pelkkä puhuminen vai raa'asti vaikka oven eteen asettuminen ja käsivarresta kiinni tarttuminen

Mä olen niin pienikokoinen aikuinen, että fyysisesti lakkasin präjäämästä junnulle jo 4 vuotta sitten. Eli mulle tuo fyysinen estäminen ei olisi ollut edes mahdollista, jos junnu olisi päättänyt häipyä ovesta ulos. Onneksi tollasta tilannetta ei ole koskaan edes ollut.

Johtuisikohan siitä, että olet onnistunut kasvattamaan lapsesi oikein? Toisin kuin jotkut palstan äideistä...

 

Minä olen mahdoton. Ja hyvin kasvatettu. Ja osaan käyttäytyä.

Ja olen nähnyt sekä huonosti kasvatettuja, mahdottomia lapsia, että hyvin kasvatettuja mahdottomia lapsia. Toiset osaavat käyttäytyä, toiset eivät ja muutama on pysäytettävä muulla tavalla, kuin puhumalla.

Niinpä. Meillä on hyvinkasvatettu lapsi ja hyvin kasvatettu mahdoton lapsi.
Toiseen uppoaa pienikin puhe, toiseen ei mikään. Oikeasti, ei mikään.

 

Nyt puhut vähän eri asiasta. Jos pieni lapsi riehuu vaikka Mannerheimintien varrella niin häntä uhkaa selvästi vaara jäädä vaikka auton alle, minkä vuoksi häntä täytyy pidellä kiinni vaikka väkisin. Jos sen sijaan murkkuikäinen haluaa lähteä ulos kotiovestaan, ei ole lainkaan yksiselitteisen selvää, että hän joutuu sen seurauksena onnettomuuteen tai vaikka väkivallan uhriksi. Juridisesta näkökulmasta katsottuna tässä on suuri ero.

En enää puhunutkaan vain ja pelkästään murkkuikäisestä yöjalkaan lähtijästä, vaan yleisemmin siitä ristiriidasta, joka lainsäädännössä tällä hetkellä on. On hienoa, että pyritään turvaamaan oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, mutta rajan vetäminen siihen, missä vaiheessa on sallittua rajoittaa fyysisesti vapautta on hankalaa.

Alaikäinen lapsi, joka vastoin huoltajansa tahtoa yrittää yön selkään, on vaikea pysäytettävä. Ääritilanteessa huoltajaa voidaan syyttää heitteillepanosta, jos ei tarpeeksi tomerasti yritä puuttua asiaan... Taas tapani mukaan kärjistäen asiaa.

Jotain on mennyt kasvatuksessa pahasti metsään, jos omaa murkkuikäistään ei saa puhumalla kuriin. Näin kasvatusalan ammattilaisena pakko sanoa näin. Eli vanhemmilla on peiliin katsomisen paikka tässä. Oven eteen parkkeeraaminen ja kädestä väkisin kiinni pitäminen ei mitään kypsän aikuisen toimintaa edes ole.

Ja höpö löpö, sanon minä.
Kiltistä ja erittäinkin hyvinkasvatetusta lapsesta voi kasvaa kapinallinen murkkuikäinen
ihan muista syistä kuin siitä että vanhemmat olisi syyllisiä.

 

Tuo on kyllä selkeästi fyysistä väkivaltaa ja voi aiheuttaa pahoinpitelysyytteen, jos nuori kertoo tuosta vaikka koulussa opettajalleen.

Hankala tilanne. Ja nykyään järjetönkin...

Jos pidän kiinni riehuvaa lasta kaupungilla, estääkseni hänen juoksemisensa liikeenteen joukkoon, voin saada syytteen. Jos en pysäytä lasta ja hän juoksee auton alle, voin saada syytteen.

Kyllähän sen sosiaalihuolto tutkii muttei siitä huostaanottoa tule. Nuo keinot ovat käytössä myös lastensuojelulaitoksissa ja vanhempia opetettaan samoin myös perhe-ja kasvatusneuvolassa.

