pitäisikö mun hakea apua?

[eräs]

Hei kuten yllä jo kirjotettukin! Nuo pakkoajatukset voivat olla masennuksesta tai ahdistuksesta johtuvia, ja juurikin masennuslääkkeet myös auttavat niihin. Kuulostat kyllä ihan uupuneelta ja tiedoksi, tuo väsymys ja stressi vain lisää niitä pakkoajatuksia. Jos yhtään helpottaa, ne joilla tuollaisia on, eivät todennäköisesti satuttaisi ikinä koskaan ketään. Oma terapeuttini sanoi aina, että se joka ajattelee, ei tee. Mutta nuo ajatukset kyllä ovat todella ahdistavia ja lisäävät sinällään ahdstusta. Toisilla ahdistus ja pakkoajatukset voivat tulla sitten vaikka tarkisteluna tai vaikka pakkotoimintoina kuten yltiöpäisenä käsien pesuna jne.
Ja kuten yllä, aluksi lääkkeistä voi tulla huonompi olo, mutta alkavat sitten varmasti vaikuttaa, mutta se voi viedä joitain viikkoja. Ei kannata kuitenkaan luovuttaa heti niiden kanssa.
Ensiksikin tarvitsisit nyt apua ihan arkeen esim. mieheltä, sukulaiselta, ystävältä tms. jotta saisit nukuttua tuota omaa uupumustasi edes vähän pois. Tai vaikka sitten ihan perhetyöntekijältä.
Itse suosittelen, että jos mahdollista, hakeudu ensin yksityisen psykiatrin vastaanotolle esim. johonkin lääkärikeskukseen. Itse sain näin parhaan avun kun aloin oireilla samanlailla kuin sinä (vakavan työuupumuksen takia), ja hän suostteli minulle terapeutin ja kirjoitti kelaan tarvittavat suositukset terapiaa varten. Itsellä juuri tuo terapian ja lääkkeen yhdistelmä ollut paras ratkaisu.
Olet jo hyvin vastuuntuntoinen ihminen kun olet lähtenyt hakemaan apua itsellesi neuvolasta jne. tunnistat itse pahan olosi.
Nyt sinun täytyisi vielä jaksaa vaatia saada sitä terapiaa tai muuta keskusteluapua esim. psykiatriselta sairaanhoitajalta tms. Älä luovuta, koska apua on mahdollista saada! Ihmeellistä että neuvolassasi asiaasi ei ymmärretty, koska ei tuo tilanteesi kovin harvinaiselta kuulosta.
Tsemppiä! Vielä se aurinko paistaa risukasaankin!

 

[ap]

Luulenpa,että vauvanne ei nuku SUN takiasi. Aistii sun sekavan mielentilan. Jos et muuta keksi, tuo se vauva vaikka meille hoitoon. Mulla ei pinna pala ja lapsi saa arvoisensa kohtelun.

No hieno juttu että sinä olet noin hyvä ihminen, että jaksaisit ja osaisit hoitaa lastani paremmin kuin minä. olet varmasti hieno ihminen.

Tarkoitus oli herätellä sinua. Kun vielä tiedostat ongelmasi, hae nyt hyvä ihminen apua, lapsesi tähden. Käytä vaikka viimeiset voimasi ja rahasi siihen, että paranet. Ja ei, en ole sen hienompi ihminen kuin kukaan muukaan.

No, tarkoituksesi oli sitten ehkä hyvä, mutta ilmaisutapasi hieman ylimielinen. "Tuo lapsesi vaikka meille hoitoon niin saa arvoistaan kohtelua". hmmmm... miten tuon pitäisi auttaa minua? Tuonko jo tänäiltana vai, miten sulle sopii?

 

[ap]

Entä jos mies lähtisi lapsen kanssa vaikka kotonaan käymään/hotelliin tms. ja sinä jäisit omaan petiin nukkumaan?

Hyvä ajatus, täytyy ehdottaa.

 

[bud]

Luulenpa,että vauvanne ei nuku SUN takiasi. Aistii sun sekavan mielentilan. Jos et muuta keksi, tuo se vauva vaikka meille hoitoon. Mulla ei pinna pala ja lapsi saa arvoisensa kohtelun.

No hieno juttu että sinä olet noin hyvä ihminen, että jaksaisit ja osaisit hoitaa lastani paremmin kuin minä. olet varmasti hieno ihminen.

Tarkoitus oli herätellä sinua. Kun vielä tiedostat ongelmasi, hae nyt hyvä ihminen apua, lapsesi tähden. Käytä vaikka viimeiset voimasi ja rahasi siihen, että paranet. Ja ei, en ole sen hienompi ihminen kuin kukaan muukaan.

No, tarkoituksesi oli sitten ehkä hyvä, mutta ilmaisutapasi hieman ylimielinen. "Tuo lapsesi vaikka meille hoitoon niin saa arvoistaan kohtelua". hmmmm... miten tuon pitäisi auttaa minua? Tuonko jo tänäiltana vai, miten sulle sopii?

Anteeksi. Tuli vaan niin kurja olo lapsesi puolesta, etten voinut olla kirjoittamatta jotain tyhmää. Toivottavasti saat apua ja lapsen ei tarvitse kokea tuollaista enää.

 

[muu]

Käyppä ensi- ja turvakotien liiton sivuilla niillä on useilla paikkakunnilla babyblues toimintaa, jos sattuis olee siellä missä asut niin tuoltaki voi saada apua, siis ihan konkreettista keskusteluapua eikä ne käännytä pois ja vauvanhoito apua myös =)

 

[gvg]

Vai pakkoajtuksiksi niitä sanotaan. Mullakin on niitä ajoittain. Siis mieleen tulee mitä kauheimpi asioita, mitä lapselleni tekisin. Mutta en missään nimessä niitä aio toteuttaa.

