O
Onneton
Vieras
Mieheni käyttäytyi seurustelumme alkuvaiheessa hyvin mustasukkaisesti. (turhaan, en ole ikinä pettänyt tai edes unelmoinut toisista miehistä, olen todella uskollinen luonne, rakastan miestäni suuresti). Jos mainitsin nähneeni miespuolisen tuttavan kaupungilla saattoi saada mustasukkaisuuskohtauksen ja minun piti vakuutella rakkauttani mieheeni ynnä muuta mielestäni itsestäänselvää ennen kuin kohtaus meni ohi.
No. Tapasin mieheni työpaikalla ja minulla oli ennen hänen tuntemistaan ollut samalla suurella työpaikalla sutinaa pienen hetken erään toisen kanssa. Mieheni kanssa tapailimme nelisen kuukautta ennen kuin mainitsin että olin joskus hetken treffaillut tätä toista ja siitähän se raivo repesi.
En voi kuvailla millaista aikaa tuo oli. Miehen mielestä hän oli elänyt neljä kuukautta valheessa, huusi ja raivosi, minä itkin ja pyytelin anteeksi. Joo, olihan se tyhmästi tehty että odotin kertomisen kanssa noin kauan mutta en ollut tajunnut että se olisi noin iso juttu ja mieheni mustasukkaisuustaipumuksen tuntien ajattelin odottaa hetken jotta oppisi tuntemaan minut paremmin ja tajuaisi ettei uhkaa siltä rintamalta ollut. Miehellänikin on ystäväpiirissään paljon naisia joiden kanssa on heilastellut enkä koskaan ole sitä ihmetellyt. Tosin näistä oli kyllä kertonut heti, toisaalta itse en olekaan mustasukkainen eikä minua tarvitse varoa.
Antoi tuon "luottamuksen pettämisen" anteeksi, sitten seuraavana päivänä sanoi ettei muuten antanutkaan ja huusi miten olen voinut tehdä tuon hänelle. Itkin ja anteeksipyytelin, mies raivosi ja halusi minun myöntävän miten paha olin. Antoi anteeksi ja seuraavana päivänä perui. Pyytelin itkien anteeksi ja mies antoi anteeksi vain taas ties monennenko kerran peruakseen taas seuraavana päivänä. Olin tulla hulluksi! En tajua miten ja miksi kestin varsinkin kun miehen reaktio oli mielestäni järkyttävän ylimitoitettu.
Tuossa tilanteessa oli mielestäni reilua ilmoittaa tälle ex-heilalle että olin kertonut tapailustamme uudelle miehelleni joka oli kertomisen ajankohdan myöhäisyydestä suuttunut ja käyttäytyi vihaisesti, ihan vain siltä varalta että menisi heiluttelemaan nyrkkejä tälle exälle jotta osaisi varoa. Ja että miehelleni ei siis kannata mainita että varoitin. (Nyt tunnen mieheni ja tiedän ettei ikinä käyttäytyisi väkivaltaisesti ketään kohtaan muuten kuin verbaalisesti mutta tuolloin pelästyin kun en vielä häntä tuntenut ja käyttäytyi niin agressiivisesti.)
Mieheni oli siis todella vihainen ja kysyikin joko olin varoittanut exääni hänestä. Silloin valehtelin päin naamaa etten ollut koska tilanne olisi silloin räjähtänyt käsiin täysin ja olin aivan loppu.
Nyt noista ajoista on kulunut pari vuotta ja tämä asia painaa minua edelleen. Että olen valehdellut miehelleni päin naamaa.
Mies on nimittäin heti suhteen alussa ilmoittanut että jos ikinä kerron jonkin asian toisin kuin se totta on, jättää minut heti. En epäile tätä yhtään. On luonteeltaan aivan ehdoton mitä tulee hänen mukaansa oikeaan moraaliin ja valehtelu on sitä moraalittomuutta, on puhunut siitä usein.
Olen periaatteessa ihan samaa mielä mutta olenkin luonteeltani anteeksiantava ja rakastava
luulen että antaisin miehelleni pettämisenkin anteeksi jos olisi kertaluontoinen hairahdus kun rakastan niin.