 

Johtuisikohan siitä, että olet onnistunut kasvattamaan lapsesi oikein? Toisin kuin jotkut palstan äideistä...

Tai sitten mulla vaan on lapset, jotka ovat uskoneet puhetta ja joilla on ollut helppo murrosikä =) Ja lisäksi mulla on ollut roppakaupalla onnea.

 

Minkäikäisiä lapsia sinulla on?

 

Minkäikäisiä lapsia sinulla on?

Ai täällä palstalla on joku toinenkin luokanope...

 

Minkäikäisiä lapsia sinulla on?

Joo, meni vähän otsikko ja lähettäjä sekaisin... Kysymys siis tarkoitettu luokanopelle.

 

käsiraudoilla patteriin kiinni. Siinä on ja pysyy!

 

kasvatus ja vanhemmat ja kenellä vastuu... niitä kysymyksiähän heitellään ja heiteltiin siinä ohjelmassakin.
Mutta oikeasti se millainen kenestäkin tulee tai siis mitä on murkkuna ei ole yksin se mitä vanhemmat ja mitä koti on. Yksi tekijä mielestäni on myös lapsen persoona ja samaan perheeseen voi mahtua ihan erilaisia lapsia vaikka kasvatusmetodit ei ole olleetkaan erilaiset (meillä ainakin löytyy kahta erilaista luonnetta ihan selkeästi, mutta sekään ei takaa ennustetta murkkuiästä koska kiltistä lapsesta voi tulla kapinoiva murkku kuitenkin) ja yksi tekijä on ympäristö ja kaveripiiri. jossakin vaiheessa kun äidin ja opettajan eteen astuukin arvomaailmassa ja ajatusten arvostuksessa kaverit. kavereita ei vanhempi voi suoraan valita mutta sen verran tehdä että pyrkii tuntemaan kavereita ja myös heidän vanhempiaan (minulla aikanaan oli kännykän puhelinluettelossa pitkä lista nuorisoa ja heidän vanhempiaan myös, yhdenkin isän kanssa ei koskaan naamatusten tavattu mutta keskusteltiin puhelimessa kyllä monet kerrat).
Ei minun mielestä pidä leimata vanhempaa hyväksi tai huonoksi vanhemmaksi sen perusteella mitä lapsi on, koska ei se aina yksin vanhemmasta kiinni ole vaikka vanhemmilla on kuitenkin se suurin vastuu kasvatuksesta.
ja tulipas mieleen siitä keskustelusta että jos lapsikullalle ei koskaan sanota jyrkästi ei tai käsketä tekemään jotakin, niin poikalapsella voi tulla iso vaikeus kun menee aikanaan inttiin ja joku siellä käskee, suorastaan huutaa komentoja (ja poikaressu tulee maitojunalla kotiin ja itkee äidille että tuhma setä huusi minulle... ). en tarkoita sitä että pitäisi huutaa, mutta se että kuitenkin vanhemmalla on lupa käskeä lastaan tekemään jotakin ja ihan oikeasti joskus käskeä ilman että alkuun lirkuttelee kaikenmaailman lässynlässyn voi kun olet ihana ja voisitkos kultamuru nyt tehdä näin vai onko jotakin muuta tärkeämpää

 

Minä ainakin aion toimia tilanteen mukaan, murkku vi jopa tehdä tahallaan tai uhata että hä'n kertoo että on olen tarttunut häneen kiinni.tuolla tavalla saa tahtonsa läpi.en aio alistua siihen.hän voi kertoa vaikka presidentille jos siltä tuntuu , mutta minä olen hänen äitinsä ja takuulla kaiken mitä teen ni teen rakkaudesta ja siitä että välitän.Olen sen jo nyt tuolle 8 vuotiaalle esimurkulle sanonut kun oli joku tilanne päällä ja hän minua uhkaili jollain asialla.se lysti loppu siihen kun kerroin tuon yllämainitun asian.itsestäni tiedän sen kun olin murkku että isäni antoin minun mennä jne..sain olla kavreiden kanssa.ehtona oli että jos oltiin sovittu että tullaan kotiint iettynä kellon aikana niin oli tultava tai sitten soitettava että myöhästyy.ja kotiin sai tulla vaikka umpihumalassa ( en koskaan kuitenkaan mennyt) mutta kunhan tuli kotiin.ettei tarvinnu pelätä sitä kotiin menoa.olen äärimmäisen kiitollinen isälleni kaikesta.

