Parisuhteessa ja abortti?

Onko mies esittänyt sinulle että muutat hänen luo asumaan ihan , pyytänyt ?
Jospa ei haluakaan muuttaa yhteen ja siksi niin vaikeaa ??

Muussa tapauksessahan käy niin että jäät lapsen kanssa yksin joko omalle paikkakunnalle ja pidät työpaikkasi. Tai muutat perässä omaan ja lapsen asuntoon, mieskö kävisi vain kylässä ??
Minä en henkilökohtaisesti kyllä panisi mitään toivoa nykyisen miehesi niskaan että kantaa vastuun jne. Ihan vaan tämän lukemani perusteella.

Mistä näistä miehistä tietää, jos vaikka onkin tyttöystävä viritelmä sielläkin.
Tuo että mies pakenee " emmä tiiä " muurin taa , mietityttäisi minua jos olisin sinä.

Käytkö sinä miehen luona koskaan extempore käynnillä vaikka kesken viikon?
Usein yllättävillä käynneillä selviää sellaistakin mikä olisi pitänyt ymmärtää, mutta kun ei ymmärrä kun on rakastunut.
Jos tunnet että raskaus on jotenkin "väärin". Kuuntele sisintäsi - se ehkä haluaa varoittaa jostain mitä vain ei halua tajuta.
Minulle ainakin on selvää nyt vanhempana että jos mies kiemurtelee
-sillä on paljon kertomattomia asioita.

 

Olen kyllä hyvin silmät auki tuollaisten suhteen, seurustelumme alkuaikoina mies tekikin sivulyöntejä muttei enää aikoihin ole ollut mitään sellaista. Sitä en epäile enkä pelkää, mutten kyllä tiedä etteikö hän voisi joskus hairahtua tulevaisuudessa. Voin soittaa milloin vaan ja aina vastaa, voin mennä yllärinä kylään jne. Mies ei ole eteenpäin menevää tyyppiä, varovainen liikkeissään eikä saa aikaiseksi näin isoja muutoksia. On henkisesti mukana tässä raskaudessa ehdottomasti, siitä ei ole kyse. Jahkaa käytännön juttuja. Hänelle olisi oikei mieluista että minä muuttaisin hänen luokseen, mutta se ei useammasta syystä tule kysymykseenkään. Minulla ei ole tuolla paikkakunnallani ollenkaan uramahdollisuuksia, se suurin juttu.

 

Minä tekisin sinun sijassasi abortin, miettimättä asiaa sekuntiakaan. Ajattelen asian näin: jos en haluaisi elää tämän miehen kanssa tai perustaa hänen kanssaan perhettä, en kai nyt vahinkoraskauden vuoksi sitoisi itseäni häneen kuitenkin loppuelämäksi.

Olin "tottumuksesta" suhteessa kaksi vuotta liian kauan. En halunnut kyseisestä miehestä itselleni elämänkumppania, mutta epäilin löydänkö ketään toista. Olin 24, kun lopulta kyllästyin kyseiseen mieheen - siihen liittyi monta asiaa - ja reilu puoli vuotta myöhemmin tapasin kuin salama kirkkaalta taivaalta miehen, josta tiesin heti ensi tapamisesta asti, että hän on minulle se oikea.

Hänen kanssaan haluan mennä pitkän kaavan mukaan. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin todella onneton, jos olisin jäänyt vanhaan suhteeseni. Vasta oikean kumppanin kanssa havaitsin, kuinka vaikea ja onneton entinen suhteeni oli ollut.

Kai sinäkin haluat kumppanin, joka tuntuu oikealta - ilman, että olet lapsen kautta sidottu ei-toivottuun exään?

 

Minäkään en tosiaan laskisi mitään tuon miehen varaan, ja jos hän osoittautuisikin luottamuksen arvoiseksi, niin en laskisi sen varaan, että SINÄ olisit hänen kanssaan onnellinen. Minä keskittyisin niihin ihmisiin, jotka ovat tällä hetkellä olemassa. Miksi elät huonossa suhteessa ja vielä yrität paikata sitä hankkiutumalla raskaaksi?

Jos et ole vakuuttunut, että pärjäät kahdestaan lapsen kanssa ja se järjestely on se mitä elämältä haluat, niin tee abortti.

