Pelokkuus

[HelinäK]

En oikein keksinyt muuta otsikkoa...
Yritän tässä kuvailla tuntojani ja pyytäisin ajatuksianne tilanteeseemme. Olemme olleet 1,5 vuotta yhdessä ja asumme saman katon alla, vaikka minulla vielä onkin oma asunto (tyhjillään). Meillä on todella mukava arki: olemme molemmat haastavissa töissä, meillä on ystäviä, harrastuksia ja kiva koti. Me viihdymme miehen kanssa hyvin yhdessä, halimme ja suukottelemme, meillä on hyvin samanlaiset arvot ja näkemykset, nauramme samoille jutuille, juttelemme maailman menosta ja tykkäämme tehdä samoja asioita. Eli voisi sanoa, että kaikki palapelin palat ovat kohdallaan, voimme luottaa toisiimme, haluamme pitkän suhteen ja kenties lapista, ja minä todella rakastan miestäni.
Koska kuitenkin kirjoitan tänne ongelmistamme, niin jossain asiat menevät vinoon. Yritän kuvailla tilannetta. Meillä on kaikki mahdollisuudet olla todella onnellisia, mutta mies on pelokas 8ja se ehkä tarttuu vähän minuunkin kun tänne kirjoitan). Annan esimerkin jotta ymmärtäisitte. Olimme menossa nukkumaan, kun mies illan lopuksi väänsi minua nenästä, puhalsi korvaan ja kutitti vatsasta. Hän tekee näin todella usein. Tämän jälkeen mies sanoi, että hän ei oikein ymmärrä, miksi hänen on pakko kiusoitella minua, että se ei välttämättä ole hyvä asia. Puhuimme tästä hieman ennen kuin nukahdimme. Mies sanoi olevansa pelokas ja että ehkä tässä voi olla kyse siitä, ettei hän uskalla antaa muuta huomiota.
Tämä oli nyt yksi esimerkki, jonka avulla yritän kertoa tilanteestamme. Mies haluaisi kovasti minun kanssa, hän toivoo hyvää suhdetta, hän haluaa olla onnellinen, mutta hän ei pysty. Hän ei uskalla rakastaa ja se sattuu minuun aina välillä. Jos tilanne olisi niin yksinkertainen, että hän vain on todella varautunut suomalainen mies, niin pystyisin hyvksymään asian ja elämään sen kanssa. Mutta ongelma on se, että mies itsekin kärsii tilanteesta. Hän haluaisi kertoa rakastavansa minua, hän haluaisi uskaltaa heittäytyä, mutta hän ei vain pysty. Eli tavallaan muutoin ihanasta suhteestamme puuttuu uskallus rakastaa ja uskoa meihin.
Mies on aiemmin ilmeisesti pystynyt rakastamaan, mutta hänen entinen vaimonsa piti pitkään yllä suhdetta toisen miehen kanssa, mikä aiheutti lopulta eron. Mies tulee kodista, missä tunteita ei ole näytetty ja isä on alkoholisti.
Tarvitsisin kovasti kommenttejanne siihen, miten minun tulisi toimia. Rakastan miestäni ja haluaisin olla onnellinen, miten voin auttaa häntä? Millaista on olla mies josta tuntuu tuolta ja mikä siihen auttaa (miehet, onko teillä kokemuksia?)? En halua muuttaa miestä vaan tätä tilannetta ja olen jo kovasti yrittänyt muuttaa omaa käytöstäni. Mihin suuntaan sitä kannattaisi ohjata?

 

[Sirkku1]

Minusta sinun kannattaisi ehdottaa miehellesi, että hän menisi psykologin luokse juttelemaan. Jos miehesi pelkää jotakin, siihen on ehkä joku syy, ehkä joku kokemus menneisyydestä. Uskon, että jo puhuminen asiasta neutraalin tahon kanssa tuo helpotusta mielelle. Elämäänsä on turha pilata pelkäämällä. Kannattaa tarttua itseään niskasta kiinni ja tehdä asialle jotakin. Itse asiaa märehtimällä ei välttämättä pääse kauhean pitkälle.

