Keittiönoita
Mä en ole joutunut kokemaan lapsettomuutta, mutta olen kokenut sen, kun jumala kääntää selkänsä. Tai ehkei ole koskaan edes meikäläistä huomannutkaan. Ymmärrän siis katkeruutesi erittäin hyvin. Silti löysin uskoni ja mielenrauhani, tosin aivan eri jumalista kuin minkä puoleen vaikeina aikoina käännyin.Alkuperäinen kirjoittaja Uskoton:Minä olen hukassa.
Aikoinaan olen kastettu. Rippikoulu tuli käytyä. Uskoin uskovani.
Sain lapsen. Toisen, kolmannen ja neljännen lapsen menetin. Sen jälkeen ei lapsia ole siunaantunut. Menetykset ovat olleet tuskallisia, ja tulleet myöhäisillä viikoilla.
Toki sanotaan, että jumalalla tai jumalilla ei ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Minkä kanssa sitten on? Rukous ja usko eivät ole auttaneet siinä, että olisin saanut lapset syliin asti hengissä. Sen sijaan moni narkkis ja muu väärinkäyttäjä ovat saaneet? Kuinka moni onkaan abortoinut raskautensa, kun se ei ollutkaan toivottu?
Vääryys on niin huutava, että hylkäsin kirkon. Hylkäsin jumalan. Hylkäsin uskon. Miksi uskoisin mihinkään? Miksi uskoisin, että tämä on parhaakseni? Perheemme parhaaksi? Esikoisen parhaaksi? Että tällä kaikella on jokin suurempi merkitys?
Paskanmarjat sanon minä. Minua ei enää huijata uskomaan siihen, että elämässä on toivoa. Että rukous auttaa. Että joskus saan "henkisen rauhan", kun vain uskon... Näin ei käy.
Olenko katkera??? Olen!! Edelleen haaveilen lapsesta, eikä siinä auta uskonveljien ja -siskojen rukouspiirit tai mikään muukaan. Minä olen maho, ja siinä ei jumaluudet tai usko auta.