 

Mä vaan pelkään miltä abortin jälkeen tuntuu? Jos iskee järjetön yksinäisyyden tunne ja ahdistus, miten siitä selviän. Alakuloinen kun olen ollut jo kauan, elämä tuntunut merkityksettömältä. Onko täällä abortin tehneitä, millaisia mietteitä tuli viikon / kuukauden / vuoden päästä? Entä jos en koskaan saakaan lapsia, niitä olen aina halunnut. Toisaalta, sehän olisi vähän sama kuin jos jään huonoon suhteeseen kun pelkään etten saa hyvääkään, ja suhdettahan olen aina halunnut.. vai voiko näitä nyt rinnastaa mitenkään.

Miten käy meidän suhteelle tässä ja nyt mikäli teen abortin? Meillä mennyt "ihan hyvin" ja ollut mukavaa yhdessä kun ei ole tarvinnut tosissaan ottaa vakavia askelia. Tiedän että mies tahtoo olla kanssani aidosti ja on sen aiemmin monella tavalla todentanutkin. Olenko valmis menettämään samantien lapsen ja suhteen? Millainen masennus siitä seuraisi?

 

No jos mietit pelkästään tätä masennus-aspektia, niin synnytyksen jälkeinen masennus on erittäin yleistä.

Aivan yhtä hyvin voisit perustella aborttia sillä, ettet uskalla riskeerata sairastumistasi synnytyksen jäkeiseen masennukseen.

Minä en osaa sinua neuvoa. Minusta sinun kannattaisi keskustella tästä enemmän sinut irl tuntevien kanssa.

Veikkaan, ettei suhteesi tule kestämään jos teet abortin. Veikkaan, ettei se kestä vaikket tekisikään. Veikkaan, ettei suhteesi ole kestävä, teit mitä tahansa. Sellaisen käsityksen olen saanut.

Eli mitä jää jäljelle, jos skippaat kysymykset masennuksesta ja suhteen jatkuvuudesta?

 

Tuo on hyvä pointti tuo synnytyksen jälkeinen masennus, itse asiassa olen sitä itsekin miettinyt. Mitä vaikuttaa kun odotuksen aikaan masentaa ja epäilee juttua..

Korostan vielä, että meillä mennyt ihan hyvin noin yleisesti. Molemmat tykätty olla paljon kahdelleen ja touhuta yhdessä, aina ollut mukavampaa mitä enemmän aikaa olla kahdestaan. Kuvittelenko suhteelta jotain utopiaa, eihän mikään suhde ole täydellinen? Heräänkö joskus kolmen kympin jälkeen todellisuuteen ettei sellaista ole olemassakaan, jota tässä haen?

 

Anteeksi jos ymmärsin väärin. Jos suhteenne on ok, niin sitten en oikeastaan ymmärrä koko epäröintiä, silloin harkitsisin vakavasti pitäväni tulokkaan

Itse sinuna miettisin nyt tosissani, mitä elämältä haluan, jos se on tämä suhde ja tämä lapsi, niin go for it!

Jos taas epäröit, niin mieti mitä puuttuu, haluatko ylipäätään lapsia. Jos vastaus on kyllä, muttet tämän miehen kanssa, niin silloin vastaus suhteen tulevaisuudestakin on selvä. Silloin mietit vakavasti aborttia ja alat katselemaan uutta miestä.

Mikään suhde ei ole aivan täydellinen, mutta kannattaa miettiä, missä osa-alueella ne epätäydellisyydet sietää.

 

Niin kyllä sä ymmärsit aivan oikein aiemmat kirjoitukseni, yritän vaan tuoda kaikki näkökulmat tässä esille. Että mies on sinänsä ihana, kiltti, panostaa yhteiseen aikaan ja meillä on samanlaisia harrastuksia. Mutta kumppaniltani odotan tasavertaisuutta, keskustelukyvykkyyttä ja totaalista luotettavuutta. Näitä epäilen hänessä.. Eli ihan oikein sä kirjoitat.

Lapsia haluan aivan ehdottomasti elämässäni, sitähän minä mietin että onko oikein ajatella haluavan niitä viiden vuoden päästä muttei nyt. Tai no, olennaisinta tässä on se että tahdon ne vakaalle pohjalle, yhteiseen kotiin rakkaan kumppanini kanssa enkä tällaiseen huojuvaan korttipakkaan. Mutta onko oikein tehdä abortti jos olisi itse äidiksi kykenevä mutta suhde ei vakuuta? Eihän suhteista koskaan tiedä, en ehkä löydä koskaan hyvää miestä ja äidiksi tahdon ehdottomasti joskus. Tahtoisin kuitenkin yrittää, että olisi mahdollisuus edes siihen hyvää ja turvalliseen tunteeseen ja sitten vasta lapsi.

