Toinen raskaus pelottaa?!

[K04]

Hei!
Onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia?
Ensimmäinen lapseni 2 v ja toinen ajatuksissa jossain. Kuitenkin vaikea tehdä lopullista päätöstä toisen lapsen hankkimisesta. Ensimmäinen raskaus meni tosi hyvin ja lapsi on kultainen jne. Vauvavuosi ollut kuitenkin muutosten aikaa ja totuttelu uuteen rooliin, töihin paluuseen ym. vienyt voimia ja heilutellut perhedynamiikkaa. Ensimmäisen hankkimista työstin tosi kauan kunnes tein ratkaisun. Haluan olla harkitseva ja myös varma omasta jaksamisesta. Tällä hetkellä päällimäisenä se, että kun ensimmäinen raskaus odotuksineen, synnytyksineen ja vauvavuosineen on mennyt LIIAN? hyvin, että voiko tämä toistua? Pelkään ja tiedostan aiempaa paremmin, että aina ei mene kaikki hyvin ja tulee väsymystä, masennusta, parisuhteen odotuksia/pettymyksiä jne. ja siksi tuntuu jotenkin hurjalta lähteä kaikkeen vielä uudestaan. Olen vähän hassu ja varmasti liian tunteileva, mutta onnellinen lapsestani ja elämästäni. Olenko ainut kuka näin tuntee toista raskautta kohtaan?

 

[taustalla]

Toinen raskaus oli vaikeampi ja kahden kanssa on tietysti kaksin verroin työtä. Joten jos helpolla haluaa päästä, niin tottakai kannattaa jättää lapsiluku yhteen(, siihen saakka että isompi on koulussa tai esikoulussa).

Joskus mietin miten helpolla olisi päässyt elämässä jos olisi vain yksi lapsi: Yksi lapsi on harrastus, kaksi on työtä, kolme hulluutta...

En osaa neuvoa ketään. Toisaalta meillä lapsilla läheinen suhde. Mutta jos toista lasta ei olisi, ehkä ainoan lapsen ja vanhempien suhde olisi vastaavasti läheisempi...

vaikeita asioita ja vain sinä voit päättää miten te teette.

 

[Mii83]

Täällä hiukan saman suuntaisia ajatuksia. Nyt hiukan hälventyneet.

Eka raskaus meni todella hyvin. Olihan alussa hiukan paha olo ja todellakin väsymystä, mutta koskaan en ole ollut niin onnellinen ja energinen (jos poistetaan ihan alku) kuin raskaana ollessani. Lopussa kyllä iskias vaivasi ja tuli vähän turvotustakin, mutta eivät ne olo muuttanut.

Synnytys oli nopea (6,5h ekasta supistuksesta) ja mielestäni helppo (LIIANKIN?). Vaikka repesin aika paljon ja emppari leikattiin (enkä saanut 2 viikkoon istua), niin hyvin meni.

Vauva-aika meni siivillä. Nettiyhteisöstä sain mahtavaa tukea enkä kokenut masennusta. Olihan sitä joskus väsynyt jne, mutta pääasiassa kaikki meni hyvin.

10kk iässä pojalla alkoi sairastelukierre. Eka mun opiskeluvuosi meni poikaa hoitaen ja koulussa käytiin kun pystyttiin. Kahdesti oltiin sairaalassakin. Infektioastmaa. Vaikka väsymys oli välillä valtava, niin silti kaikki hyvin, sillä eihän kyseessä ollut mikään hengenvaarallinen juttu ja ton astman kanssa voi elää hyvin. Ei sotke mitenkään päivää.

Nyt on ollut puheissa kakkonen ja mun ajatukset: Mitä jos kaikki ei mee raskaudessa yhtä hyvin? Mitä jos synnytys on huomattavasti vaikeampi? Mitä jos vauva-aika on yhtä huutamista (siis vauvan)? Mitä jos toinenkin alkaa sairastella yhtä paljon? Mitä jos, mitä jos?

Mä en tiedä haluanko synnyttää alakautta. Mulla on tullut olo että haluan leikkauksen, vaikkei kammoa olekaan. Kuitenkin.

Halu on kova toiseen lapseen, kuitenkin on myös pelko, että pystyykö sitä toista lasta rakastamaan yhtä paljon kuin maailman ihaninta esikoista.

Mä luulen että sitten joskus kun tulen raskaaksi (kun ensin yritys aloitetaan), murheet hälvenee. Voihan se olla että kaikki meneekin yhtä hyvin, tai vaikkapa paremmin.

Nyt rupee ajatus katkeilemaan, mutta tällaisia tuntoja mulla on.

 

[taustalla]

On vaikeeta mennä neuvomaan, mikä ois parempi, tehdä vai olla tekemättä. Voin vain kertoa oman tarinani.

Meidän esikoinen syntyi -03 ja alusta asti tiesin, että haluan ainakin 2 lasta. Tulin sitte raskaaksi, kun poika oli vähän vajaa 2 vuotias. Pelästyin vasta kun testi oli positiivinen. Oli samoja ajatuksia kuin teillä aikasemmin kirjottaneilla. Mietin jopa, että haluanko tosiaan tämän lapsen! No, se selvisi kun viikolla 14 aloin vuotaa verta. Pelästyin tosi pahasti ja tajusin että oikeesti halusin raskauden jatkuvan.

Kun tyttö sitten syntyi, en osannu aluks "rakastaa" sitä. Totta kai rakastin, mutta näin jälkeenpäin oon järkeillyt sitä niin, että on mahdotonta rakastaa rakastaa ihmistä jota ei tunne. Luulen että toisen lapsen kohdalla se rakkaus kasvaa pikkuhiljaa. Nyt en osais kuvitellakaan elämää ilman tätä lasta!

Alku oli rankkaa, tyttö itkeskeli paljon. Ei viihtyny autossa, ei vaunussa, ei missään tuntu välillä. Mun mantra olikin, että "tää on ohimenevää". Nyt tyttö on 5 kuukautta ja elämä on helpottunu huomattavasti, se on siis ohimenevää! =)

Joten jos oikeesti tuntuu siltä, että haluttais hankkia lisää lapsia, niin miksi ei... Kannattaa ehkä varautua siihen että rankkaa on, mutta voi käydä niinkin, että saatte "helpon" lapsen!

 

[K04]

Kiitos kaikille ketkä paljastivat omia ajatuksiaan! On hieno aina huomata, ettei yksin asiota pyörittele omassa mielessään.

 

[aadaselena]

Tiedän tunteen. Kun odotti esikoista, oli niin autuaan tietämätön kaikesta, että minulla ainakin odotus oli aivan ihanaa aikaa. Voin tosi hyvin ym...

Nyt kakkosta odotellessa olen suunniltani huolesta koko ajan. Milloin pelkään keskenmenoa, milloin mietin tuleeko lapsesta kehitysvammainen.

Pitäisi vaan osata rentoutua, mutta kun ei osaa! Eka ultra on ensi viikolla, ehkä se vähän helpottaa oloa...