 

ja tulipas mieleen siitä keskustelusta että jos lapsikullalle ei koskaan sanota jyrkästi ei tai käsketä tekemään jotakin, niin poikalapsella voi tulla iso vaikeus kun menee aikanaan inttiin ja joku siellä käskee, suorastaan huutaa komentoja (ja poikaressu tulee maitojunalla kotiin ja itkee äidille että tuhma setä huusi minulle... ). en tarkoita sitä että pitäisi huutaa, mutta se että kuitenkin vanhemmalla on lupa käskeä lastaan tekemään jotakin ja ihan oikeasti joskus käskeä ilman että alkuun lirkuttelee kaikenmaailman lässynlässyn voi kun olet ihana ja voisitkos kultamuru nyt tehdä näin vai onko jotakin muuta tärkeämpää[/quote]

tämä on niin totta, ja meillä ensin sanotaan nätisti ja jos kolmannella kerralal ei ala tapahtua ni volyymi nousee

 

KYllä se niin on että ihan voimakeinoin on lasta tai nuorta estettävä lähtemästä sinne yön selkään ja väärin toimin jos näin en tee.Kokemusta on ja olen tästä puhunut monien ihmisten kanssa.Ja mitä kotikasvatukseen tulee,niin kyllä noita pokkeuksia löytyy,meillä neljä lasta ja yksi on aivan toisenlainen kuin muu,siis osaa kyllä käytöstavat,ei ole ikinä puhunut rumasti tai kiroillut,koulussakin pärjää ja erittäin sosiaalinen,mutta varastaa,valehtelee,karannut kotoa jne.Ja kyllä ennenkin oli vaikka mitä,ei ole mitään "nykyajan nuoria".

 

Luokanopelle, se ei ole vanhempien vika todellakaan jos murkku on mahdoton. Jokainen kokee kasvamisen ja aikuistumisen niin erilailla. Siihen ei paljon vanhempi voi enää loppupeleissä vaikuttaa, vaan siinä on jo ympäristön vaikutus mukana ja huomattavasti suuremmin kuin vanhemmat.
Omasta murkkuiästä muistan edelleen miten hirveä olin. Ja ihmettelen syvästi, ettei äitini pistäny minua ovesta pihalle ja muualle asumaan. Tein mitä halusin ja vanhempiani en varmasti kuunnellut. Kunnioitin kyllä, vaikka en sitä heille näyttänyt. Pieni pää vain ei kestänytkään sitä mitä itselle tapahtui ja se näkyi tasan siinä että jotain vasten oli kapinoitava. Purettava sitä mustaa palloa joka silloin sisällä oli. Ja eikös kaikki pura myös tahtomattaan pahaa oloa niihin kaikista rakkaimpiin? Mä tiedän että vanhempani rakastaa mua, vaikka äiti meinas saada maiharista päähänsä. Vaikka mä rikoin pari ovea ja huusin kuin sikaa tapettais. Isoveljeni taas oli ja on edelleen rauhallisuuden perikuva ja sisko harrasti ja harrastaa edelleen mökötystä. Minä sihisen ja kihisen. Ja samalla tavalla kasvatettu.

Tais mennä aiheen ohi..

 

Nyt puhut vähän eri asiasta. Jos pieni lapsi riehuu vaikka Mannerheimintien varrella niin häntä uhkaa selvästi vaara jäädä vaikka auton alle, minkä vuoksi häntä täytyy pidellä kiinni vaikka väkisin. Jos sen sijaan murkkuikäinen haluaa lähteä ulos kotiovestaan, ei ole lainkaan yksiselitteisen selvää, että hän joutuu sen seurauksena onnettomuuteen tai vaikka väkivallan uhriksi. Juridisesta näkökulmasta katsottuna tässä on suuri ero.