 

On oikein ajatella noin.

Mutta sinä olet nyt vedenjakajalla. Et sinä oikein voi abortin jälkeen jäädä tuohon suhteeseen leikkimään, vaan sitten sun täytyy löytää sellainen suhde, johon niitä lapsia haluat. Sitä tarkoitin, kun totesin, että teet niin tai näin, niin tuskin nykyinen suhteesi riittää sinulle pidemmän päälle ja tarjoaa sitä mitä haluat.

 

Mutta mitä jos en löydä todella mieluista miestä tai vaikka löydän mutten tulekaan enää koskaan raskaaksi? Kadunko loppuelämäni kun keskeytin tämän raskauden? Kun tosiaan äidiksi halu on ollut aina selvä ja kova.

 

Mutta mitä jos en löydä todella mieluista miestä tai vaikka löydän mutten tulekaan enää koskaan raskaaksi? Kadunko loppuelämäni kun keskeytin tämän raskauden? Kun tosiaan äidiksi halu on ollut aina selvä ja kova.

mietipä, että uskaltaisitko puhua näitä asioita miehelle? jos vastaus on "ei", niin asia on aika selvä. pitemmän päälle suhde, jossa ei ole keskusteluyhteyttä, ei voi toimia. mieti sellaisia päiviä, kun olet vauvan kanssa yksin kotona koko ajan ja mies tulee kotiin, ei keskustele kanssasi (koko päivä dägägägää) ja lähtee mahdollisesti vielä harrastamaan. kestäisitkö sitä?

 

Jotenkin nyt tuli taas yllätyksenä tuo viimeinen lause, sellaista en ollut ymmärtänyt aikaisemmin.

Ymmärrän, että tämä on vaikea päätös. Mutta ei sitä päätöstä voi kukaan sinun puolestasikaan tehdä.

Kyllä sinä selviät, päätät kummin päin vain.

 

Mun tuttavani on ainakin kaikki tulleet raskaaksi sitten kun se on ollut kaikille osapuolille parempi aika. Olet vasta 25v. anna itsellesi aikaa ja parempi mahdollisuus.

Voit tottakai pitää tän lapsen ei kukaan sua pakota aborttia "vaan" ottamaan , mutta varmasti voit saada paremman perheen isän joka tekee juttuja yhdessä äidin ja lapsen kanssa joka jakaa ajatukset paremmin kuin tämä sun nykyinen .
Kun on yhdessä kiinni ei anna mahdollisuutta uudelle tulevaisuudelle .
Ihan varmasti tulet raskaaksi vielä tämänkin jälkeen. Nykyaikana nykymenetelmillä tullaan raskaaksi jos halutaan vaikka yli 40v,. ja silti äiti ja lapsi + perhe elää elämänsä parasta aikaa.
Kukaan ei pysty lupaamaan sulle hyvää tulevaisuutta pidät tän lapsen tai sitten et.
Kadutko tätä raskautta?
Jotenkin tuntuu että et tule edes muistamaan kun joskus saat lapsen jolloin kaikki on kohdallaan. silloin tämänpäiväinen tuntuu pahalta unelta.
Unelmista tehdään totta vain menemällä eteenpäin.

 

Sekin on eteenpäin menemistä että uskaltaa hankkia lapsen vaikka ei tiedä mitä se on. Tosiaan, lapset on olleet aina tärkeitä ja olen aina tiennyt että lapsen tahdon, vaikka sitten yksin. Nyt tosipaikan tullen kelaan, etten tosiaan tahtoisi alusta lähtien epävakaalle suhteelle, että kyllä vankka parisuhde olisi se tärkein. Mutta mikäli en sitä koskaan saa, voisin hankkia lapsia yksinkin. Mutta vielä olisi aikaa...eikä tarvitsisi heti "huonoimpaan" lähteä. Mutta tosiaan kun olen ollut tyytymätön nykyiseen itsekeskeiseen elämääni niin mietin olisiko lapsi hyvä siltä kannalta ajateltuna? Vaan ehkä siihen olisi parempi vaikkapa koiranpentu...
Voi hitto. Tiedän että yksin on päätettävä, mutta miten tästä tolkkua tulee. Tosi paljon mua auttaa kun kommentoitte ja tuotte näkökantoja. Kyllä miehenkin kanssa puhutaan, mutta tuntuu että vastuu on viime kädessä minulla, aivan ehdottomasti.