Pakkoajatuksia ne ihan viralliselta nimitykseltä on juu. Ja ajatuksista on lyhyt matka tekoihin kun pinna palaa :/ Siksi on syytä hakea jotakin apua tuollaiseen. Eikä se välttämättä tarkoita ammattiapua jos on joku turvallinen ihmissuhde jossa vai asiaa puida muuten ja muutenkin apua saatavilla, ettei se pinna katkea.

Joo, niitä ne on. mutta en sanois, että on lyhyt matka tekoihin. Pakkoajatukset usein on ihan hirvittäviä, mutta henkilö ei missään tapauksessa ikinä niitä toteuttaisi. mä ymmärsin, että ap.lla on näitä kyllä, mutta ei varsinaisesti NIITÄ olisi ikinä toteuttamassa vaikka pinna hänellä viime yönä palanutkin.

Komppaan! Tuo että ajatuksista on lyhyt matka tekoihin on ihan paskaa. Yleensä juuri sellaiset ylikiltit ihmiset, jotka eivät ikinä satuttaisi ketään kärsivät näistä pakkoajatuksista. Nämä ajatukset ovat vain oire jostain muusta kuten masennuksesta tai ahdistuksesta.

 

[muu]

Vai pakkoajtuksiksi niitä sanotaan. Mullakin on niitä ajoittain. Siis mieleen tulee mitä kauheimpi asioita, mitä lapselleni tekisin. Mutta en missään nimessä niitä aio toteuttaa.

Pakkoajatuksia ne ihan viralliselta nimitykseltä on juu. Ja ajatuksista on lyhyt matka tekoihin kun pinna palaa :/ Siksi on syytä hakea jotakin apua tuollaiseen. Eikä se välttämättä tarkoita ammattiapua jos on joku turvallinen ihmissuhde jossa vai asiaa puida muuten ja muutenkin apua saatavilla, ettei se pinna katkea.

Joo, niitä ne on. mutta en sanois, että on lyhyt matka tekoihin. Pakkoajatukset usein on ihan hirvittäviä, mutta henkilö ei missään tapauksessa ikinä niitä toteuttaisi. mä ymmärsin, että ap.lla on näitä kyllä, mutta ei varsinaisesti NIITÄ olisi ikinä toteuttamassa vaikka pinna hänellä viime yönä palanutkin.

Komppaan! Tuo että ajatuksista on lyhyt matka tekoihin on ihan paskaa. Yleensä juuri sellaiset ylikiltit ihmiset, jotka eivät ikinä satuttaisi ketään kärsivät näistä pakkoajatuksista. Nämä ajatukset ovat vain oire jostain muusta kuten masennuksesta tai ahdistuksesta.

Voi kuule etpä tiedä mistä puhut, mutta kiva että sulla ei ole sattunut kohdalle :hug:

 

[ap]

Luulenpa,että vauvanne ei nuku SUN takiasi. Aistii sun sekavan mielentilan. Jos et muuta keksi, tuo se vauva vaikka meille hoitoon. Mulla ei pinna pala ja lapsi saa arvoisensa kohtelun.

No hieno juttu että sinä olet noin hyvä ihminen, että jaksaisit ja osaisit hoitaa lastani paremmin kuin minä. olet varmasti hieno ihminen.

Tarkoitus oli herätellä sinua. Kun vielä tiedostat ongelmasi, hae nyt hyvä ihminen apua, lapsesi tähden. Käytä vaikka viimeiset voimasi ja rahasi siihen, että paranet. Ja ei, en ole sen hienompi ihminen kuin kukaan muukaan.

No, tarkoituksesi oli sitten ehkä hyvä, mutta ilmaisutapasi hieman ylimielinen. "Tuo lapsesi vaikka meille hoitoon niin saa arvoistaan kohtelua". hmmmm... miten tuon pitäisi auttaa minua? Tuonko jo tänäiltana vai, miten sulle sopii?

Anteeksi. Tuli vaan niin kurja olo lapsesi puolesta, etten voinut olla kirjoittamatta jotain tyhmää. Toivottavasti saat apua ja lapsen ei tarvitse kokea tuollaista enää.

Saat anteeksi, eikä oloni tästä enää kurjistu. Olen samaa mieltä siinä, että viime yön kärähtäminen oli täysin tuomittavaa ja tulee menemään pitkä aika, että pääsen siitä yli, jos ikinä. Maksaisin mitä vain, jos saisin jostain pitemmän pinnan ja paremmat hermot.. ja olen aidosti kade sulle, jos voit sanoa, ettei sulla ikinä pala päreet. mutta hermoja ei myydä kaupan hyllyllä.

 

[kookosta]

Kannattaisi varmasti puhua silti uudestaan neuvolassa. Ja uudestaan jollekin ammatti-ihmiselle. Tiedän että se on turhauttavaa ja vaikeaa jos toinen ei ymmärrä sua, mutta apua kannattaa hakea.

Ja kannattaisi pitää mieli avoinna perhetyöntekiälle. Jos et pysty nukkumaan päivällä kun toinen vahtii vauvaa niin menet vaikka lenkille, nollaat pään jollain tavalla että jaksat taas astua arkeen.

Mulla on todella lyhyt pinna. Omalla kohdallani olen huomannut että jos tulee tilanne että meinaa hermot palaa totaalisesti niin kaikken kannalta on parempi että menen hetkeksi vessaan tai muualle oven taakse ihan yksi hetkeksi. Vauva ei siihen pariin minuttiin kuole vaikka huutaisikin, mulle on tärkeää saada kasattua itseäni edes hetken että voi käyttäytyä asiallisesti enkä ole ihan raivohullu akka.