En enää puhunutkaan vain ja pelkästään murkkuikäisestä yöjalkaan lähtijästä, vaan yleisemmin siitä ristiriidasta, joka lainsäädännössä tällä hetkellä on. On hienoa, että pyritään turvaamaan oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, mutta rajan vetäminen siihen, missä vaiheessa on sallittua rajoittaa fyysisesti vapautta on hankalaa.

Alaikäinen lapsi, joka vastoin huoltajansa tahtoa yrittää yön selkään, on vaikea pysäytettävä. Ääritilanteessa huoltajaa voidaan syyttää heitteillepanosta, jos ei tarpeeksi tomerasti yritä puuttua asiaan... Taas tapani mukaan kärjistäen asiaa.

Jotain on mennyt kasvatuksessa pahasti metsään, jos omaa murkkuikäistään ei saa puhumalla kuriin. Näin kasvatusalan ammattilaisena pakko sanoa näin. Eli vanhemmilla on peiliin katsomisen paikka tässä. Oven eteen parkkeeraaminen ja kädestä väkisin kiinni pitäminen ei mitään kypsän aikuisen toimintaa edes ole.

höpö höpö
Minun äitini ja isäni eivät tosiaan ole syyllisiä todella huonosti käyttäytyvän veljeni toimiin. Rakkautta ja rajoja on ollut juuri sopivasti. Veljeni on ollut taaperoiästä asti mahdoton!

Et taida olla ammattilaista nähnytkään. Kasvatus ei aina ole pielessä jos ihminen on pielessä.

Lasta ei voi koskaan syyttää siitä, ettei hän "osaa käyttäytyä". Kaikki lähtee kotoa käsin. Kukaan lapsi ei ole luonnostaan "mahdoton" vaan kyse on aina siitä, että vanhemmat ovat laiminlyöneet kasvatustehtävänsä.

Kyllä murrosikäinen, jolla on esim. voimakas temperamentti, jokin lieväkin neurologinen juttu tai muuten tavanomaista voimakkaampi murrosikä, voi uhmata hyvin rajusti vanhempaansa, vaikka kodissa asiat olisivat muuten ihan "riittävän hyvin", kuten itselläni on tapana sanoa. Perheen ei tarvitse olla täydellinen. Joku lapsi uhmaa jo uhmasiässä enemmän kuin toinen ja samassa ihan mukavassa perheessä toisen murrosikä sujuu mutkattomasti ja toinen menee vaikeamman kautta. Vanhemman täytyy jaksaa asettaa rajoja myös jälkimmäisessä tapauksessa ja säilyttää nuorella se mielikuva siitä, että huolimatta tämän hetken huonosta käytöksestä (josta nuori on vastuussa) hänellä on edessään hyvä tulevaisuus ja kaikki mahdollisuudet, kun hän korjaa toimintatapaansa - ja erityisesti osata ilmaista välittämisensä lapsen persoonaa kohtaan silloinkin, kun käytös on ihan mahdotonta. Aikuinen saa menettää malttinsa ja osoittaa nuoren sanojen loukkaavan ym., mutta silti on oltava aikuinen ja pyydettävä anteeksi, jos oma ärsyyntyminen menee överiksi.

 

Tuo on kyllä selkeästi fyysistä väkivaltaa ja voi aiheuttaa pahoinpitelysyytteen, jos nuori kertoo tuosta vaikka koulussa opettajalleen.

Miksi ne saa semmoista sitten psykiatrisessa sairaalassa riehuville lapsille tehdä .
Nyt on luokanope väärässä. Laki ei kiellä fyysisesti estämästä itsensä vahingoittamista (esim. tuo yllä mainittu mattoon kääriminen, vaikka mä en sitä tajua, on jonkun psykologisen selityksen mukaan joskus kuulema erittäin tarpeen. Lapsi hakee rajojaan myös fyysisesti ja on hukannut ehjä jopa kehonsa rajat tjsp.
Lasta ei saa rangaista fyysisesti, eikä satuttaa, mutta se että estää tekemästä jotain, ei ole satuttamista. Jos siinä sattuu, se johtuu vain lapsen omasta rimpuilusta.

