Pelottaa palata opiskelu-/työelämään..

[..,,]

Pakko saada vähän purettua. Täällä kotona ei ole ketään, joka ymmärtää tuntemuksia, kaikki vaan paasaa, että onhan se pakko joskus palata ja blaa blaa..
Meillä lapsi on parivuotias. Olen lähdössä opiskelemaan, koska pakko saada tutkinto valmiiksi ennen, kuin olen unohtanut jo perusasiatkin. tuntuu, että äitiys on lahottanut pään täysin.
En kuitenkaan haluaisi lähteä kotoa. Tämäkin on ollut rankkaa, mutta minusta tuntuu ihan hirveältä laittaa lapsi päivähoitoon ja tietää, että se on lopullista, eikä koskaan olla yhdessä niin paljon, kuin ennen. Minua pelottaa suunnattomasti myös lapsen tuntemukset. Miltä hänestä tuntuu olla "yhtäkkiä" muualla, kuin kotona ja joutua turvautumaan päivittäin muihin, kuin äitiin tai isään.. Onko nämä ihan normaaleja mietiskelyn aiheita?
Ahdistaako ketään muuta kovasti lähteä kotoa takaisin töihin? Onko muilla huono äiti-fiilistä? Lapsen puolesta pelkoa?
Pärjääkö lapsen tosiaan henkisesti niin hyvin hoidossa, kuin mitä on annettu ymmärtää, vai..?? Kyseinen hoitopaikka mihin lapsi menee, on kyllä varmasti hyvä paikka. Tunnen sen entuudestaan. Pienten ryhmä on tosi pieni(tulikin mieleeni, monenko lapsen ryhmissä teidän lapsenne ovat olleet?) jne.. Silti. Onko tämä minulle rankempaa, kuin lapselle??
Tekisi vaan mieli lykätä koko ajan lähtöä..

 

[samalla fiiliksellä]

Mietin ihan samaa juuri pari päivää sitten. Minulla lapsi vasta vajaa vuoden mutta ajattelin samaa että jos olen töissä ja haluan vielä pari kertaa viikossa käydä jumpassa illalla niin näenkö lastani tyyliin ollenkaan vai onko sitten työnteko laskettava omaksi ajaksi...
pakkohan se vain on jossain vaiheessa hyväksyä että nöin se menee joka perheessä ennemmin tai myöhemmin

 

[ap.]

Mietin ihan samaa juuri pari päivää sitten. Minulla lapsi vasta vajaa vuoden mutta ajattelin samaa että jos olen töissä ja haluan vielä pari kertaa viikossa käydä jumpassa illalla niin näenkö lastani tyyliin ollenkaan vai onko sitten työnteko laskettava omaksi ajaksi...
pakkohan se vain on jossain vaiheessa hyväksyä että nöin se menee joka perheessä ennemmin tai myöhemmin

No mutta kun eihän se mene. Minulla esim. on ystävä joka aikoo olla kotona myös kun lapset menevät kouluun. Eli on aina paikalla. Mutta toisillapa on siihen taloudellinen mahdollisuus, minulla ei. :/ ja olen kyllä kateellinen ja katkera siitä.

 

[murpsan]

Ymmärrän ap.tä täysin. Itsellä vasta 5kk vauva, mutta tod.näk. pakko palata töihin/työnhakuun, kun vauva on 1v. Siis pakko. Mies patistaisi töihin heti vanhempain vapaan jälkeen, mutta siihen en suostunut, kituutan mieluummin muutaman kuukauden. Olisin kotona sinne 3v asti, mutta rahat ei riitä. Ja katkera olen ja kateellinen tuttaville, jotka niin pystyvät tekemään. Eli sympatiat ap:lle... :/

 

[Ennamama]

Jep... Samoin haluaisin minäkin olla kotona. Kyllähän se niin vähän pakostikin on, että aika muualla on kotoota pois ja aika kotona on muualta pois. Minulle ei tosin jää pahaa mieltä siitä, että se aika on jostain muualta pois. Kyllä tämä maailma pyörii ilman sitä, että olen sieltä muualta pois ja pidän työtäni kotona arvokkaampana. Tilanne on tosin minullakin tuollainen kuin ap:lla, että pitää käydä hoitamassa tutkinto pois alta, sillä haluan, että on joku "turvaverkko" jolle pudota jos elämässä käy hassusti ja jos täytyisi vaikka vähän välissä harjoittaa sitä ammattiakin... Itse olen järkeillyt niin, että käyn hoitamassa ne opiskelut tosiaan alta pois ja sitten voin taas palata kotiin ja itse asiaan.