Syökö tyttö vielä öisin? Jos syö niin suosittelen lämpimästi vierottamaan yösyönnistä. Itsellä se on ollut iso askel jaksamiseen, vaikka edelleen on joutunut nousemaan öisin (meillä tosin ajauduttiin muista syistä takasin yösyönteihin) niin ei ole ollut enää niin tappavaa väsymystä kun ei joka yö joudu heräämään ruokiakseen toista.


Ja mikä tärkeintä, älä vaan jää ajatustesi kanssa yksin. Puhu niistä miehellesi tai kirjoita vaikka paperille ylös, pääasia että saat ne purettua ulos itsestäsi. Se että jotain ajatteleen ei tarkoita että sitä olisi tekemässä. Ajatuksista tekoihin on vielä pitkä matka.

Kovasti tsemppiä sulle ja toivottavasti saat apua ja itsesi kuntoon :hug:

 

[++]

Luulenpa,että vauvanne ei nuku SUN takiasi. Aistii sun sekavan mielentilan. Jos et muuta keksi, tuo se vauva vaikka meille hoitoon. Mulla ei pinna pala ja lapsi saa arvoisensa kohtelun.

Sulta löytyy aina ketjun parhaimmat vastaukset. Taitaa olla omassa päässä hoidettavaa...

 

[hmmm]

Vai pakkoajtuksiksi niitä sanotaan. Mullakin on niitä ajoittain. Siis mieleen tulee mitä kauheimpi asioita, mitä lapselleni tekisin. Mutta en missään nimessä niitä aio toteuttaa.

Pakkoajatuksia ne ihan viralliselta nimitykseltä on juu. Ja ajatuksista on lyhyt matka tekoihin kun pinna palaa :/ Siksi on syytä hakea jotakin apua tuollaiseen. Eikä se välttämättä tarkoita ammattiapua jos on joku turvallinen ihmissuhde jossa vai asiaa puida muuten ja muutenkin apua saatavilla, ettei se pinna katkea.

Joo, niitä ne on. mutta en sanois, että on lyhyt matka tekoihin. Pakkoajatukset usein on ihan hirvittäviä, mutta henkilö ei missään tapauksessa ikinä niitä toteuttaisi. mä ymmärsin, että ap.lla on näitä kyllä, mutta ei varsinaisesti NIITÄ olisi ikinä toteuttamassa vaikka pinna hänellä viime yönä palanutkin.

Komppaan! Tuo että ajatuksista on lyhyt matka tekoihin on ihan paskaa. Yleensä juuri sellaiset ylikiltit ihmiset, jotka eivät ikinä satuttaisi ketään kärsivät näistä pakkoajatuksista. Nämä ajatukset ovat vain oire jostain muusta kuten masennuksesta tai ahdistuksesta.

Voi kuule etpä tiedä mistä puhut, mutta kiva että sulla ei ole sattunut kohdalle :hug:

No, se mitä mä olen asiasta lukenut ja ottanut selvää ja katsonut dokumenttia, niin pakkoajatukset EIVÄT johda tekoihin. Siis ihan oikeasti asia on näin. En tietysti tiedä, mitä olet kokenut/nähnyt/kuullut, mutta "virallisesti" pakkoajatukset ovat vain äärimmäisen ahdistavia ajatuksia, mielikuvia, jotka eivät toteudu.

 

[bud]

Luulenpa,että vauvanne ei nuku SUN takiasi. Aistii sun sekavan mielentilan. Jos et muuta keksi, tuo se vauva vaikka meille hoitoon. Mulla ei pinna pala ja lapsi saa arvoisensa kohtelun.

No hieno juttu että sinä olet noin hyvä ihminen, että jaksaisit ja osaisit hoitaa lastani paremmin kuin minä. olet varmasti hieno ihminen.

Tarkoitus oli herätellä sinua. Kun vielä tiedostat ongelmasi, hae nyt hyvä ihminen apua, lapsesi tähden. Käytä vaikka viimeiset voimasi ja rahasi siihen, että paranet. Ja ei, en ole sen hienompi ihminen kuin kukaan muukaan.

No, tarkoituksesi oli sitten ehkä hyvä, mutta ilmaisutapasi hieman ylimielinen. "Tuo lapsesi vaikka meille hoitoon niin saa arvoistaan kohtelua". hmmmm... miten tuon pitäisi auttaa minua? Tuonko jo tänäiltana vai, miten sulle sopii?

Anteeksi. Tuli vaan niin kurja olo lapsesi puolesta, etten voinut olla kirjoittamatta jotain tyhmää. Toivottavasti saat apua ja lapsen ei tarvitse kokea tuollaista enää.

Saat anteeksi, eikä oloni tästä enää kurjistu. Olen samaa mieltä siinä, että viime yön kärähtäminen oli täysin tuomittavaa ja tulee menemään pitkä aika, että pääsen siitä yli, jos ikinä. Maksaisin mitä vain, jos saisin jostain pitemmän pinnan ja paremmat hermot.. ja olen aidosti kade sulle, jos voit sanoa, ettei sulla ikinä pala päreet. mutta hermoja ei myydä kaupan hyllyllä.

Voi kuule kyllä palaa, ei vielä 1v:n kanssa, mutta 6v osaa olla aika vaikea. En siis ole enkeli, kyllä sille tulee harva se päivä huudettua.

 

[Ystävä]

Mulla oli aikoinaan sama tilanne, paitsi etten kärsinyt pakkoajatuksista. Väsyin vain, kun oli kaksi pientä lasta, joista nuorempi oli vauvasta asti ollut vaativa ja huusi yötäpäivää (siltä se silloin tuntui). Tukiverkkoa ei pahemmin ollut ja mies oli paljon töissä.