 

Jotain on mennyt kasvatuksessa pahasti metsään, jos omaa murkkuikäistään ei saa puhumalla kuriin. Näin kasvatusalan ammattilaisena pakko sanoa näin. Eli vanhemmilla on peiliin katsomisen paikka tässä. Oven eteen parkkeeraaminen ja kädestä väkisin kiinni pitäminen ei mitään kypsän aikuisen toimintaa edes ole.

Ja sen tosiasian tunnustaminen, että en ole lapselleni auktoriteetti on kypsän aikuisen toimintaa.
Ok, mä olen jo tajunnut, että luokanope on pelkkä provo, mutta silti on pakko todeta, että voihan sillä aikuisella olla ollu vaikka omia ongelmia niin, että se on havhtunut kasvatusvastuuseensa liian myöhään ja tosiaan mennyt metsään jo aiemmin. Onko siis niin, että virheitään ei saa korjata vaan koko homma pitää pästä räjähtämään käsiin tai lähettää se lapsi sinne lasten psykiatriselle osastolle mattoon kärittäväksi, kun vanhemmat ei enää saa puhumalla otetta?

 

Minäkö provo? Otan tuon tavallaan kohteliaisuutena, koska usein provoiksi leimataan palstailijat, joiden kommentit osuvat naulan kantaan ja monelle arkaan paikkaan. On silti itsepetosta kieltäytyä käsittelemästä esimerkiksi minun kirjoitusteni herättämiä ajatuksia sen varjolla, että olisin mukamas liikenteessä ainoastaan provoilumielessä.

Kasvatusalan ammattilaisena olen tottunut siihen, että vanhemmat suhtautuvat joskus jopa aggressiivisesti minulta saamaansa suoraan ja rehelliseen palautteeseen. Opettajana tehtäväni on valvoa lasten etua, ei mielistellä vanhempia. Tällä palstallakaan en aio puhua mukavia palstamammojen suosion saavuttaakseni, vaan tahdon ainoastaan pitää lasten ja nuorten puolia. Näin tehdessäni otan riskin siitä, että jotkut haluavat vesittää kommenttini leimaamalla minut provoilijaksi.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että jos murkun kanssa ollaan ajauduttu tilanteeseen, missä äiti tai isä istuu ulko-oven edessä parkissa ja/tai roikkuu nuoren käsivarressa kynsin ja hampain kiinni, on jossain vaiheessa asvatusprosessia menty pahasti metsään jo kauan sitten. Vanhempien kunnioitus ja auktroriteetti lapsen silmissä on jotakin, mikä vanhemman on omalla käytöksellään ja toiminnallaan ANSAITTAVA päivittäin. Tiedän, että väsyneenä muiden huolten painaessa mieltä se voi olla vaikeaa, mutta kuka sanoi että lasten kasvatus olisi helppoa ja vailla haasteita?

Sen sijaan että ryhdytte defensiivisiksi, jopa aggressiivisiksi minun kommenttejani kohtaan, voisitte siellä kotonanne istua kaikessa rauhassa alas ja pitää pienen itsetutkiskeluhetken. Olkaa rehellisiä itsellenne äidit, siitä se kaikki lähtee. Virheitä tekee meistä jokainen, mutta niistä virheistä voi ja pitää oppia, eikä niitä pidä ryhtyä väkisin selittelemään ja puolustelemaan.

 

Miten luokanope ei ole kouluaikaan töissä?

 

Miten luokanope ei ole kouluaikaan töissä?

Voisiko olla niin, että meillä luokanopettajillakin on lapsen saatuamme oikeus äitiyslomaan?

 

Miten luokanope ei ole kouluaikaan töissä?