 

[eräsvain]

AP: Eiköhän nuo ole ihan normaaleja tuntemuksia. Oma tenava oli 1v ja 4 kk, kun vein ryhmäperhepäivähoitoon. Itkuhan itseltä pääsi ensimmäisenä päivänä kun sain tenavan jätettyä hoitoon, vaikka molemmat hoitajat olivat mukavia ja päteviä. Ikävältä tuntui jatkossakin jättää hoitoon, mutta lapsi ei suuremmin perään kaipaillut muuta kuin hoitoon jäädessä. Kun olin töihin lähtenyt, äiti unohtui ja leikittiin tyytyväisenä muiden lasten kanssa. Lapselta vei muutaman viikon tottua kunnolla hoitoon jäämiseen.

Alussa siis ryhmäkoko oli 8 lasta. Sitten vaihdettiin lähempänä olevaan pph-hoitajaan, jolla 4 lasta hoidettavana. Etenkin tässä uudessa paikassa lapsi viihtyy erittäin hyvin. Nyt on 2-v. Ei tunnu enää yhtään ikävältä jättää hoitoon, kun lapsi juoksee heti kavereidensa luo leikkimään ja hyvä kun ehtii vilkuttamaan äidille. Pois ei hoidosta haluaisi lähteä, jos yksikin kaveri on vielä hoidossa.

Miten pitkiä päiviä lapsi hoidossa tulee olemaan? Itseä lohdutti alussa jonkin verran ajatus, että pystyin viemään lapsen klo 8-9 vaihtelevasti työvuorojeni mukaan ja mies taas haki klo 15. Päivästä ei tullut lapselle niin mahdottoman pitkä.

 

[Isä kotiin sinun sijastasi?]

Miksi ei teidän miehet jää kotiin? Lapsi saisi olla kotona tutun ihmisen kanssa.

 

[murpsan]

Meillä ei ole siihen, että isä olisi kotona sen enempää varaa kuin siihen,että itse olisin kotona. Eli ei mikään ratkaisu. Saman suuruiset palkat meillä. Ja minä HALUAISIN jäädä kotiin, mutta se tietää todellista kituuttamista, joten en pysty muutamaa kk enempää...

 

[vinkkipinkki]

Miksi ei teidän miehet jää kotiin? Lapsi saisi olla kotona tutun ihmisen kanssa.

Jos itse menee opiskelemaan niin miehen tuloja ei todellakaan ole varaa jättää pois, ja miehen jäädä hoitorahalle..

 

[ei huolta]

Minäkin pidin ennen päivähoitoa peikkona, ja surin että siellä lapsi on heitteillä suuressa ryhmässä. Oma lapseni on nyt osa-aikaisesti hoidossa, ja kaikki on mennyt ihan loistavasti heti alusta. Hän viihtyy hyvin, pitää hoitajista kovasti, nauttii askarteluista, lauluista, syömisestä(!), kaikesta. Hoitajat ovat ihania ja lämpimiä ihmisiä. Olen ollut hirveän helpottunut ja iloisesti yllättynyt tästä. Oma tarha-aikani oli tosi ankeaa ja siksikin kai pelkäsin oman lapsen puolesta, kuitenkin turhaan!

Tietysti on vähän eri asia kun lapsi ei ole kokoaikaisena päiväkodissa, mutta nyt en pelkää yhtään sitä siirtymistä kokoaikaiseen hoitoon kun se joskus koittaa. Eri lapset tietysti reagoivat eri lailla. Meidän lapsi on aika arka aluksi uusissa tilanteissa, heti kuitenkin tykästyi hoitopaikkaan. Eli ei kannata pelätä, se voikin osottautua tosi kivaksi ratkaisuksi teille!

 

[ap.]