Kerran, kun nuorempi oli noin vuoden vanha, minä yksinkertaisesti pimahdin, nostin hänet jalasta ilmaan ja retuutin omaan sänkyynsä. Lisäksi vielä heitin peiton ja tyynyn hänen päälleen ja huusin ja raivosin. Jätin hänet sinne yksin huutamaan ties kuinka pitkäksi aikaa, ja sulkeuduin omaan makkariini peittojen alle. Kauhea teko, jonka seuraukset olisivat voineet olla tuhoisat. Olen tuosta teosta kärsinyt syyllisyyttä, mutta nykyisin on vain pakko armahtaa itsensä ja ajatella, että onneksi pahempaa ei tapahtunut ja lapsi on tänäpäivänä ihan normaali, iloinen ja terve koululainen, äidin pikkuapulainen.

Tälla palstalla lynkataan äidit pienistäkin virheistä, vaikka todellisuudessa monikaan ei selviäisi puhtain paperein jos oikein aletaan kaivaa. Tuskin kukaan. En puoleustele omaa tekoani, kerroin sen vain esimerkkinä, että kaikesta voi selvitä. Ei sinun lapsesi tuosta traumatisoitunut. Pidät vain huolen siitä, että saat apua tilanteeseesi. Puhu, puhu ja puhu. Puhu jokapaikassa, neuvolassa, lääkärissä, auttavassa puhelimessa..Kyllä jostain tarttuu se ihminen joka osaa ja haluaa auttaa.

Pääset tästä yli, lapsi kasvaa, saat nukkua...Elämä kantaa. Voimia!! :hug:

 

[muu]

Hei tuo itsensä syyttämineki kuuluu masennussairauteen ja se että pinna kärähtää helposti johtuu todennäköisesti väsymyksestä ja uupumuksesta ja se myös madaltaa kynnystä fyysiseen tilanteeseen joutumisesta, kuten sulla on sun vauvan kanssa käyny.
Hae ihmeessä apua mahdollisimman nopeasti sekä vauvan että itsesi vuoksi.

 

[bud]

Luulenpa,että vauvanne ei nuku SUN takiasi. Aistii sun sekavan mielentilan. Jos et muuta keksi, tuo se vauva vaikka meille hoitoon. Mulla ei pinna pala ja lapsi saa arvoisensa kohtelun.

Sulta löytyy aina ketjun parhaimmat vastaukset. Taitaa olla omassa päässä hoidettavaa...

AINA?! Ihan asiallisiahan mä yleensä kirjoitan. Jotkut tietyt aiheet vaan saa mut tolaltani.

 

[gvg]

Vai pakkoajtuksiksi niitä sanotaan. Mullakin on niitä ajoittain. Siis mieleen tulee mitä kauheimpi asioita, mitä lapselleni tekisin. Mutta en missään nimessä niitä aio toteuttaa.

Pakkoajatuksia ne ihan viralliselta nimitykseltä on juu. Ja ajatuksista on lyhyt matka tekoihin kun pinna palaa :/ Siksi on syytä hakea jotakin apua tuollaiseen. Eikä se välttämättä tarkoita ammattiapua jos on joku turvallinen ihmissuhde jossa vai asiaa puida muuten ja muutenkin apua saatavilla, ettei se pinna katkea.

Joo, niitä ne on. mutta en sanois, että on lyhyt matka tekoihin. Pakkoajatukset usein on ihan hirvittäviä, mutta henkilö ei missään tapauksessa ikinä niitä toteuttaisi. mä ymmärsin, että ap.lla on näitä kyllä, mutta ei varsinaisesti NIITÄ olisi ikinä toteuttamassa vaikka pinna hänellä viime yönä palanutkin.

Komppaan! Tuo että ajatuksista on lyhyt matka tekoihin on ihan paskaa. Yleensä juuri sellaiset ylikiltit ihmiset, jotka eivät ikinä satuttaisi ketään kärsivät näistä pakkoajatuksista. Nämä ajatukset ovat vain oire jostain muusta kuten masennuksesta tai ahdistuksesta.

Voi kuule etpä tiedä mistä puhut, mutta kiva että sulla ei ole sattunut kohdalle :hug:

Itse asiassa on, useampikin tapaus.

Ap:lle vielä: tällaiselta palstalta tai netistä on muuten ihan turha lähteä hakemaan apua. Kaiken maailman juttujen lukeminen ei ehkä helpota oloasi ollenkaan. Nettiin ihmiset voivat kirjoitella ihan mitä vaan nimettöminä.
Ota yhteys reippaasti ammatilaiseen kuten psykiatrian erikoislääkäriin, psykiatriseen sairanhoitajaan, mielenterveystoimistoon jne. jossa sinua ja tilannettasi ymmärretään. Avun pyytäminen voi olla iso askel, mutta et ole yksin ongelmasi kanssa. Saat varmasti apua, mutta et kaksplussan nettipalstalta.

 

[Nyt nimetön]

Mä tiedän ihan tasan mistä puhut! Mulla tuli nuo ajatukset esikoisen jälkeen, ja olin yksin. En usko että mulla johtui väsymyksestä, koska lapsi nukkui todella hyvin alusta asti. Varmaan se elämänmuutos ja niin suuri vastuu toisesta ihmisestä sai noi pelot mun päähän. Lopulta tilanne meni siihen, etten uskaltanut olla yksin lapseni kanssa, ja mun äiti joutui lähes asumaan meillä. Sain lääkkeet, ja ne auttoi alkuun, olin myös sairaalassa jonkun aikaa. Vaikkei olis masennusta, kannattaa ne lääkkeet ottaa, ne auttaa myös pakkoajatuksiin, ja nuo ajatukset saattaa saada sut masentumaan pahasti jos et mitään tee. Ja kannattaa muistaa, että ne lääkkeet saattaa alkaa vaikuttamaan vasta monen viikon päästä, eli lyhyt kokeilu ei vielä sano mitään. Ei mullekkaan terveyskeskuspsykologista ollut mitään hyötyä. Vuoden päästä lopetin lääkkeet ja tilanne helpottui. Muiden lasten jälkeen mulla ei ole noita ajatuksia ollut, mutta toisinaan mulle edelleen tulee satunnaisesti pakkoajatuksia, etenkin jos olen stressaantunut ja väsynyt.