 

[HelinäK]

Hei ja kiitos vastuksestasi!
Olen ehdottanut miehelle ensin pariterapiaa, mutta sen hän on torjunut. Kyse ei ole minusta vaan hänen pelokkuudestaan ja uskaltamattomuudestaan. Olen sitten kysynyt, eikö terapia olisi hyvä vaihtoehto. Mies kävi muutaman kerran psykiatrilla, mutta hän ei halua lähteä vuosikausiksi terapoimaan ongelmia. Olen kysynyt häneltä, eikö terapia olisi kuitenkin paras vaihtoehto, koska ongelma on nyt hänen pelossaan eikä minussa tai meissä sinänsä, ja vaikka me eroaisimme (mitä emme halua), niin se muuttaisi mukana seuraavaan suhteeseen. Mutta mies ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole tehnyt asialle mitään ja minä olen vähän luopunut toivosta sen suhteen.

 

[HelinäK]

Oliko muilla ajatuksia? Miltä tuntuu kun ei uskalla rakastaa vaikka haluaisi? Miten olette selvinneet tilanteesta?

 

[Sirkku1]

Kun minulla on ongelmia, haen vastauksia nykyään aina ensin netistä ja kirjallisuudesta :I. Ehkä jos miehesi ei halua lähteä psykologin luokse, hän voisi löytää apua jostain aiheeseen liittyvästä kirjasta? Ymmärrän hyvin sen, että hänellä ei ole intoa lähteä puimaan ongelmiaan jonkun ventovieraan kanssa, varsinkaan kun helppoja ratkaisuja ei ole yleensä tarjolla. Jos asiasta tulee kuitenkin ylivoimainen, kannattaisi ehkä miettiä, kumpi epämukavuus elämässä on siedettävämpää. Asioiden pelkääminen vaiko yritys tehdä asioille jotain. Jatkuva yritys pysyä mukavuusalueella ei yleensä johda itsetuntemuksen kasvuun, mutta kaipa jokaisen pitää itse saada päättää, koska on valmis sellaiseen hyppyyn. Näin keittiöpsykologin näkökulmasta .

Ihanaa kevättä kuitenkin teille! Muistakaa nauttia siitä älkääkä keskittykö liikaa ongelmiin! Asiat ratkeavat joskus myös ajan kanssa....

 

[HelinäK]

kiitos vielä Olenkin miettinyt, että ehkä on ainakin hyvä olla painostamatta yhtään. Joskus asiat vain selviävät ajan kanssa. Jollain tapaa tuntuu, että mies rakastaa minua, eikä hän missään nimessä olisi kanssani ellei uskoisi meillä olevan mahdollisuuksia onnistua. Tämä asia on onneksi selvä. Voi olla että tarvittava luottamus syntyy kun aikaa kuluu ja meillä on hyvä olla. Yritän kertoa miehelle usein, että hän on minulle tärkeä ja että tykkään hänestä kovasti.

 

[MiH]

Keittiöpsykologiaa täältäkin.Teillä vaikuttaisi kuitenkin olevan hyvä keskusteluyhteys keskenänne ja se on kaikkein tärkein.Miehesi ei ole todennäköisesti saanut lapsuudenkodistaan mallia välittämisen ja rakkauden ilmaisemiseen ja se on vaikeaa oppia aikuisena eikä aiempi petetyksi tuleminen helpota asiaa.Kuten Sirkku1 sanoi,älkää keskittykö ongelmiin,miehesi voi hyvinkin lähteä jossain vaiheessa esim.parisuhdeleirille.Eikä ole mitään kaavaa olemassa minkä mukaan pitäisi rakastaa ja osoittaa tunteensa,pääasia on että pystytte siihen niillä "eväillä" mitä on,ja hyväksytte toisenne ja ennenkaikkea itsenne sellaisena kuin olette.

Kirjoituksestasi sai sellaisen kuvan,että teillä on lämmin ja vahva suhde ja pystytte puhumaan.Joten:älkää pelätkö,teillä on toisenne.

Aurinkoista kevättä!

 

[HelinäK]

Vastaan vielä nopeasti, monet kiitokset sinullekin!
Meillä on tosiaan hyvä keskusteluyhteys ja pystymme kysymään suoraan ja sanomaan, jos jokin asia on menossa vikaan. Mutta tämä on ehkä ollut hieman ongelmakin: olemme viime aikoina keskittyneet siihen, ettei mies ilmaise tunteitaan, vaikka hän haluaisi niin voivan olla, ja puhuneet liikaakin ongelmista. Tästä me molemmat olemme olleet tuskastuneita ja pohtineet, miten kauan "uskaltamattomuutta" voi jatkua. Mies tuntuu itse olevan siitä todella pahoillaan, hän haluaisi ihanan suhteen muttei uskalla sanoa että rakastaa. Minua taas on auttanut se, että olen ymmärtänyt, että minussa ei ole vikaa, vaan siinä että toista pelottaa. Mies on viestittänyt, että kaipaa sitä että hänet hyväksytään tuollaisena, ja sitä olen yrittänyt viestittää hänelle.

