pitäisikö mun hakea apua?

[asdf]

Luulenpa,että vauvanne ei nuku SUN takiasi. Aistii sun sekavan mielentilan. Jos et muuta keksi, tuo se vauva vaikka meille hoitoon. Mulla ei pinna pala ja lapsi saa arvoisensa kohtelun.

Tällaset persoonallisuushäiriöiset omahyväiset paskat sais pysyä poissa tällaisista ketjuista. Menehän sinne ladon taakse ja ammu kiltisti ittes. Ääliö.

Tais osua ja upota.

Joo, osuis vaan suhunkin ja kunnolla ja uppoaisit omaan paskaasi.

Ja ap:lle, samantyyppistä on täälläkin, vauva 9kk. Mä pääsin terapiaan Perheasiain neuvottelukeskukseen koska parisuhde oli myös niin kovilla. Ja hei, tätä kautta voisit myös saada nopeasti apua: http://www.maria-akatemia.fi/html/tehtavamme/demeter/demeter-toiminta.html Vaikka nyt et kokisi väkivaltaa ensisijaiseksi ongelmaksesi niin silti tuolta voisi saada apua nopeammin kuin muualta.

 

[vieras]

Mulla oli viidennen lapsen syntyessä myös noita pakkoajatuksia. Jo ihan synnytyssalissa. Aivan kamalia, mutta jotenkin pystyin suhtautumaan niihin niin, että ne johtuu nyt näistä hormoneista ja että en silti ole hullu, enkä missään nimessä tee vauvalle mitään, vaikka kamalia ajatuksia olikin. Ja ONNEKSI ne ajatukset ei ketään pysty vahingoittamaan. Pikkuhiljaa ne siitä sitten hiipui ja nyt kun vauva on vähän isompi, ei niitä enää ole kuin hyvin harvakseltaan.

Mutta hyvin ahdistavia ne ovat, jos niihin "menee mukaan" tai jos ei pysty järjellisesti niihin suhtautumaan.

 

[tiukka tilanne]

.

Juuri tätä pelkään, että luulevat minun olevan niin hullu että vievät lapsen pois multa, kun tämä yksi moka tapahtui.. siksi tilitin siitä täällä anonyyminä ensin. meitin todellakin, kenelle tuon tapauksen kerron. Mitään hirvittävää ei tapahtunut, ei todellakaan tullut mieleenkään että esim löisin lasta tai paiskaisin lattialle. Mutta kuitenkin riuhtaisin peiton tietäen, että se oli puolittain lapsen alla ja hän ainakin muksahtaa nurin -pehmeälle sängylle tosin, mutta osuikin reunaan. En puolustele todellakaan tekoa millään muotoa silti... mutta uskon oppineeni tästä kuitenkin, että jos vastaava tilanne joskus tulee, menen ulos rauhoittumaan ensin.

totta myös tuo mitä kerroit, juuri tuollainen olo tuli kun puhuin, ja hyvin epäileväine oli vastaanotto.. ja kautta rantain kyseltiin, että onko sinulla mennyt hermot, oletko ajatellut vahingoittavasi lasta, tai oletko ajatellut että voisit toteuttaa pakkoajatuksesi. Eli tyypillä ei ollut edes kunnon käsitystä, mitä pakkoajatukset ovat. Loukkaannuin ihan verisesti ensi käynnin jälkeen, kun tuli ihan sellainen olo, että minua pidettiin hulluna pimahtaneena äitinä, joka on vaaraksi lapselleen. Siksi avun hakeminen on todella vaikeaa enää, mutta aion sen tehdä silti nyt kumminkin.

Toivottavasti lainaus onnistuu.
Sinun kohdalla on sattunut hyvä tuuri, että sinulta on kyselty. Minulta ei kysytty. Kerroin siis ihan niistä asioista, mutta suurella tunnelatauksella varustettuna, mitkä ahdistaa ja suututtaa ja on pielessä. Ja sitten sanottiin: kuule nyt on semmoinen tilanne että..
Sanoin, että olette ymmärtäneet väärin, lapsilla on aina kaikki hyvin ... jne.

Minun kohdalla siis oletettiin että aion tehdä jotain, mitä en ollut koskaan ymmärtänyt edes ajatella...

Minulla tästä on trauma. Asia pitäisi keskustella jossain, mutta missä ja kenen kanssa. Keskustelutahot itsuvat itse sillä toisella puolen pöytää ja näkevät järjestelmän systeemin vain hyvänä. Eikä kukaan usko, että sellaista (menemättä yksityiskohtiin) voisi oikeasti tapahtua, niin monta ohilyöntiä, lyöntiä, väärää väittämää.. jne.
Yksi kaveri sanoi, että unohda jo. Mutta kokemus on kuin raiskaus, en voi sitä unohtaa ja se pitäisi käsitellä.

