Pitää nyt jonnekin purkaa näitä tunteita, vaikka tiiän että kukaan ei voi mulle sanoa mitä pitäis tehä. Ahistaa vaan niin suunnattomasti tämä nykyinen elämäntilanne.
Eli tilanne on nyt sellainen että elän parisuhteessa mieheni kanssa. Asustellaan vasta rakennetussa omakotitalossa ja molemmilla on hyvä työ. Ulkoiset puitteet on siis kunnossa. Mieheni on minun paras ystäväni ja voidaan puhua kaikesta. Hellyyttä (suukottelua ja halailua) on paljon, mutta seksiä ei olla harrastettu pitkään aikaan (n. 3kk välein ehkä). Mulla ei vaan haluta. Ei se mitenkään vastenmielistä ole, kun sitä harrastaa, mutta ei vaan tunnu siltä että tekisi aloitteen tms. Tätä on nyt jatkunu varmaan reilun vuoden. Suuteleminen voidaan laskea myös tähän.
Menin sitten ja ihastuin toiseen mieheen joka oli mieheni kaveri. Tai varmaan siinä kävi niin että rakastuin. Petin hänen kanssaan miestäni, vaikka olin luullut etten ikinä tulis tekemään niin. Kotona tunsin ahdistusta. Tämän uuden miehen kanssa tapailtiin, suudeltiin, juteltiin tuntikausia ja harrastettiin seksiäkin. Tämä on nyt kestänyt noin 3 kk. Ja tietenki tässä sitten kävi niin että tulin tälle miehelle vahingossa raskaaksi (ensimmäisestä kerrasta). Kerroin omalle miehelleni tästä tilanteesta ja hän oli jo minusta arvannutkin että jotain on tekeillä.
Mieheni haluaisi yrittää vielä, koska rakastaa minua, mutta vain jos minä olen valmis sitoutumaan yrittämiseen ja häneen. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että minun täytyy tehdä abortti. Tämä uusi mies haluaa pitää vauvan ja minut ja haluaa että meistä tulisi pari, hän sanoo rakastavansa minua.
Kaiken hyvän lisäksi me kaikki kolme ollaan samassa paikassa töissä.
Jotenki pitäis saada tämä umpisolmu aukeamaan ja jotain päätöksiä pitäisi tehdä. Itseasiassa vielä aika nopeastikin. Minulla ei ole oikein ketään kenen kanssa juttelisin tästä, mutta kävin eilen neuvolassa jossa sain vähän juteltua. Hän suositteli että kävisin jonkun kanssa puhumassa perheneuvolassa ja yritinkin varata aikaa, mutta ei näin nopeasti mitään saa. Neuvolasta oli se hyöty että ymmärsin ettei ehkä kannata miettiä tekeekö abortin, vaan kannattaa miettiä mitä elämältä haluaa (kumman miehen?).
Minä oon ihan sekaisin, ihan paniikissa ja hirvittävän ahdistunut. Pelkään valita mitään.
Mietin sitä että oman mieheni kanssa saattaisin onnistua, jos sitoutuisin siihen kunnolla ja päättäisin unohtaa tämän toisen miehen. Yrittäisimme korjata tilannetta kun meillä on niin paljon menetettävää, hän on lähes minun koko elämä. Pelkään kuitenkin sitä että jään kaipaamaan tätä toista miestä enkä anna mahdollisuutta uudelle yritykselle mieheni kanssa. Pelkään myös että jään kaipaamaan vauvaa, vaikka saisinkin uusia joskus.
Uskon myös että tämän uuden miehen kanssa saattaisin onnistua, mutta sekin saattaa olla vain sitä hetken huumaa ja alku innostusta. Pelkään hirvittävästi että jään katumaan sitä että menetin mieheni, parhaan ystäväni ja sen joka minua ymmärtää ja tekisi minun puolesta mitä vain. Vauvan odotusaika tulisi olemaan ihan järkyttävää kaikille osapuolille kun näemme töissä kokoajan. Ja lisäksi en kestä katsoa kun mieheni kärsii, hän haluaisi lapsia yli kaiken. Mietin myös sitä mitä muut tästä ja minusta ajattelisivat. Ei varmasti mitään hyvää. Kaikki tuntevat kuitenkin meidät kaikki.
Moraalisaarnaa pettämisestä en nyt kaipaa, vaikka tiedän että olen ne ansainnut. Minä olen itseni pahin rankaisija tässä ja tiedän että olen tehnyt väärin. Sen ainakin tästä kokemuksesta opin että en enää ikinä saata itseäni tällaiseen tilanteeseen.
Molempien miesten kanssa olen jutellut paljon ja oma mieheni on ollut todella ymmärtävä, vaikka hänellä olisi syytä olla todella vihainen. Hänen luonteensa on muutenkin sellainen, oikea unelmien mies.
En varmaan saanut asiaa selitettyä oikein mitenkään ymmärrettävästi, enkä usko että kukaan minulle voi ratkaisua kertoa. Pakko vaan purkaa jonnekin, kun välillä ahdistaa niin ettei pysty tekemään mitään. Ratkaisu pitäisi saada tehtyä koska en kestä muuten enää. En kestä katsoa kun nämä ihmiset ympärilläni kärsivät. Kiitos jos joku edes jaksoi lukea.