 

[Titta*]

Hei, tulipa mieleeni keittiöpsykologiaa minullekin.. Mitäpä jos se sinun asuntosikin aiheuttaa miehessäsi pelkoa? Vaikkei konkreettista jätetyksitulemisen uhkaa olekaan, niin silti miehesi voi nähdä tyhjän asuntosi takaporttina. Miksi muuten sinulla on vielä se asunto?

 

[Sydämen rakkaus]

Jos mies on kasvanut lapsuutensa alkoholisti vanhemman kanssa, häneen on uskoakseni jäänyt jatkuva turvattomuuden tunne sieluun asumaan. Se ilmenee pelkoina. Älä painosta miestä puhumaan rakkaudesta, jos se on hänelle vaikeaa. Anna hänen olla, kyllä hän sinua rakastaa vaikkei sitä ääneen sanokaan. Keskity ennemmin hyviin puoliin suhteessanne, liikaa korostamatta negatiivisia asioita. Miehesi tarvitsee pyyteetöntä, mutta vakaata rakkautta.

 

[köökkisykolooki]

Jos mies on kasvanut lapsuutensa alkoholisti vanhemman kanssa, häneen on uskoakseni jäänyt jatkuva turvattomuuden tunne sieluun asumaan. Se ilmenee pelkoina. Älä painosta miestä puhumaan rakkaudesta, jos se on hänelle vaikeaa. Anna hänen olla, kyllä hän sinua rakastaa vaikkei sitä ääneen sanokaan. Keskity ennemmin hyviin puoliin suhteessanne, liikaa korostamatta negatiivisia asioita. Miehesi tarvitsee pyyteetöntä, mutta vakaata rakkautta.

Samaa mieltä. Miehesi ei ole oppinut näyttämään tunteitaan, koska hän ei ole siihen lapsena oppinut. Lapsena hänen päällimmäinen huolensa on ollut vanhempiensa ongelmat ja huolet, jotka ovat vieneet tilan turvalliselta kodilta ja mahdollisuudelta rakastaa.
ongelma on miehessäsi syvällä, vaikka hän kuinka haluaisi vapautua näyttämään tunteitaan, niin hän ei yksinkertaisesti pysty, siis hän ei pysty siihen nyt, mutta eivät ne taidot hukassa ole, ne pitää vain löytää.

Tämä on vähän karua tekstiä, mutta shokki, kriisi tai järkytys voi laukaista nuo lukot. Hän ei ole tavallaan pakotettu näyttämään tunteitaan, kun kaikki pelaa ja on seesteistä. Tämä on miesten ongelma yleensäkin, usein avioeron tuoma järkytys opettaa miehen itkemään ja halaamaan, siten toinen nainen saa jo prinsessan kohtelun

Jos puhumalla yritätte selvitä, niin teoria artistista olisi hyvä alku, siis artisti tarvitsee heittäytymistä ja tunteidensa näyttämistä ja tunteella esiintymistä. Nämä ovat aivan välttämättömiä ominaisuuksia artistille. Vertaus artistista on sellainen, että tavallinen ihminenkin voisi olla samalla tavalla aito. Miehesi ei voisi ajatellakaan esiintyä luonnollisesti? Sitten voisi ottaa tavaksi halata päivittäin ja pitää toista sylissä. Voisit kertoa myös miehellesi, että ihminen voi siirtää energiaa toiselle ihmiselle ajattelemalla häntä lämpimästi. Ihmiset todellakin vaistoavat lämpimät ajatukset. Vielä yksi fyysinen tapa lähentyä toista ja osoittaa tunteensa on tanssi ja toisen pitäminen lähellä. Musiikin mukaan liikkuminen ja antautuminen musiikille ja liikkeelle on myös läheisyyttä.

on monta tapaa oppi läheisyyttä.)

 

[HelinäK]

Kiitos kaikille! Ja ihanan asiallisena on keskustelu pysynyt

Tosiaan - asunto on vähän niinkuin sellainen takaportti: toisaalta se on vuokraamatta siksi, että meillä ei ole paineita onnistua. Mutta toisaalta mies on joskus sivulauseessa ilmaissut, että vuokraamaton asunto on jonkinlainen statement... Pitääpä miettiä ja puhua asiasta.