Ja nyt kun kaikki on hyvin eikä ristiriitoja elämässämme ole, painaa tuo vanha asia minua aivan kohtuuttomasti. Itse tiedän miksi toimin noin mieheni selän takana, voi jos vain olisitte nähneet mieheni tuolloin! Vähemmästäkin pelästyisi ja koin että oli vain oikein kertoa myös tälle exällekin että osaisi varautua.
Ei kannata edes ehdottaa että jos suhteessanne nyt on kaikki hyvin, voit selittää miehellesi miten pelästyit ja millaista kauhua tunsit miehen käytöksen johdosta tuolloin. Aivan turhaan, olenhan valehdellut ja vielä salannut tätä näin kauan. Mieheni on ehdoton eikä kykenisi näkemään että hänen käytöksensä tuolloin oli syynä päätökseeni. Mieheni ajattelisi vain että olen valehdellut ja salaillut, mikään ei tätä lieventäisi, siis ei mikään.
Kuten sanottu nyt kaikki on kunnossa. Mies on päässyt suurimmista mustasukkaisuuskohtauksistaan, ei enää tulisi kuuloonkaan että saisi raivareita edes jos tapaisin jotain miespuolista kaveriani tai oikeastaan mistään. Luottaa minuun. Meillä on paljon rakkautta ja läheisyyttä ja tasa-arvoa.
Mutta tunnen mieheni ja tiedän hänen ehdottomuutensa. Hänelle on myös jäänyt jonkinlainen trauma tuosta alunperäisestä kertomisen viivästymisestäni ja usein toteaa miten mukavaa on kun voimme olla kaikesta toisillemme täysin avoimia ja rehellisiä ja eikö olekin niin että kertoisin hänelle varmasti aivan kaiken jos olisi jotain kerrottavaa? Ja varmistaa että eihän ole varmasti mitään mitä en ole kertonut? No, kiellän ja toteaa lämpimästi että hyvä koska jos olisi niin se olisi sitten eron paikka ja halaa minua
Ja tällöin tunnen itseni maailman pahimmaksi ihmiseksi.
Oloni on niin ristiriitainen. Välillä tunnen että mieheni manipuloi ja yrittää hallita minua näin. Toisinaan taas ajattelen että mieheni on minua paljon parempi ihminen ja itse olen läpimätä.
En tiedä mitä tehdä mutta sanokaa jotain jota voin miettiä seuraavaksi kun murehdin asiaa
No. Tapasin mieheni työpaikalla ja minulla oli ennen hänen tuntemistaan ollut samalla suurella työpaikalla sutinaa pienen hetken erään toisen kanssa. Mieheni kanssa tapailimme nelisen kuukautta ennen kuin mainitsin että olin joskus hetken treffaillut tätä toista ja siitähän se raivo repesi.
En voi kuvailla millaista aikaa tuo oli. Miehen mielestä hän oli elänyt neljä kuukautta valheessa, huusi ja raivosi, minä itkin ja pyytelin anteeksi. Joo, olihan se tyhmästi tehty että odotin kertomisen kanssa noin kauan mutta en ollut tajunnut että se olisi noin iso juttu ja mieheni mustasukkaisuustaipumuksen tuntien ajattelin odottaa hetken jotta oppisi tuntemaan minut paremmin ja tajuaisi ettei uhkaa siltä rintamalta ollut. Miehellänikin on ystäväpiirissään paljon naisia joiden kanssa on heilastellut enkä koskaan ole sitä ihmetellyt. Tosin näistä oli kyllä kertonut heti, toisaalta itse en olekaan mustasukkainen eikä minua tarvitse varoa.
Antoi tuon "luottamuksen pettämisen" anteeksi, sitten seuraavana päivänä sanoi ettei muuten antanutkaan ja huusi miten olen voinut tehdä tuon hänelle. Itkin ja anteeksipyytelin, mies raivosi ja halusi minun myöntävän miten paha olin. Antoi anteeksi ja seuraavana päivänä perui. Pyytelin itkien anteeksi ja mies antoi anteeksi vain taas ties monennenko kerran peruakseen taas seuraavana päivänä. Olin tulla hulluksi! En tajua miten ja miksi kestin varsinkin kun miehen reaktio oli mielestäni järkyttävän ylimitoitettu.