Kiitos jo vastauksista! Meillä tosiaan minä olen menossa opiskelemaan. Ja nimenomaan menen opiskelemaan, jotta voisin joskus mahdollisesti päästä melko hyvään työhön, ehkä jopa säästää mieheni kanssa yhteiseen omaan taloprojektiin. Miehen kotiinjääminen ei tässä tapauksessa ole mikään ratkaisu. Miksi edes lähtisin kotoa, jos mies tulisi tilalle, eihän se muuttaisi mitään. Sitten jäisin itse kotiin. Minulla on kuitenkin palkkakin loppupeleissä aina melkein kaksi kertaa pienempi, kuin miehellä joten..

En ole edes varma mikä minua nyt sitten pelottaa. Ehkä eniten siis se, miten suhde lapsen kanssa muuttuu. Ja podenko huonoa omaatuntoa kenties loppuelämäni. En tosiaan tiedä miten sulatan sen, jos lapsi ei haluakaan koskaan tulla pois päivähoidosta tai kehuu aina päiväkotitätien ruokia ja juttuja ja vertaa niitä minun tekemiini asioihin. Minusta myös tuntuu, että minun pitää äitinä olla sitten illat ja viikonloput superäiti; viedä lastenelokuviin, eläintarhaan, ties minne, enkä ehkä osaa kieltää lapselta asioita ja minusta tuleekin lepsu äiti, mitä en halua olla.
Mutta kai olematta lepsu pitää silti olla jotakin spesiaalia enemmän, kuin nyt kotona ollessa?
Miten sitäpaitsi pärjään äitinä, kun teen opiskeluasiat ja perheasiat samassa syssyssä, yritän tehdä ruuat, pestä pyykit, siivota ja pärjätä äitinä sekä koulussa, olla myös vaimo.. Tuntuu, että siinä on pakko tapahtua jossain vaiheessa joku ylikuormitus enkä jaksa kaikkea..
Tuntuu, että hylkään lapseni ja pelottaa, että hänkin ajattelee niin.

 

[eräsvain]

No vielä, että siihen saa varautua, että lapsi voi etenkin alussa osoittaa mieltään hoitoon jäämisestä. Itse ainakin huomasin, että alussa tenava kiukutteli selkeästi minulle, kun tulin kotiin. Miehelle ei kiukuteltu kuitenkaan, vaikka hän haki hoidosta. Kiukuttelu alkoi vasta kun minä tulin kotiin.
Itse yritin muistaa, että lapsella on kuitenkin ollut minua ikävä ja yritin huomioida illalla ja ottaa heti syliin, vaikka kiukkukohtaus oli päällä. Kyllä se vaati pitkää pinnaa, kun itse olin myös väsynyt töistä tullessa ja nälkä ja kaikkea.

Nykyisin ei enää kiukuttele iltaisin. Ja isänsä kanssa viihtyy entistä paremmin, kun mies on tenavan kanssa paljon hoitopäivän jälkeen ennen kuin tulen kotiin. Aamuisin vastaavasti minä olen enemmän lapsen kanssa. Isän ja lapsen hyvästä suhteesta olen iloinen. Meillä mies tekee myös päiväruuan, kun kerta kotonakin on siihen aikaan.

Opiskelin muuten itsekin jonkin aikaa välissä ennen kuin töihin menin ja tenava hoitoon. Mies on yrittäjä ja hiukan pystyi työaikojaan säätämään + lasta hoitamaan. Lisäksi anoppi oli apuna tarvittaessa. Oli se opiskelu rankkaa aikaa, käytännössä luin iltaisin ja yöllä. Silloin kun tenava nukkui. Mutta kun motivaatio on kohdallaan, kyllä pärjää. Yritä vain delegoida kotihommia myös miehelle! Äläkä yritä kaikkea väkisin yksinään tehdä.

Tsemppiä!

 

[Samoilla höyryillä]

Minä palasin töihin kun lapsi oli 1v 1kk. Kuukausi meni tottua hoitoon jäämiseen. Sen jälkeen ei aamut alkaneet huudolla.

Kotityöt hoituvat minusta kyllä nyt paljon tehokkaammin kuin kotona ollessani kun on pakko. Eli menee samalla höyryllä kuin duunitkin.