Voiko olla niin, että mies ei osaa oikein olla läsnä (ei uskalla), ja siksi häntä pelottaa lähestyä minua (ja siksi hän puhaltelee korvaan?)? Entä mitä kertoo se, että laitoin hänelle tekstarin "tykkään susta hirveästi", enkä saanut vastausta?

Sydämen rakkaus: juuri noin ajattelen, se vaatii vain pitkää pinnaa ja sitä että todella joutuu valitsemaan. Jonkun muun kanssa voisi olla helpompaa, mutta kun minä vain rakastan juuri tuota miestä. Ainakin olen huomannut, että kriisit eivät vapauta miestä tuntemaan, vaan hän perääntyy niiden tullen.

 

[Sykolooki]

vielä jatkan, minusta on vähän väärin ajatella tuo käyttäytymisen johtuvan pelosta. Lapsi ei osaa vielä kävellä. Miehesi ei osaa elää tunteella ja avoimesti niitä näyttäen. Siis kysymys on oikeasta kyvyttömyydestä käyttää tuota aluetta. Kun hän ei lapsena oppinut sitä, niin kynnys opetella se aikuisena on iso. Ja kriisillä tarkoitin pakkoa oppia, en "jokapäiväisiä" kriisejä.

 

[RJV]

Minulla on ollut vähän samanlainen tilanne, vaan sukupuolet on toisinpäin. Vaimoni on ollut arka ilmaisemaan rakkauden tunteita. Tätä on kestänyt jo kohta 30 vuotta. Oma-aloitteisesti hän sitä milloinkaan ei tee. Jos minä kysyn ja oikein tinkaan, niin sitten voi sanoa rakastavansa. Aluksi kuvittelin, että kun puoliksi pakottamalla ja saan hänet sen sanomaan, niin se tulisi jatkossa itsestään, mutta niin ei ole käynyt. Minun on vaan pitänyt tyytyä siihen. Joten teillekin saattaa tulla pitkä odotus. Toivottavasti olen väärässä. Nyt nettiaikana kun olen saanut vähän lisää tietoa ja olen osannut jotakin kysyä. Lapsuuteen johtaa ne polut mistä johtuu tuo arkuus tunteiden näyttämiseen. Juuri nuo, kun ei vanhemmatkaan ole näytänyt niitä tunteita. Sekä isän kova kusi ja moittiminen. Pakottamalla sitä ei saa korjaantumaan, vaikka hän itsekin sanoo sen pikkuhiljaa edistyvän. Edistyy kylläkin aika hitaasti.

 

[Vertaistuki]

Tarjolla on myös vertaistukea sellaisille, jotka ovat lapsuutensa joutuneet viettämään alkoholistiperheessä: AAL= Alkoholistien Aikuiset Lapset. Netistä saa lisää tietoa. Yksin on vaikea painia ongelman kanssa, kohtalotovereiden kanssa voi jakaa kokemuksia. Kunhan ei mene säälissä rypemiseksi. Olen käynyt itse alkoholistien omaisryhmässä puoli vuotta. Siellä huomasin, etten ole yksin ongelmani kanssa.

 

[Ei hätää mitään]

Opettele sinä lukemaan miehen kieltä: tekoja, kainoutta, arkuutta ja kompensoi niitä itse olemalla avoin ja luottavainen. Kyllä se ajan kanssa muuttuu jonkin verran hänelläkin avoimempaan suuntaan, mutta pääpiirteissään pysyy samanlaisena. Rakkautta ilmaistaan hyvin paljon enemmän arkipäivän teoilla kuin sanoilla. Teot ovat totta, sanat voivat olla vilpillisiä.

Tällaisen ihmisen kanssa kiirehtiminen, pakottaminen, tenttaus ja vannottaminen toimii käänteisesti. Tekee vielä aremmaksi ilmaisemaan tunteita avoimesti, koska siitä syntyy NUMERO.

Tulet huomaamaan, että jos maltat mielesi ja annat toisen olla sellainen kuin on, hän oppii luottamaan sinuun parhaiten. Vuokraa se asuntosi pois roikkumasta ja osoituksena, että olet tosissasi hänen kanssaan, että sinä uskallat luottaa.