Voi kun helpottaa lukea että jollain ollu tää sama, vaikkei tätä kellenkään toivoiskaan. Mikä lääke sulla oli? Auttoiko sua siis pelkästän se lääke, vai oliko sulla mitään muita konsteja jolla opit hallitsemaan noita pakkoajatuksia? Mulla ollut myös näitä aiemmin, just näitä perinteisiä että mitä jos yhtäkkiä huudan täysiä kaikille että haistkaa vittu tai ihan mitä tahansa täysin järjetöntä.. oon kyllä lukenut että tällaista on, mutta kun se kohdistuu omaan lapseen niin siinä tulee sellainen olo, kuin olisi jo tehnyt jotain oikeasti. Vaikka ei tieienkään ikinä tekisi mitään, mutta ne ajatukset itsessään jo saa ihan raastavan järkyttävän pahanolon tunteen aikaan... olis mukava jutella sun kanssa lisää asiasta!

Siellä sairaalassa sain tosi hyvää keskusteluapua, se auttoi aika pitkälle, ja ne lääkkeet. Kävin mä psykologillakin, vaikkei siitä hyötyä ollutkaan. Mä en enää muista mitä lääkkeitä olivat, mulle kokeiltiin monia ennenkuin sopiva löytyi. Pahimmassa vaiheessa söin myös rauhoittavia.
Mulle tulee edelleen (tästä pahimmasta on siis aikaa jo 10 vuotta) sellaisia, että esim. autolla ajaessa saatan miettiä että mitä jos ajan ton rekan eteen. Tai illalla pelkään, että aamulla herätessä olenkin tappanut mieheni ym ihan sairaita ja älyttömiä juttuja. Ei näitä voi ymmärtää sellainen joka ei ole kokenut itse, tai esim. työssään nähnyt. Mutta onneksi nykyään noita tulee mulle todella harvoin enää, ja vaan silloin kun olen tosi stressaantunut ja väsynyt. Toivon todella että saat apua! :hug:

 

[tsemppiä]

Mulla oli kakkosen syntymän jälkeen vähän saman kaltasta. Pelkäsin et mitä jos teen lapsilleni jotain.Mitään ajatuksia siitä et mitä tuo paha voisi olla ei ollut,vaan pelkkä pelko siitä et sekoan ja vahingoitan lapsiani. Univelkaa oli hirveesti. Loppujen lopuks auttoi kun sain nukkua kunnolla.Vähitellen pelko katosi.Kakkonen oli kolikkivauva ja 3kk meni vähillä unilla,sit helpotti kun vauvakin rupes nukkumaan öisin enempi,toki myös se et mieheni heräsi hoitamaan öisin vauvaa jos oli tarve.

 

[ap]

Mulla oli aikoinaan sama tilanne, paitsi etten kärsinyt pakkoajatuksista. Väsyin vain, kun oli kaksi pientä lasta, joista nuorempi oli vauvasta asti ollut vaativa ja huusi yötäpäivää (siltä se silloin tuntui). Tukiverkkoa ei pahemmin ollut ja mies oli paljon töissä.

Kerran, kun nuorempi oli noin vuoden vanha, minä yksinkertaisesti pimahdin, nostin hänet jalasta ilmaan ja retuutin omaan sänkyynsä. Lisäksi vielä heitin peiton ja tyynyn hänen päälleen ja huusin ja raivosin. Jätin hänet sinne yksin huutamaan ties kuinka pitkäksi aikaa, ja sulkeuduin omaan makkariini peittojen alle. Kauhea teko, jonka seuraukset olisivat voineet olla tuhoisat. Olen tuosta teosta kärsinyt syyllisyyttä, mutta nykyisin on vain pakko armahtaa itsensä ja ajatella, että onneksi pahempaa ei tapahtunut ja lapsi on tänäpäivänä ihan normaali, iloinen ja terve koululainen, äidin pikkuapulainen.

Tälla palstalla lynkataan äidit pienistäkin virheistä, vaikka todellisuudessa monikaan ei selviäisi puhtain paperein jos oikein aletaan kaivaa. Tuskin kukaan. En puoleustele omaa tekoani, kerroin sen vain esimerkkinä, että kaikesta voi selvitä. Ei sinun lapsesi tuosta traumatisoitunut. Pidät vain huolen siitä, että saat apua tilanteeseesi. Puhu, puhu ja puhu. Puhu jokapaikassa, neuvolassa, lääkärissä, auttavassa puhelimessa..Kyllä jostain tarttuu se ihminen joka osaa ja haluaa auttaa.

Pääset tästä yli, lapsi kasvaa, saat nukkua...Elämä kantaa. Voimia!! :hug:

Tiedätkö, mulla tuli itku kun luin tuon. Vaikka en tietnkään ole iloinen siitä, että teit aikanaan noin, niin olen iloinen että kerroit. Eikä myöskään mitään sellaista, että hyvä että joku muukin on pimahtanut lapselleen, vaan siis, että en ole ainoa tässä tilanteessa. en ole ainoa, joka on pimahtanut näin totaalisesti joskus. Ja ihanaa kuulla, että tästä voi joskus päästä yli - kun nyt tuntuu, että olem maailman kamalin, hirvein, hullu raivopää ämmä joka on vaaraksi omille lapsilleen. kiitos ihan älyttömästi kun kerroit. Ehkä tästä päästään yli, eikä mitään tarumoja tytölle jää.