Tämmöisille ei taida olla vertaistukiryhmiäkään.

 

[ap]

.

Juuri tätä pelkään, että luulevat minun olevan niin hullu että vievät lapsen pois multa, kun tämä yksi moka tapahtui.. siksi tilitin siitä täällä anonyyminä ensin. meitin todellakin, kenelle tuon tapauksen kerron. Mitään hirvittävää ei tapahtunut, ei todellakaan tullut mieleenkään että esim löisin lasta tai paiskaisin lattialle. Mutta kuitenkin riuhtaisin peiton tietäen, että se oli puolittain lapsen alla ja hän ainakin muksahtaa nurin -pehmeälle sängylle tosin, mutta osuikin reunaan. En puolustele todellakaan tekoa millään muotoa silti... mutta uskon oppineeni tästä kuitenkin, että jos vastaava tilanne joskus tulee, menen ulos rauhoittumaan ensin.

totta myös tuo mitä kerroit, juuri tuollainen olo tuli kun puhuin, ja hyvin epäileväine oli vastaanotto.. ja kautta rantain kyseltiin, että onko sinulla mennyt hermot, oletko ajatellut vahingoittavasi lasta, tai oletko ajatellut että voisit toteuttaa pakkoajatuksesi. Eli tyypillä ei ollut edes kunnon käsitystä, mitä pakkoajatukset ovat. Loukkaannuin ihan verisesti ensi käynnin jälkeen, kun tuli ihan sellainen olo, että minua pidettiin hulluna pimahtaneena äitinä, joka on vaaraksi lapselleen. Siksi avun hakeminen on todella vaikeaa enää, mutta aion sen tehdä silti nyt kumminkin.

Toivottavasti lainaus onnistuu.
Sinun kohdalla on sattunut hyvä tuuri, että sinulta on kyselty. Minulta ei kysytty. Kerroin siis ihan niistä asioista, mutta suurella tunnelatauksella varustettuna, mitkä ahdistaa ja suututtaa ja on pielessä. Ja sitten sanottiin: kuule nyt on semmoinen tilanne että..
Sanoin, että olette ymmärtäneet väärin, lapsilla on aina kaikki hyvin ... jne.

Minun kohdalla siis oletettiin että aion tehdä jotain, mitä en ollut koskaan ymmärtänyt edes ajatella...

Minulla tästä on trauma. Asia pitäisi keskustella jossain, mutta missä ja kenen kanssa. Keskustelutahot itsuvat itse sillä toisella puolen pöytää ja näkevät järjestelmän systeemin vain hyvänä. Eikä kukaan usko, että sellaista (menemättä yksityiskohtiin) voisi oikeasti tapahtua, niin monta ohilyöntiä, lyöntiä, väärää väittämää.. jne.
Yksi kaveri sanoi, että unohda jo. Mutta kokemus on kuin raiskaus, en voi sitä unohtaa ja se pitäisi käsitellä.

Tämmöisille ei taida olla vertaistukiryhmiäkään.

Ai jaa, no sitten ymmärsin vähn väärin. Tosi ikävä tilanne sulla ollut Toivon kuitenkin, että sinäkin löydät paikan ja ihmisen, jolle voit purkaa ja selvittää tuon traumasi. voimia sullekin!

 

[sondersson]

mulla on todella lyhyt pinna itellä ja nyt taaperon ja uhmaikäisen kanssa on aika vaikeeta välillä. Mulla ei mieskään ole aina paras mahdollinen tätä varten, se antaa mun kyllä nukkua tarpeen tullen, mutta ei oikein ymmärrä mua ja sitä mä nyt eniten kaipaisin. Se vaan haukkuu mut pystyyn jos koitan asiasta puhua.

Mä luulen että nää asiat on yleisempiä kuin luullaan, niistä vaan harvempi kehtaa muille kertoa, mikä on huono juttu. Mut älä aattele olevasi huonompi kuin muut :hug: Tärkeintä on se, että tiedostaa ongelmansa. Toinen on sitten se, että laitat asiat tärkeysjärjestykseen. Esim. unohda kotitöistä osa ja tee vaan välttämättömimmät. Nuku lapsen kanssa päikkärit. Tee asioita mistä tykkäät. Jos et saa lasta yöllä nukkumaan niin anna hänen valvoa hetki ja tee itse samalla jotain rentouttavaa (vinkki: nettishoppailu )

Oletko kova stressaamaan ja kasaatko itelles hirveästi odotuksia? Kaikkea ei tarvii oikeasti tehdä, keskity siihen, että sulla ja lapellasi on kivaa yhdessä. Ja että sulla on omia juttuja myös.