Hirveästi en "puhuttaisi" tuollaista miestä. Riittää, että tärkeät asiat käydään läpi kuten aina tärkeässä ihmissuhteessa ja sen jälkeen annetaan toiselle "rauha". Osoitetaan omalla käytöksellä luottamus ja rakkaus. Hellä suukko, lämmin hipaisu tai halaus kesken arjen touhujen kertoo enemmän, kuin tekstarit tai sanat. Sitä kieltä arkakin puhuu, sitä vain pitää osata lukea.

 

[RJV]

Kiitos minultakin, neuvosta ja kannustuksesta.

 

[HelinäK]

Kiitos kovasti vastauksistanne, alan nyt nähdä asioitamme selkeämmin.
Puhuimme aamulla nopeasti miehen kanssa asioista. Kysyin häneltä, miten hänellä menee ja siitä syntyi ihan hyvä keskustelu. Mies ehdotti itse, että juttelisimme tulevaisuudenvisioista, ts. ovatko visiomme yhteneväiset (eli voimmeko jatkaa suhdettamme, uskon että ajattelemme pohjimmiltamme samankaltaisesti koska arvomme ovat niin samanlaiset) ja olisiko meillä vaikka kiinnostusta aloittaa yhdessä jokin uusi harrastus. Mitä ajattelette tästä?

 

[pelkurin puoliso]

Olen ollut samankaltaisen miehen kanssa jo lähes 15 vuotta. Lapsia on ja ihan hyvä elämä ja avioliitto.

Arki on välillä karua, välillä tuntuu, että toisen ongelmat määrittävät suhdetta liikaa ja itse vuosien kuluessa olisin halunnut, että mies "muutuisi", mutta eipä tuo ole mihinkään taipunut....

Tein jossain vaiheessa sen virheen, että aloin keittiöpsykologin kokemuksella ja koulutuksella terapeutiksi miehelleni. Luin pari kiinnostavaa kirjaa ja artikkelia. En suosittele. Meni suhde solmuun aika pahasti.

Minun mieheni on vaikeista kasvuoloista, väkivaltaisesta perheestä, ja jotenkin vuosien aikana olen oppinut hyväksymään sen asian, että menneisyyden kokemukset ovat olleet yksinkertaisesti niin rankkoja ja raakoja, että niistä selvitäkseen on täytynyt kehittää itselleen suojamekanismi. Jossain vaiheessa mieheni voi miettiä terapiaa ja selvittää päätään ja menneisyyttään. Tai sitten ei. Kukaan ei voi pakottaa toista siihen prosessiin.

Toisen ihmisen siis joko hyväksyy karvoineen ja kuorineen. Tai sitten ei.

Ja kaikesta huolimatta, mieheni todella rakastaa minua. Siitä ei ole pienintäkään epäselvyyttä. Ja osallistuu perheen arkeen, on loistava isä ja kaikin puolin riittävä ihminen. Eikä todellakaan ole väkivaltainen.

 

[HelinäK]

hei! Kiitos vastauksestasi! Onko muilla vielä ajatuksia ko. aiheesta?

 

[Sella-66]

Minäkin olen oppinut, että on ihan turha odottaa minun mieheltäni sanallista rakkaudentunnustusta. Sellaista hän vaan ei osaa sanoa, niin se on. Varmasti vaikuttaa asiaan alkoholisti-isä (joka raitistui kun mies oli täysi-ikäinen).

Yhden kerran muistan miehen sanoneen jotain ja sekin oli kautta rantain sanottu, juhlien jälkeen mies mutisi jotain siitä, miten hän oli ollut minusta ylpeä (kun olin ollut niin nätti ja edustava hänen ystäviensä edessä edustusjuhlissa) - ja juoksi karkuun sen sanottuaan.

Pitää osata opetella lukemaan niitä ei-sanallisia rakkaudentunnustuksia! Se vatsan kutittaminen tarkoittaa että tykkään sinusta, nenän vääntäminen tarkoittaa että en voisi elää ilman sinua ja niin edelleen! Halaaminen voi tarkoittaa että rakastan sinua.

Ihan turha odottaa että mies puhuu jos ei ole sitä tyyppiä - tosin toiset ovat sellaisia että kerran sanovat sen että rakastavat ja sitten eivät sano sitä toista kertaa koska asianlaita on kerran todettu eikä tilanne ole siitä muuttunut!