 

[ap]

Hei tuo itsensä syyttämineki kuuluu masennussairauteen ja se että pinna kärähtää helposti johtuu todennäköisesti väsymyksestä ja uupumuksesta ja se myös madaltaa kynnystä fyysiseen tilanteeseen joutumisesta, kuten sulla on sun vauvan kanssa käyny.
Hae ihmeessä apua mahdollisimman nopeasti sekä vauvan että itsesi vuoksi.

totta. Näin ei todellakaan olisi käyny jos mies olis ollu kotona, meillä on aina se periaate että ku toisen hermoja alkaa kiristellä, toinen ottaa vastuun. mutta nyt kun ei ollut ketään, tuli pimahdus. Mutta otan tästä opikseni.. vielä ensi yö pitäis kestää. Täytyy ottaa se periaate, että jos hermo alkaa taas mennä, sitten vain hetkeksi vaikka ulos rauhoittumaan. Viime yönä en osannut nähdä omaa hermostumistani ajoissa, ja tilanne pääsi käsistä. No, ensi kerralla olen varmasti viisaamppi, mutta kauan menee, että tästä pääsen yli.

 

[voimia ap]

Mä olen kärsinyt pakkoaatuksista joskus melkein 15 vuotta sitten, ja uudestaan muutaman kuukauden ajan tuossa pari-kolme vuotta sitten. Tosin mulla ne ei ole koskaan ollut kenenkään vahingoittamiseen liittyviä, vaan menettämisen pelkoon. Kuitenkin uskon, että kyse on samasta asiasta vaikka ajatusten sisältö eroaa.

Sen verran voin lohduttaa sua, että mun käsitykseni mukaan (olen opiskellut psykologiaa ja sosiaalialalla) pakko-oireinen hakee ne ajatukset jostain niin kaukaa, että alitajuisesti itse tietää että ei koskaan tekisi mitään sellaista/että ne eivät ole totta. Tämä juuri siksi, että niiden pakkoajatusten tarkoitus on viedä se ahdistus todellisesta kivun kohteesta johonkin, mikä ei ole totta, ja on näin ollen kuitenkin helpompi kestää. Tietysti jos sinulla on synnytyksen jälkeistä masennusta kuitenkin (niin kuin mun mielestä kuulostaa), niin liitettynä kovaan väsymykseen se voi saada tekemään tekoja, joita ei muuten tekisi. Kuten riuhtomaan lapsen peittoa, joka taas sitten ruokkii niitä sun pakkoajatuksia.

Hae apua. Se on nykypäivänä vaikeaa, koska jonot ovat pitkiä ja resurssit lyhyitä. Mä selvisin ekalla kerralla itse ja tervehdyin, mutta sitä en suosittele pahimmalle vihamiehellekään, niin raskasta oli. Käsittelin systemaattisesti tunteitani ja ajatuksiani ja itkin ja kirjoitin, mutta se vei valtavasti voimia vaikka onnistuikin. Toisella kerralla maksoin itse yksityiselle psykologille kymmenen kertaa, enkä tarvinnut enempää. Maksoihan se, mutta sain apua heti ja pääsin vielä itse valitsemaan ihmisenkin. Joskus muutamakin kerta voi auttaa.

Onko sinulla läheisiä, joille uskallat puhua tästä aiheesta? Mieti tukiverkostoasi ja olisi hyvä jos löytäisit 1-2 ihmistä, joihin voit luottaa täysin. Puhu heidän kanssaan rehellisesti, hae tietoa kirjallisuudesta koskien pakkoneurooseja, ja yritä järjestää itsellesi hengähdystaukoja jolloin et ole vastuussa lapsestasi. Voithan neuvolassa kertoa, että tarvit apua mutta ensimmäinen yritys päättyi huonosti. Toivottavasti löydät avun!

Tsemppiä matkaan!

 

[tiukka tilanne]

Avun hakeminen, omien ajatusten ja tunteiden kertominen ulkopuoliselle neuvolahenkilökunnalle, perhetyöntekijälle, psykologille, ystävälle, kenelle tahansa, on aina riskitilanne.
Väärinymmärtämisen vaara on suuri ja siitä voi sitten seurata ihan mitä vain.

Minulla oli raskas vaihe elämässä nuoremman lapse syntymän jälkeen. Olisin tarvinnut kotiin apua ja yritin saada, turhaan. Mies oli aina poissa.

En ollut masentunut, eikä minulla ollut pakkoajatuksia. Vaikka arki oli rankkaa, en laiminlyönyt lapsia enkä lyönyt tms. huonoa kohtelua heitä kohtaan.
Oli vain paljon ahdistusta aiheuttavia asioita, joita olisin halunnut purkaa ja jakaa jonkun kanssa.
Minut ymmärrettiin aivan väärin.
Ap:lla on mielessä kaikenlaisia ajatuksia, miten vahingoittaa lasta ja hän on näistä uskaltanut puhua ulkopuoliselle.
Minulla ei tällaisia ajatuksia ollut, mutta kun avauduin ulkopuoliselle, minun kuviteltiin vahingoittavan lapsiani.

Lopputulos oli huostaanoton uhka, jossa elimme muutaman kuukauden, kunnes tilanne saatiin purettua ja "auttajatahot" ymmärtämään että vaikka mitä maailmassa tapahtuisi, en koskaan, ikimaailmassa edes ajattele vahingoittavan lapsiani saatikka että tekisin sen. Että lapsilla on AINA kaikki hyvin.

Tuosta on kulunut aikaa, ja tässä on tapahtunut paljon kaikenlaista.
Tällä hetkellä, kiitos ulkopuolisten, kiitos "auttajatahojen", olen aika romuna. En kestä lainkaan lasten kiukuttelua ja huutoa, menetän malttini heti ja alan huutamaan.

Yritin käydä purkamassa ja keskustelemassa aiemmat edelleen mieltä ahdistavat kokemukset, mutta ei minua kukaan uskonut. Ei apu ole se, että epäuskoinen ja epäilevä ilme naamalla kuunellaan ja kehoitetaan soittamaan jos siltä vielä tuntuu.
Kerron kuitenkin tuntemattomalle ihmiselle asioita, jotka ovat arkoja ja yksityisiä.

