Mukava huomata että keskustelu asian tiimoilta on jatkunut ja varmasti koskettanut monia. Vaikka aloitukseni olikin että petin miestäni,koin silloin ja yhä edelleen että olen itse tullut petetyksi. En kuitenkaan hae omalle asialleni oikeutusta, olen elämässäni aiemmin todella tullut petetyksi ja tiedän miltä se tuntuu.
En missään määrin halua väheksyä sellaisten ihmisten tunteita jotka elävät tuskassaan, kun ovat saaneet tiedon tulleensa petetyksi. Olen omakohtaisesti kokenut senkin, vaikka tilanne onkin nyt se että olen itse se pettäjä. Miehenikin on. Vaikka en juuri tästä nimenomaisesta tapauksesta tiedä varmuudella oliko tällä kertaa mukana naisia. Ja mitä sillä on loppujenlopuksi edes väliä. Koko tempaus, katoamistemppu oli valheellisuudessaan hirveä...ja perheemme on niittänyt sitä satoa.
Nyt tilanne, näin heinäkuussa on se että olemme elelleet jotenkuten. Välillä paremmin ja välillä huonommin mutta emme kykene ilman riitelyä keskutelemaan asiasta ollenkaan. Joten "aikuismaisesti" lopetimme asiasta puhumisen. Sen sijaan olemme hakeneet aikaa pariteapiaan ja myös menossa sinne. Eli elämme niinkuin "ei mitään" ja puhumme asiaa sitten turvallisessa ympäristössä.
Tälläkertaa se olin minä joka terapiaa ehdotti ja mieheni suostui heti. Jo se jotenkin helpotti. Ja sen voimin olen jaksanut. Toki olen sen verran miehelleni sanonut että jos pariterapia ei auta, sitten ero tulee, vääjäämättä. En ole päässyt asian yli, en kai minkään kriisin yli lopulta. Olen vain haudannut tunteet sisälleni ja tämä mieheni 4 p:n katoaminen avasi kaikki vuosien haavat.
Olen päättänyt että nyt kaikki muuttuu! Joko saamme kriisimme selvitettyä, edellisetkin. Kestäköön terapia miten kauan tahansa tai sitten ero tulee. Mutta välitilaan en aio jäädä. Olen keski-ikäinen nainen, pidän itsestäni liian paljon että antaisin elämäni valua hukkaan. Tämän asian katson loppuun mutta päätös tulee.
En ole tarkoittanut pahoittaa kenenkään petetyn mieltä, tiedän liian hyvin mitä sekin tuska sisällään pitää, olisi vain liian pitkä tarina tässä kerrottavaksi. Kun tietää tulleensa petetyksi,koko maailma murenee, omanarvontunto,usko ja luottamus, kaikki. Vaikka rakkautta olisikin, miten ihmeessä jatkaa jos ei ole luottamusta?
Sitä itse mietin tällä hetkellä. Elämä on ajoittain melkoista piinaa kun ei voi luottaa kumppaniinsa. Se hyvä tässä kutenkin on että mieheni vihdoin tajuaa, että olen tosissani. Hän selkeästi pelkää...
Aiemmin hän ajatteli, että kun asiasta ei vain puhu, se häviää, ei ajattele niin enää. Viimeksi tänään kerroin hänelle odottavani terapia aikaa kuin kuuta nousevaa ja jaksavani vain sen voimalla. Yleensä niin sanavalmis mieheni oli hiljaa.
Mutta tässä käy kuten pitää.
Keskustelu jatkukoon!
Arki palasi ja samat ahdistuksetkin samalla, ei kylläkään enää niin voimakkaasti ;(.. Mutta kyllä välillä miettii että oonko ihan idiootti kun anteeksi yritän antaa ja unohtaa. Kun saiskin jostain varmuuden että enempää paskaa ei ole tulossa tässä suhteessa... Toisaalta tiedän myös sen että jos jotain vielä tulee niin samalla tulee myös avioero!! Ja tavallaan sekin helpottaa kun tiedostan sen niin vahvasti (ja olen siitä varma) eikä se enää tunnukaan niin pahalta ajatukselta (siis jos ukko on niin mulkku). Tämä kuitenkin on minun elämäni enkä aio enempää paskaa sietää häneltä tai keltään muultakaan.. Sekavaa jälleen, mutta ymmärrätkö? =)