 

[M31]

Itse tunnistan miehestäsi samat piirteet kuin itsestänikin. Olen rikkinäisestä perheestä ja edellinen 10 vuoden suhteeni päättyi todella ikävästi. Vielä kaksi viikkoa ennen eroa kihlattuni vastasi tekstariini että "minäkin rakastan sinua, enemmän kuin ketään maailmassa". Kahden viikon päästä hän jätti toisen miehen takia, en nähnyt mitään merkkejä ennen sitä. En yhtikäs mitään.

Osoitan itse tunteeni teoilla. Sanoja maailmaan mahtuu vaikka kuinka paljon mutta teot puhuvat puolestaan. Ukkini jo aikoinaan totesi että "älä kuuntele mitä naiset sanoo, katso mitä he tekevät".

Kun halaan, viestitän että rakastan sinua. Kun pussaan, viestitän että olen onnellinen kanssasi. Vien kahvia sänkyyn ja hieron niskoja kun haluan kertoa että olet tärkeä. Puristan takapuolesta kun kerron että olet seksikäs.

Mielestäni sinä viestität miehellesi että et ole 100% sitoutunut kun pidät takaporttia auki koko ajan. Se todellakin on statement. Ja vahva sellainen. Jos sanat ja teot ovat ristiriidassa, kannattaa aina uskoa tekoja. Lukemastasi sain käsityksen että haluaisit miehesi kertovan sanallisesti että "rakastan sinua" ja miehesi varmaan toivoisi että osoittaisit konkreettisilla teoillasi että rakastat häntä.

Uskaltaisitko sinä rakastaa kympillä ja heittäytyä suhteeseen jos miehelläsi olisi takaportti auki koko ajan? Teoillaan hän osoittaisi että varauloskäynti on koko ajan auki mutta sopertelisi kaikkea kaunista sinulle?

Voithan sinä vaikka kysyä mieheltäsi vastaako hänen kutittelunsa jotain sinun sanallista huomiota? Edelleen painottaisin että sanat ovat vain kirjaimia ja ilmaa jos teot ovat ristiriidassa.

 

[immortality]

Jos miehesi ei halua mennä terapiaan, niin suosittelen lukemaan psykologisia kirjoja. Niissä on paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää. Koska miehen itsetunto, luottamus, pelokkuus yms. pohjautuvat pitkälti lapsuudenkokemuksiin, niin kannattaisi lukea juuri sellaisia kirjoja, joissa näitä käsitellään.

Olen itsekin perheestä, jossa isä oli viikonloppujuoppo. Vaikka lapsuus sinänsä oli onnellinen, niin isän psyyken muuttuminen arki-isän ja juoppoisän välillä oli radikaali, äiti hyssytteli ja peitteli isän juoppoutta, asiasta ei koskaan puhuttu jne, joten vasta aika "vanhalla" iällä aikuisena tajusin, että miten minun liiallinen kiltteyteni, pelokkuus sanoa omia mielipiteitäni yms. johtuivat pitkälti lapsuuden vaikeista asioista. Kun aloin itse lukemaan psykologian kirjoja, sain ahaa-herätyksen, että vaikka lapsuuden lähtökohdat ovat huonot, voin itse rakentaa minuuteni ja ajatusmaailmani pikkuhiljaa juuri sellaiseen suuntaan kuin haluan. Vaikka olin ujo ja arka lapsi, voin nyt aikuisena olla reippaampi ja sosialisempi siksi, että itse haluan sitä (ei siksi, että joku muu painostaa minua olemaan sellainen).

Miehenikin on alkoholistiperheestä (lisäksi henkistä ja psyykkistä väkivaltaa) eikä hän kykene sanomaan minulle, että hän rakastaa minua. Toisaalta hän elein ja teoin selvästi näkee vaivaa minun eteeni. Saatan saada häneltä suklaasydämiä ja muita pieniä hellyydenosoituksia. Jos haluan halausta ja hellittelyä, pyydän niitä. Ajan myötä mieskin on oppinut antamaan vapaaehtoisesti halauksia ja suudelmia.

Kannattaa myös tajuta se, että ikinä ei voi kukaan taata miehellesi eikä kenellekään muullekaan, että rakkautenne on ikuista ja että asiat ovat stabiilit eli pysyvät samana tästä ikuisuuteen. Asiat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, olosuhteet muuttuvat. Sen sijaan, että miehesi pelkää sitä, että suhteenne päättyy joskus eroon, niin so what? Jos hän juuri nyt on onnellinen ja juuri nyt hänestä tuntuu hyvältä, niin nimenomaan pitäisi nauttia tästä hetkestä eikä mahdollisesta tulevasta hetkestä. Tiedäthän vanhan sanonnan, että eilistä ei saa takaisin ja huomisesta ei tiedetä, joten parasta elää vain tätä päivää.

