Voi PeePee. Kiitos huomaavaisuudestasi. Jos liittyisin listalle niin liittyisin vain sen vuoksi, että voisin olla teille kaikille se, joka jää viimeiseksi - en mistään muusta syystä!
Lyhyt kertaus menneisyyttäni. Minulla on mikroadenooma aivolisäkkeessä, eli pieni kasvainmuodostuma. Se tsekattiin viime kesänä magneetilla, ja nyt sen läpimitta oli noin 8 mm. Pieni, mutta pippurinen ja hyvin pienessä tilassa... Ei siis toivottava olotila. Ja mikä ikävintä - aiheuttaa monin eri tavoin lapsettomuutta. Osittain siksi, että elimistö luulee jo olevansa raskaana, kun prolaktiini on koholla, mutta lisäksi se lyhentää luteaalivaiheen niin nirkoseksi ettei vauvan alut ehdi kiinnittyä. Ja toisaalta se myös sekoittaa muita hormonitasoja. Luteaalivaiheen lyhyydestä olen yrittänyt saada lääkäreiltä huomiota vuosia, mutta kaikki lapsettomuuslääkärit ovat kuitanneet asian olan kohautuksella. Heidän mielestään sairauteni ei vaikuta siihen asiaan.
Vasta viime syksynä "päälääkärini" eli endokrinologi kertoi lyhyen luteaalivaiheen olevan yksi suurimmista ongelmista. Hän olisi laittanut lähetteen lapsettomuuspolille, mutta sanoin sen olevan myöhäistä, sillä minut on "heitetty sieltä pihalle" ikäni vuoksi, eli 40 v. tuli täyteen.
Viime kesänä olin siis neljättä kertaa raskaana. Teitä olin taustaillut jo useita kuukausia, kun taas yllättäen tulin raskaaksi. Olin "rakastunut" teihin jo kuukausia aikaisemmin... Olin itkenyt kanssanne ja iloinnut kanssanne! Viime kesänä olin niin ahdistunut alkaraskaudessani, että avasin sanaisen arkkuni. En voinut uskoa, että tuokaan raskauteni toisi minulle onnea - kuten ei sitten tuonutkaan...
Elämäni ensimmäinen raskaus siis onnistui. Olimme silloin Väestöliitossa hoidossa. Sitten meni viisi vuotta eikä mitään tapahtunut. Kunnes yllättäen olin raskaana. Tämän raskauden jouduin keskeyttämään, sillä toinen poikamme oli sairas - hänellä oli 18 trisomia. Elämäni vaikein asia, mutta mielestäni minulla ei ollut vaihtoehtoja. En olisi kestänyt sitäkään, että jos pienokainen olisi kestänyt syntymäänsä asti "hengissä", hänen elämänsä oli kestänyt tunneista joihinkin päiviin. Ja sekin vain letkuissa ja piikittelyssä. Siihen en voinut suostua, joten vaikka olinkin vannonut etten koskaan keskeyttäisi raskautta nyt sen kuitenkin tein. Ja edelleen painin asian kanssa lähes päivittäin. Sain hyvästellä tämän pienokaisen Naikkarilla, todeta, että hän oli miniversio ensimmäisestä pojastamme. Ja sain myös nähdä, että trisomia oli totta, sillä pelkäsin tehneeni virheratkaisun. 18 trisomiassa suurimmat vauriot lapsilla ovat sisäisiä, mutta toisinaan on myös ulkoisia... Nytkin niitä oli nähtävissä.
Tämän jälkeen tulin raskaaksi noin vuoden kuluttua. Sen pienokaisen menetin heti neljännellä tai viidennellä viikolla. Ja seuraavana vuonna tulin taas raskaaksi... Ollessani kymmenennellä viikolla heräsin yhtenä aamuna todeten lapseni kuolleen. Varasin lääkäriajan, ja lääkäri ei voinut kuin myöntää, että olin oikeassa.
Ensimmäisen kerran olen onnistunut raskautumaan yli kolmikymppisenä. En koskaan sitä ennen. Sitten oli viiden vuoden tauko, jonka jälkeen olen tullut raskaaksi kolmena peräkkäisenä vuonna. Eli siis näin nelikymppisenä. Tämä on mielestäni ihan käsittämätöntä, mutta sen täytyy olla jotenkin liittyväinen näihin hormonitasapaino-ongelmiin. Nyt en enää usko raskauteen, sillä tunnen jo elimistöni niin hyvin... Tiedän kroppani olevan kovin sekaisin tällä hetkellä, ja olen ajautumassa vinhaa vauhtia kohti menopaussia - hieman liian aikaisin, mutta ei voi mitään...
Sisälläni elää kuitenkin pieni katkera peikko kaikkia niiitä kymmeniä lääkäreitä kohtaan, jotka ovat suhtautuneet vuosien ajan vaivoihini vähätellen. Eräskin totesi "että olen heidän helpoimpia tapauksiaan", mutta ei silti saanut minua raskaaksi... Sisälläni asuu myös suuri kaipuu - onnistua vielä kerran, vaikka mieli sanoo, että aika on jo ajanut minusta ohi. Että on aika hyväksyä tosiasiat.
Nyt olen yrittänyt viime syksyn lääkärikäyntien jälkeen elää elämääni. Siis todella elää elämääni. Mutta osana elämääni olette olleet te. Olen käynyt täällä taustalla taas kurkkimassa. Elänyt mukana tunteissanne ja ajatuksissanne. Olen toivonut puolestanne. Olen kaivannut kanssanne. Olen ollut kanssanne epätoivoinen. Olen surrut ja iloinnut. En vain ole osannut teitä jättää.
Tämän pinon naiset ovat ihmeellisiä voimiltaan!!
Mutta nyt - anteeksi romaani. Tekstityöläisenä tulisi osata lyhentää asiansa, mutta minulla on taipumusta kirjoittaa romaaneja. Pahoittelen sitä!! Tulen edelleen taustailemaan, ja ehkäpä rohkenen teille kirjoitellakin - tsempata teitä kaikkia omalla tiellänne.