Tuossa tilanteessa oli mielestäni reilua ilmoittaa tälle ex-heilalle että olin kertonut tapailustamme uudelle miehelleni joka oli kertomisen ajankohdan myöhäisyydestä suuttunut ja käyttäytyi vihaisesti, ihan vain siltä varalta että menisi heiluttelemaan nyrkkejä tälle exälle jotta osaisi varoa. Ja että miehelleni ei siis kannata mainita että varoitin. (Nyt tunnen mieheni ja tiedän ettei ikinä käyttäytyisi väkivaltaisesti ketään kohtaan muuten kuin verbaalisesti mutta tuolloin pelästyin kun en vielä häntä tuntenut ja käyttäytyi niin agressiivisesti.)
Mieheni oli siis todella vihainen ja kysyikin joko olin varoittanut exääni hänestä. Silloin valehtelin päin naamaa etten ollut koska tilanne olisi silloin räjähtänyt käsiin täysin ja olin aivan loppu.
Nyt noista ajoista on kulunut pari vuotta ja tämä asia painaa minua edelleen. Että olen valehdellut miehelleni päin naamaa.
Mies on nimittäin heti suhteen alussa ilmoittanut että jos ikinä kerron jonkin asian toisin kuin se totta on, jättää minut heti. En epäile tätä yhtään. On luonteeltaan aivan ehdoton mitä tulee hänen mukaansa oikeaan moraaliin ja valehtelu on sitä moraalittomuutta, on puhunut siitä usein.
Olen periaatteessa ihan samaa mielä mutta olenkin luonteeltani anteeksiantava ja rakastava
luulen että antaisin miehelleni pettämisenkin anteeksi jos olisi kertaluontoinen hairahdus kun rakastan niin.Ja nyt kun kaikki on hyvin eikä ristiriitoja elämässämme ole, painaa tuo vanha asia minua aivan kohtuuttomasti. Itse tiedän miksi toimin noin mieheni selän takana, voi jos vain olisitte nähneet mieheni tuolloin! Vähemmästäkin pelästyisi ja koin että oli vain oikein kertoa myös tälle exällekin että osaisi varautua.
Ei kannata edes ehdottaa että jos suhteessanne nyt on kaikki hyvin, voit selittää miehellesi miten pelästyit ja millaista kauhua tunsit miehen käytöksen johdosta tuolloin. Aivan turhaan, olenhan valehdellut ja vielä salannut tätä näin kauan. Mieheni on ehdoton eikä kykenisi näkemään että hänen käytöksensä tuolloin oli syynä päätökseeni. Mieheni ajattelisi vain että olen valehdellut ja salaillut, mikään ei tätä lieventäisi, siis ei mikään.
Kuten sanottu nyt kaikki on kunnossa. Mies on päässyt suurimmista mustasukkaisuuskohtauksistaan, ei enää tulisi kuuloonkaan että saisi raivareita edes jos tapaisin jotain miespuolista kaveriani tai oikeastaan mistään. Luottaa minuun. Meillä on paljon rakkautta ja läheisyyttä ja tasa-arvoa.
Mutta tunnen mieheni ja tiedän hänen ehdottomuutensa. Hänelle on myös jäänyt jonkinlainen trauma tuosta alunperäisestä kertomisen viivästymisestäni ja usein toteaa miten mukavaa on kun voimme olla kaikesta toisillemme täysin avoimia ja rehellisiä ja eikö olekin niin että kertoisin hänelle varmasti aivan kaiken jos olisi jotain kerrottavaa? Ja varmistaa että eihän ole varmasti mitään mitä en ole kertonut? No, kiellän ja toteaa lämpimästi että hyvä koska jos olisi niin se olisi sitten eron paikka ja halaa minua
Ja tällöin tunnen itseni maailman pahimmaksi ihmiseksi.
Oloni on niin ristiriitainen. Välillä tunnen että mieheni manipuloi ja yrittää hallita minua näin. Toisinaan taas ajattelen että mieheni on minua paljon parempi ihminen ja itse olen läpimätä.
En tiedä mitä tehdä mutta sanokaa jotain jota voin miettiä seuraavaksi kun murehdin asiaa
