaamea. Istuin vielä kavereiden kanssa autossa pitemmällä matkalla, mies kuskin paikalla - enkä voinut muuta kuin istua ja hymyillä ja jutella kuin ei mitään. Viestin sisältö: 3 normaalisti hedelmöittynyttä, kaksi hedelmöittyi kahdella siittiöllä ja kaksi munasolua eivät hedelmöittyneet niiden laadun vuoksi (kuolleita, tummia). Käskettiin soittamaan maanantaina uudelleen. Voitte vain kuvitella miltä tuntui näpytellä muina naisina, että "Kiitos tiedosta". Aivan karmea automatka.
Äsken sitten soitin. Ja jostain ylemmän voiman tahdosta sain hyviä uutisia. 3 normaalisti hedelmöittynyttä olivat kaikki lähteneet jakautumaan. Siellä on nyt kaksi oikein hyvää 8 soluista ("gradus 1 ja gradus 1-) ja yksi 7-soluinen, jonka laatuluokka n. 2. "Paremmin ei oikeastaan voisi olla". Siinä sitten piti tehdä päätöksiä: tänään voitaisiin siirtää 1 ja pakkaseen jäisi kaksi. Tai siirtää kaksi ja pakkaseen jäisi yksi. Eli jos tänään toimittaisiin, niin vaihtoehtoja olisi kolme hyvää. Mutta päätettiin jatkaa blastoviljelyyn. Eli nyt sitten odotetaan, jaksaako joku 5.päivään asti. Tavallaan pelottaa. Mutta toisaalta on ihmeellisen fatalistinen, rauhallinen olo.
Rauhallinen olo mulla on ehkä siksi, että varauduin ihan totta jo täysin siihen, että siellä ei olisi yhtään mitään normaalisti jakautunutta. Olin henkisesti niin valmistautunut siihen, että luulen, että olisin jopa selvinnyt siitä uutisesta jollakin tasolla kunnialla. Rauhallinen olo mulla on siis ehkä siksi, että vihdoinkin tajusin (ja suostun sen jossakin mielessä hyväksymään), että ei tämäkään kerta välttämättä onnistu. Jotenkin kummallisesti se helpottaa. Vaikka onkin hirveän surullinen ajatus.
Gallup: nykyään (muutaman alkuvaiheen etikettimokan jälkeen)
aina sukat sekä ultratessa että toimenpiteissä. Sääret ajelen myös ja hiukan tarvittaessa siistin ja tarkistan myös alapään viidakon visuaalista ilmettä
Eli oman navan kohdalla oudon seesteinen olo. Jos menee paskaksi, niin sitten menee. On vaikea hyväksyä sitä, että kuuluu tähän pieneen prosentuaaliseen otantaan, joka kärsii primääristä lapsettomuudesta. Te, jos jotkut, varmasti ymmärrätte (oman onnenne tai epäonnennen kautta), kuinka karmeaa on tajuta, että vielä siitä prosentuaalisesta otannasta kuulun niihin, jotka aiheuttavat sen parisuhteen lapsettomuuden - omalla kohdalla se näyttää johtuvan munasarjojen toimintahäiriöstä, jonka osalta voi vain toivoa, että jossain vaiheessa lääkäri saa sieltä kalastettua sen toimivan, terveen munasolun. Se voi kestää pitkään - voi olla, että minä olen sellainen, joka jään tänne pinoihin kun te muut kaikki vähitellen plussaatte. Sitä ei voi etukäteen käsitellä valmiiksi, eikä siihen oikeasti voi henkisesti varautua niin, että siitä selviäisi ilman syvää säröä, mutta jollakin tasolla sen tajuaminen on luullakseni tärkeää.
Pohtivin, maanantain sadeaamun terveisin.
Toivossa,
Stella