Jos sanallinen ilmaisu on vaikeaa, niin käyttäkää fyysistä ilmaisua: halauksia, suukkoja, hierontaa, hiusten "hiplaamista" jne. Ei miehenkään tarvitse heti sanoa rakastan sinua, mutta hän voi sanoa muita kivoja asioita: tykkään susta tosi paljon, sä oot kaunis tänään, mulla on hyvä olla, ihanaa olla just tässä sun vieressä jne. Luulenpa, että elokuvien ja muun Hollywood-kulttuurin vuoksi on tullut sellainen "pakko", että koko ajan pitäisi hokea I love you -tyyppistä juttua, joka ei yhtään istu suomalaiseen kulttuuriin. Minusta se kärsii inflaatiota, jos joka päivä sanotaan minä rakastan sinua. Sen sijaan voi teoillaan pitää toista hyvänä ja voi hellitellä toista hempeillä lempinimillä.

 

[H H]

Samaa mieltä. Miehesi ei ole oppinut näyttämään tunteitaan, koska hän ei ole siihen lapsena oppinut. Lapsena hänen päällimmäinen huolensa on ollut vanhempiensa ongelmat ja huolet, jotka ovat vieneet tilan turvalliselta kodilta ja mahdollisuudelta rakastaa.
ongelma on miehessäsi syvällä, vaikka hän kuinka haluaisi vapautua näyttämään tunteitaan, niin hän ei yksinkertaisesti pysty, siis hän ei pysty siihen nyt, mutta eivät ne taidot hukassa ole, ne pitää vain löytää.

Tämä on vähän karua tekstiä, mutta shokki, kriisi tai järkytys voi laukaista nuo lukot. Hän ei ole tavallaan pakotettu näyttämään tunteitaan, kun kaikki pelaa ja on seesteistä. Tämä on miesten ongelma yleensäkin, usein avioeron tuoma järkytys opettaa miehen itkemään ja halaamaan, siten toinen nainen saa jo prinsessan kohtelun

--- kommentti
- Lapsena rakkautta ja syliä vaille jääneet "tunnevammaiset" (ei kykyä ilmaista tunteita, ei uskalla sanoa "rakastan sinua") ovat varsinaisia avioliiton miinakenttiä....
AP:n kannattaa siis ehdottomasti tehdä jotain tälle ongelmalle ennen kuin on myöhäistä. Yhdyn siis edellisen kirjoittajan mielipiteeseen. Mieheni on saanut 12 vuoden hyvän yhteiselämän jälkeen yhtäkkisen pimahduksen, syynä on hupakkotyökaveriin "rakastuminen". Niinpä meidän liittomme onkin nyt terminaalivaiheessa. Pelkkää shokkia ja kriisiä onkin elämä nyt. Mieheni tuntee tällä hetkellä pelkkää tyhjää - sekä minua että tuota toista naista kohtaan. Hän yrittää kaikin keinoin - yhä edelleen torjua tunteensa ja niiden käsittelyn. Lykkyä tykö kohtalotovereille!

 

[karuke]

Jokainen voi muuttaa vain itseään. Jos oma käytös ja omat reaktiot asioihin ärsyttävät tai muutoin huolestuttavat, niin eri reaktiotapoja voi opetella. Jos lapsuudessa ei ole saanut turvallisesti epäonnistua, yrittää ja kehittyä, niin aikuisena niitä voi myös opiskella. Jos on aina ollut passiivinen, niin aktiivisemman tavan opettelu on vaikeaa. Aina puoliso ei pysty toimimaan "terapeuttina" eikä se välttämättä ole suositeltavaakaan, koska parisuhde voi kärsiä siitä liikaa (silloin parisuhteesta tulee helposti hoitaja-hoidettava -suhde eikä tasa-arvoinen parisuhde), joten sen vuoksi olisi järkevämpää, että mies hoitaa itseään tai hakeutuu ammattitaitoisen henkilön antamaan terapiaan. Välttämättä terapian ei tarvitse tarkoittaa vuosikausien käyntejä, vaan joskus muutamakin käynti voi saada ahaa-elämyksiä aikaan.