Voisiko olla niin, että meillä luokanopettajillakin on lapsen saatuamme oikeus äitiyslomaan?

Se selittääkin paljon... varsinkin, jos kyseessä on ensimmäinen lapsi.

 

Nyt puhut vähän eri asiasta. Jos pieni lapsi riehuu vaikka Mannerheimintien varrella niin häntä uhkaa selvästi vaara jäädä vaikka auton alle, minkä vuoksi häntä täytyy pidellä kiinni vaikka väkisin. Jos sen sijaan murkkuikäinen haluaa lähteä ulos kotiovestaan, ei ole lainkaan yksiselitteisen selvää, että hän joutuu sen seurauksena onnettomuuteen tai vaikka väkivallan uhriksi. Juridisesta näkökulmasta katsottuna tässä on suuri ero.

En enää puhunutkaan vain ja pelkästään murkkuikäisestä yöjalkaan lähtijästä, vaan yleisemmin siitä ristiriidasta, joka lainsäädännössä tällä hetkellä on. On hienoa, että pyritään turvaamaan oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, mutta rajan vetäminen siihen, missä vaiheessa on sallittua rajoittaa fyysisesti vapautta on hankalaa.

Alaikäinen lapsi, joka vastoin huoltajansa tahtoa yrittää yön selkään, on vaikea pysäytettävä. Ääritilanteessa huoltajaa voidaan syyttää heitteillepanosta, jos ei tarpeeksi tomerasti yritä puuttua asiaan... Taas tapani mukaan kärjistäen asiaa.

Jotain on mennyt kasvatuksessa pahasti metsään, jos omaa murkkuikäistään ei saa puhumalla kuriin. Näin kasvatusalan ammattilaisena pakko sanoa näin. Eli vanhemmilla on peiliin katsomisen paikka tässä. Oven eteen parkkeeraaminen ja kädestä väkisin kiinni pitäminen ei mitään kypsän aikuisen toimintaa edes ole.

Jos minun isäni ei olisi tehnyt noin, olisin karannut yön selkään ties kuinka pitkiksi ajoiksi. Sekö on sitten hyvä juttu? Enkä mä kokenut sitä uhkana enää edes seuraavana päivänä, vaan välittämisenä. Hätä se on aikuisellakin, kun aikuiselta näyttävä mutta lapsi sisältään oleva murkku yrittää lähteä!

 

Edelleenkin olen sitä mieltä, että jos murkun kanssa ollaan ajauduttu tilanteeseen, missä äiti tai isä istuu ulko-oven edessä parkissa ja/tai roikkuu nuoren käsivarressa kynsin ja hampain kiinni, on jossain vaiheessa asvatusprosessia menty pahasti metsään jo kauan sitten. Vanhempien kunnioitus ja auktroriteetti lapsen silmissä on jotakin, mikä vanhemman on omalla käytöksellään ja toiminnallaan ANSAITTAVA päivittäin. Tiedän, että väsyneenä muiden huolten painaessa mieltä se voi olla vaikeaa, mutta kuka sanoi että lasten kasvatus olisi helppoa ja vailla haasteita?

Tiedättekö, musta on aika hauska sanoa, vaikka mun lapsi ei ole edes syntynytkään vielä, että odotahan vain kun se omasi kasvaa

 

Miten luokanope ei ole kouluaikaan töissä?

Voisiko olla niin, että meillä luokanopettajillakin on lapsen saatuamme oikeus äitiyslomaan?

Se selittääkin paljon... varsinkin, jos kyseessä on ensimmäinen lapsi.

Ei ole. Kyseessä on kolmas lapseni.

 

Ei ole. Kyseessä on kolmas lapseni.

Onneksi olkoon! :flower: Siis aivan vilpittömästi.

Mutta asiat eivät ole aina musta-valkoisia, paitsi minulle. On erilaisia lapsia ja erilaisia päiviä ja sen mukaan on valittava toimintatapa, vaikka sitten oven ja murkun väliin asettuminen.