Masennuslääkitys vaatisi minusta masennusdiagnoosin, ja sitä ei tehdä yhden tai kahden terkkarikeskustelun perusteella. Ihmisen Tilanteeseen pitäisi perehtyä ihan kunnolla. Ja vasta sitten, kun on oikeasti se masennus todettu, aloittaa valvotusti ja kontrolloidusti lääkitys. Ja yleensä masennus vaatii myös keskusteluapua, ei vain pelkkää lääkettä.

Minusta näitä masennusdiagnooseja heitellään vähän turhan helposti ihan jokaiselle." Ai, sulla on vauva ja olet väsynyt ja itket siinä, olet varmasti masentunut, parasta aloittaa lääkitys"

Koska niin paljon on lehtiotsikoihin päätyneitä tilanteita, kuvitellaan että jokainen ahdistunut äiti toimii samalla tavalla, repeää lopullisesti ja nakkaa lapsensa rekan alle tai jokeen, tms. Ja sitten laitetaan iso pyörä liikkeelle ja pelastetaan jotain, mikä ei koskaan ole ollut hukkumassakaan, ja siten saadaan aikaan isompi ahdistus.

Olisi hienoa, jos ap voisi jutella ihan luottamuksella jollekin ulkopuoliselle, saman kokeneelle tai alan ihmiselle, jolla on kykyä vastaanottaa kaikki se, mitä ap ajattelee, pelkää ja tuntee. Kun kaiken tuon saa purettua itsestään, se helpottaa ja auttaa jaksamisessa.

Ap: mieti tarkkaan, kenelle kerrot tuon pinnasänky-episodin. Minä en sitä ainakaan neuvolassa tilittäisi.

 

[ap]

Mä olen kärsinyt pakkoaatuksista joskus melkein 15 vuotta sitten, ja uudestaan muutaman kuukauden ajan tuossa pari-kolme vuotta sitten. Tosin mulla ne ei ole koskaan ollut kenenkään vahingoittamiseen liittyviä, vaan menettämisen pelkoon. Kuitenkin uskon, että kyse on samasta asiasta vaikka ajatusten sisältö eroaa.

Sen verran voin lohduttaa sua, että mun käsitykseni mukaan (olen opiskellut psykologiaa ja sosiaalialalla) pakko-oireinen hakee ne ajatukset jostain niin kaukaa, että alitajuisesti itse tietää että ei koskaan tekisi mitään sellaista/että ne eivät ole totta. Tämä juuri siksi, että niiden pakkoajatusten tarkoitus on viedä se ahdistus todellisesta kivun kohteesta johonkin, mikä ei ole totta, ja on näin ollen kuitenkin helpompi kestää. Tietysti jos sinulla on synnytyksen jälkeistä masennusta kuitenkin (niin kuin mun mielestä kuulostaa), niin liitettynä kovaan väsymykseen se voi saada tekemään tekoja, joita ei muuten tekisi. Kuten riuhtomaan lapsen peittoa, joka taas sitten ruokkii niitä sun pakkoajatuksia.

Hae apua. Se on nykypäivänä vaikeaa, koska jonot ovat pitkiä ja resurssit lyhyitä. Mä selvisin ekalla kerralla itse ja tervehdyin, mutta sitä en suosittele pahimmalle vihamiehellekään, niin raskasta oli. Käsittelin systemaattisesti tunteitani ja ajatuksiani ja itkin ja kirjoitin, mutta se vei valtavasti voimia vaikka onnistuikin. Toisella kerralla maksoin itse yksityiselle psykologille kymmenen kertaa, enkä tarvinnut enempää. Maksoihan se, mutta sain apua heti ja pääsin vielä itse valitsemaan ihmisenkin. Joskus muutamakin kerta voi auttaa.

Onko sinulla läheisiä, joille uskallat puhua tästä aiheesta? Mieti tukiverkostoasi ja olisi hyvä jos löytäisit 1-2 ihmistä, joihin voit luottaa täysin. Puhu heidän kanssaan rehellisesti, hae tietoa kirjallisuudesta koskien pakkoneurooseja, ja yritä järjestää itsellesi hengähdystaukoja jolloin et ole vastuussa lapsestasi. Voithan neuvolassa kertoa, että tarvit apua mutta ensimmäinen yritys päättyi huonosti. Toivottavasti löydät avun!

Tsemppiä matkaan!

kiitos sulle. Ja kiitos kaikille muillekin kannustavista sanoista! kyllä mä haen apua, tajuan sen nyt itsekin. Vaikka yksityiseltä jos ei muualta, eiköhän meidän talouskin sen kestä.. ehkä tämä tästä vielä jonain päivänä helpottaa.

 

[ap]

Avun hakeminen, omien ajatusten ja tunteiden kertominen ulkopuoliselle neuvolahenkilökunnalle, perhetyöntekijälle, psykologille, ystävälle, kenelle tahansa, on aina riskitilanne.
Väärinymmärtämisen vaara on suuri ja siitä voi sitten seurata ihan mitä vain.

Minulla oli raskas vaihe elämässä nuoremman lapse syntymän jälkeen. Olisin tarvinnut kotiin apua ja yritin saada, turhaan. Mies oli aina poissa.

En ollut masentunut, eikä minulla ollut pakkoajatuksia. Vaikka arki oli rankkaa, en laiminlyönyt lapsia enkä lyönyt tms. huonoa kohtelua heitä kohtaan.
Oli vain paljon ahdistusta aiheuttavia asioita, joita olisin halunnut purkaa ja jakaa jonkun kanssa.
Minut ymmärrettiin aivan väärin.
Ap:lla on mielessä kaikenlaisia ajatuksia, miten vahingoittaa lasta ja hän on näistä uskaltanut puhua ulkopuoliselle.
Minulla ei tällaisia ajatuksia ollut, mutta kun avauduin ulkopuoliselle, minun kuviteltiin vahingoittavan lapsiani.