 

[ap]

mulla on todella lyhyt pinna itellä ja nyt taaperon ja uhmaikäisen kanssa on aika vaikeeta välillä. Mulla ei mieskään ole aina paras mahdollinen tätä varten, se antaa mun kyllä nukkua tarpeen tullen, mutta ei oikein ymmärrä mua ja sitä mä nyt eniten kaipaisin. Se vaan haukkuu mut pystyyn jos koitan asiasta puhua.

Mä luulen että nää asiat on yleisempiä kuin luullaan, niistä vaan harvempi kehtaa muille kertoa, mikä on huono juttu. Mut älä aattele olevasi huonompi kuin muut :hug: Tärkeintä on se, että tiedostaa ongelmansa. Toinen on sitten se, että laitat asiat tärkeysjärjestykseen. Esim. unohda kotitöistä osa ja tee vaan välttämättömimmät. Nuku lapsen kanssa päikkärit. Tee asioita mistä tykkäät. Jos et saa lasta yöllä nukkumaan niin anna hänen valvoa hetki ja tee itse samalla jotain rentouttavaa (vinkki: nettishoppailu )

Oletko kova stressaamaan ja kasaatko itelles hirveästi odotuksia? Kaikkea ei tarvii oikeasti tehdä, keskity siihen, että sulla ja lapellasi on kivaa yhdessä. Ja että sulla on omia juttuja myös.

kiitos sullekin
olen kova ressaamaan, silleen tiedostamattani. Välillä tuntuu, että suoritan elämää, vaikken sitä myönnäkään. Puolustan heikkoja esim keskustelupalstoilla mutta samalla omassa elämässä yritän olla täydellinen. hirveen vaikea olis puhua tästä parhaimmille kavereille, koska he ovat oikeasti niitä ihania turvallisia äitejä lapsilleen joilla ei ikinä menisi tuolla tavoin hermot.. siis ihan oikeasti, ovat sellaisia viilipyttyjä mun kaks parasta ystävää täällä. mä tiedän ettei ne oikein ymmärtäis tätä ja pitäis tuota viime öistä tosi hirveenä juttuna.. vaikka varmaan kuuntelisivat ja yrittäisivät auttaa. Se vaan on niin, ettei ihan hirveästi helpota puhua sellaiselle, joka ei tiedä asiasta mitään....

 

[eräs]

mulla on todella lyhyt pinna itellä ja nyt taaperon ja uhmaikäisen kanssa on aika vaikeeta välillä. Mulla ei mieskään ole aina paras mahdollinen tätä varten, se antaa mun kyllä nukkua tarpeen tullen, mutta ei oikein ymmärrä mua ja sitä mä nyt eniten kaipaisin. Se vaan haukkuu mut pystyyn jos koitan asiasta puhua.

Mä luulen että nää asiat on yleisempiä kuin luullaan, niistä vaan harvempi kehtaa muille kertoa, mikä on huono juttu. Mut älä aattele olevasi huonompi kuin muut :hug: Tärkeintä on se, että tiedostaa ongelmansa. Toinen on sitten se, että laitat asiat tärkeysjärjestykseen. Esim. unohda kotitöistä osa ja tee vaan välttämättömimmät. Nuku lapsen kanssa päikkärit. Tee asioita mistä tykkäät. Jos et saa lasta yöllä nukkumaan niin anna hänen valvoa hetki ja tee itse samalla jotain rentouttavaa (vinkki: nettishoppailu )

Oletko kova stressaamaan ja kasaatko itelles hirveästi odotuksia? Kaikkea ei tarvii oikeasti tehdä, keskity siihen, että sulla ja lapellasi on kivaa yhdessä. Ja että sulla on omia juttuja myös.

kiitos sullekin
olen kova ressaamaan, silleen tiedostamattani. Välillä tuntuu, että suoritan elämää, vaikken sitä myönnäkään. Puolustan heikkoja esim keskustelupalstoilla mutta samalla omassa elämässä yritän olla täydellinen. hirveen vaikea olis puhua tästä parhaimmille kavereille, koska he ovat oikeasti niitä ihania turvallisia äitejä lapsilleen joilla ei ikinä menisi tuolla tavoin hermot.. siis ihan oikeasti, ovat sellaisia viilipyttyjä mun kaks parasta ystävää täällä. mä tiedän ettei ne oikein ymmärtäis tätä ja pitäis tuota viime öistä tosi hirveenä juttuna.. vaikka varmaan kuuntelisivat ja yrittäisivät auttaa. Se vaan on niin, ettei ihan hirveästi helpota puhua sellaiselle, joka ei tiedä asiasta mitään....

Yllättyisit, jos tietäisit mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. Älä vertaa itteäs muihin! Voimia!!