Eli tilanne on nyt sellainen että elän parisuhteessa mieheni kanssa. Asustellaan vasta rakennetussa omakotitalossa ja molemmilla on hyvä työ. Ulkoiset puitteet on siis kunnossa. Mieheni on minun paras ystäväni ja voidaan puhua kaikesta. Hellyyttä (suukottelua ja halailua) on paljon, mutta seksiä ei olla harrastettu pitkään aikaan (n. 3kk välein ehkä). Mulla ei vaan haluta. Ei se mitenkään vastenmielistä ole, kun sitä harrastaa, mutta ei vaan tunnu siltä että tekisi aloitteen tms. Tätä on nyt jatkunu varmaan reilun vuoden. Suuteleminen voidaan laskea myös tähän.
Menin sitten ja ihastuin toiseen mieheen joka oli mieheni kaveri. Tai varmaan siinä kävi niin että rakastuin. Petin hänen kanssaan miestäni, vaikka olin luullut etten ikinä tulis tekemään niin. Kotona tunsin ahdistusta. Tämän uuden miehen kanssa tapailtiin, suudeltiin, juteltiin tuntikausia ja harrastettiin seksiäkin. Tämä on nyt kestänyt noin 3 kk. Ja tietenki tässä sitten kävi niin että tulin tälle miehelle vahingossa raskaaksi (ensimmäisestä kerrasta). Kerroin omalle miehelleni tästä tilanteesta ja hän oli jo minusta arvannutkin että jotain on tekeillä.
Mieheni haluaisi yrittää vielä, koska rakastaa minua, mutta vain jos minä olen valmis sitoutumaan yrittämiseen ja häneen. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että minun täytyy tehdä abortti. Tämä uusi mies haluaa pitää vauvan ja minut ja haluaa että meistä tulisi pari, hän sanoo rakastavansa minua.
Kaiken hyvän lisäksi me kaikki kolme ollaan samassa paikassa töissä.
Jotenki pitäis saada tämä umpisolmu aukeamaan ja jotain päätöksiä pitäisi tehdä. Itseasiassa vielä aika nopeastikin. Minulla ei ole oikein ketään kenen kanssa juttelisin tästä, mutta kävin eilen neuvolassa jossa sain vähän juteltua. Hän suositteli että kävisin jonkun kanssa puhumassa perheneuvolassa ja yritinkin varata aikaa, mutta ei näin nopeasti mitään saa. Neuvolasta oli se hyöty että ymmärsin ettei ehkä kannata miettiä tekeekö abortin, vaan kannattaa miettiä mitä elämältä haluaa (kumman miehen?).
Minä oon ihan sekaisin, ihan paniikissa ja hirvittävän ahdistunut. Pelkään valita mitään.
Mietin sitä että oman mieheni kanssa saattaisin onnistua, jos sitoutuisin siihen kunnolla ja päättäisin unohtaa tämän toisen miehen. Yrittäisimme korjata tilannetta kun meillä on niin paljon menetettävää, hän on lähes minun koko elämä. Pelkään kuitenkin sitä että jään kaipaamaan tätä toista miestä enkä anna mahdollisuutta uudelle yritykselle mieheni kanssa. Pelkään myös että jään kaipaamaan vauvaa, vaikka saisinkin uusia joskus.
Uskon myös että tämän uuden miehen kanssa saattaisin onnistua, mutta sekin saattaa olla vain sitä hetken huumaa ja alku innostusta. Pelkään hirvittävästi että jään katumaan sitä että menetin mieheni, parhaan ystäväni ja sen joka minua ymmärtää ja tekisi minun puolesta mitä vain. Vauvan odotusaika tulisi olemaan ihan järkyttävää kaikille osapuolille kun näemme töissä kokoajan. Ja lisäksi en kestä katsoa kun mieheni kärsii, hän haluaisi lapsia yli kaiken. Mietin myös sitä mitä muut tästä ja minusta ajattelisivat. Ei varmasti mitään hyvää. Kaikki tuntevat kuitenkin meidät kaikki.
Moraalisaarnaa pettämisestä en nyt kaipaa, vaikka tiedän että olen ne ansainnut. Minä olen itseni pahin rankaisija tässä ja tiedän että olen tehnyt väärin. Sen ainakin tästä kokemuksesta opin että en enää ikinä saata itseäni tällaiseen tilanteeseen.
Molempien miesten kanssa olen jutellut paljon ja oma mieheni on ollut todella ymmärtävä, vaikka hänellä olisi syytä olla todella vihainen. Hänen luonteensa on muutenkin sellainen, oikea unelmien mies.
En varmaan saanut asiaa selitettyä oikein mitenkään ymmärrettävästi, enkä usko että kukaan minulle voi ratkaisua kertoa. Pakko vaan purkaa jonnekin, kun välillä ahdistaa niin ettei pysty tekemään mitään. Ratkaisu pitäisi saada tehtyä koska en kestä muuten enää. En kestä katsoa kun nämä ihmiset ympärilläni kärsivät. Kiitos jos joku edes jaksoi lukea.