Lopputulos oli huostaanoton uhka, jossa elimme muutaman kuukauden, kunnes tilanne saatiin purettua ja "auttajatahot" ymmärtämään että vaikka mitä maailmassa tapahtuisi, en koskaan, ikimaailmassa edes ajattele vahingoittavan lapsiani saatikka että tekisin sen. Että lapsilla on AINA kaikki hyvin.

Tuosta on kulunut aikaa, ja tässä on tapahtunut paljon kaikenlaista.
Tällä hetkellä, kiitos ulkopuolisten, kiitos "auttajatahojen", olen aika romuna. En kestä lainkaan lasten kiukuttelua ja huutoa, menetän malttini heti ja alan huutamaan.

Yritin käydä purkamassa ja keskustelemassa aiemmat edelleen mieltä ahdistavat kokemukset, mutta ei minua kukaan uskonut. Ei apu ole se, että epäuskoinen ja epäilevä ilme naamalla kuunellaan ja kehoitetaan soittamaan jos siltä vielä tuntuu.
Kerron kuitenkin tuntemattomalle ihmiselle asioita, jotka ovat arkoja ja yksityisiä.

Masennuslääkitys vaatisi minusta masennusdiagnoosin, ja sitä ei tehdä yhden tai kahden terkkarikeskustelun perusteella. Ihmisen Tilanteeseen pitäisi perehtyä ihan kunnolla. Ja vasta sitten, kun on oikeasti se masennus todettu, aloittaa valvotusti ja kontrolloidusti lääkitys. Ja yleensä masennus vaatii myös keskusteluapua, ei vain pelkkää lääkettä.

Minusta näitä masennusdiagnooseja heitellään vähän turhan helposti ihan jokaiselle." Ai, sulla on vauva ja olet väsynyt ja itket siinä, olet varmasti masentunut, parasta aloittaa lääkitys"

Koska niin paljon on lehtiotsikoihin päätyneitä tilanteita, kuvitellaan että jokainen ahdistunut äiti toimii samalla tavalla, repeää lopullisesti ja nakkaa lapsensa rekan alle tai jokeen, tms. Ja sitten laitetaan iso pyörä liikkeelle ja pelastetaan jotain, mikä ei koskaan ole ollut hukkumassakaan, ja siten saadaan aikaan isompi ahdistus.

Olisi hienoa, jos ap voisi jutella ihan luottamuksella jollekin ulkopuoliselle, saman kokeneelle tai alan ihmiselle, jolla on kykyä vastaanottaa kaikki se, mitä ap ajattelee, pelkää ja tuntee. Kun kaiken tuon saa purettua itsestään, se helpottaa ja auttaa jaksamisessa.

Ap: mieti tarkkaan, kenelle kerrot tuon pinnasänky-episodin. Minä en sitä ainakaan neuvolassa tilittäisi.

Juuri tätä pelkään, että luulevat minun olevan niin hullu että vievät lapsen pois multa, kun tämä yksi moka tapahtui.. siksi tilitin siitä täällä anonyyminä ensin. meitin todellakin, kenelle tuon tapauksen kerron. Mitään hirvittävää ei tapahtunut, ei todellakaan tullut mieleenkään että esim löisin lasta tai paiskaisin lattialle. Mutta kuitenkin riuhtaisin peiton tietäen, että se oli puolittain lapsen alla ja hän ainakin muksahtaa nurin -pehmeälle sängylle tosin, mutta osuikin reunaan. En puolustele todellakaan tekoa millään muotoa silti... mutta uskon oppineeni tästä kuitenkin, että jos vastaava tilanne joskus tulee, menen ulos rauhoittumaan ensin.

totta myös tuo mitä kerroit, juuri tuollainen olo tuli kun puhuin, ja hyvin epäileväine oli vastaanotto.. ja kautta rantain kyseltiin, että onko sinulla mennyt hermot, oletko ajatellut vahingoittavasi lasta, tai oletko ajatellut että voisit toteuttaa pakkoajatuksesi. Eli tyypillä ei ollut edes kunnon käsitystä, mitä pakkoajatukset ovat. Loukkaannuin ihan verisesti ensi käynnin jälkeen, kun tuli ihan sellainen olo, että minua pidettiin hulluna pimahtaneena äitinä, joka on vaaraksi lapselleen. Siksi avun hakeminen on todella vaikeaa enää, mutta aion sen tehdä silti nyt kumminkin.

 

[akka]

Halit ap:lle. En ehdi lukea koko ketjua, mutta ymmärrän tilannettasi. Olin ite hajalla esikoisen syntymän jälkeen: uusi elämäntilanne, uusi asuinpaikka, ei tukiverkkoa lähimaillakaan. Ja kaiken päälle vauva heräili kerran tunnissa öisin. Hieno juttu tässä on se, että tajuat, että tarviit apua. Voisiko tosiaan mies pitää huolta vauvasta muutamina öinä peräkkäin niin, että sä pääsisit ihan jonnekin muualle nukkumaan? Tai sitten voisitko lähteä sinne paikkakunnalle, missä sulla on sukua ja ystäviä ja tehdä saman nukkumisoperaation siellä. Unettomana kaikki asiat miljardikertaistuu, ihminen tarvii unta. Kun olet saanut nukuttua, asia näyttää ihan toiselta. Yritä vielä, jos voisit saada keskusteluapua joltain toiselta ihmiseltä tk:sta/ sairaalasta. Toi ei munkaan mielestä ole sellainen sairaus, joka vaatii masennuslääkkeitä. Keskusteluapua kyllä! Tilanteesi ei missän tapauksessa ole toivoton, muistathan sen!