 

Hymyilytti tuo sun vertaus koiranpentuun. Oikeasti enemmän saat kun hommaat sen koiran pennun ja purat siihen hellyyden osoituksia- .
Lapsen kanssa tosiaan on rankkaa.. kannattaa silloin kaikki osapuolet olla valmiudessa ja täysillä mukana. Jos näin ei ole niin silloin se vaan ei ole se oikea aika.
Tsemppiä.

 

Olet mielestäni sanonut näissä kirjoituksissa jo monesti selvästi, että tämä kaikki tuntuu nyt jotenkin väärältä. Luota intuitioosi.

Jos kyse olisi pelkästä erosta, ei raskaudesta lainkaan, niin tuo "mitä jos en enää koskaan löydä ketään" on maailman suurinta puppua. Kaikki eroa jahkaavat ystäväni, minä itse mukaan luettuna, ovat pohtineet aina lopuksi, suhteesta toivuttuaan, että miksei uskaltanut lähteä jo aikaisemmin! Vaikka tiesi jos silloin että se tuntuu "jotenkin väärältä..."

Tahtoisin vielä siis lähettää sulle tsemppiä ja halauksen ja uskallusta luottaa tuntemuksiisi

 

Ainiin, piti vielä kommentoida tuota otsikkoakin, mielestäni siis teidän suhde ei vaikuta parisuhteelta vaan seurustelulta....hoksaatko vivahde-eron jota ajan tässä takaa...

 

Ainiin, piti vielä kommentoida tuota otsikkoakin, mielestäni siis teidän suhde ei vaikuta parisuhteelta vaan seurustelulta....hoksaatko vivahde-eron jota ajan tässä takaa...

 

Kiitos teille. Tuo koiranpentu -lausahdus olikin vähän siinä mielessä kirjoitettu että voisi tässä aika paljon vähempikin nyt piisata aivan hyvin.. tuntuu että isot asiat syöksyvät päälle hieman liian voimalla.

Niinpä, seurustelua tämä meillä. Tai sitten 30 vuotta naimisissa olleiden parisuhde. Kun on ihan ok, ei mitään intohimoa, ihan hyvä että yhteisiä kiinnostuksen kohteita mutta mieluummin kirjoittelee netin ellit-palstalla kuin yrittää väkipakolla (yritetty tosin tuhannesti) jauhaa näistä tuntemuksista toiselle. Koen että oikea kumppanuus puuttuu. Olemme tosi eri tasoilla.

Mä tuossa yöllä ja nyt aamulla mietin, olenko valmis raakaan aborttiin vai otanko vastuun lapsesta yksin. Tavallaan olen kuitenkin "jo" 25, en aivan teini jolla opinnot kesken vaan vakituinen työpaikka. Voisimmeko elää tarvittaessa tyytyväisiä kahden lapsen kanssa? Jotenkin tämä ikä alkaa olla sellainen vedenjakaja jo, ettei voi niin vain päätyä nuoreen ikään vedoten aborttiin.. Olen hoitanut paljon lapsia jne. perussetti toimisi, henkinen puoli vaan kysymyksessä. Että haluanko.. Hemmetti, mitä mieltä te olette näistä?

 

Vaikea asia, enkä nyt näin ulkopuolisona niin hyvää neuvoa osaa antaa. Mutta kuuden lapsen äiti kirjoitteli tänne aika viisaasti, eli aika pitkälle olen samaa mieltäö hänen kanssaan. Itse tulin raskaaksi 26 vuotiaana, ja toinen tyttömme syntyi parisen vuotta sitten. Enkä päivääkään lasten kanssa vaihtaisi pois. Välillä on tosi rankkaa, mutta lapsen ehdoton rakkaus on ihanaa tuntea. ja kaikki se mitä omien lasten kanssa saa kokea ja jakaa- niin ilot ja surut. Niin eihän elämään ole valmista käsikirjoitusta, tylsäähän se olisi. Kehoitan sinua tarkkaan miettimään ja kuuntelemaan sydämesi ääntä. Koska jos aborttiin päädyt, niin kaikki on silloin ohitse. Omaa pienokaista et sitten ehkä enää koskaan saakkaan. J voit todella tulla katuma päälle. Toinen lapsemme kun syntyi, niin aloimme just rakentamaan taloa, siis todella rankaa olikin. Monet yöt ja päivät olin yksin lasteni kanssa. Välillä tuli itkuakin, mutta sitten helpotti. Hammasta purren ja sinnillä jaksoin. Tietysti hain myös apua, ja sain kodinhoitajan käymään kerran viikossa. Tämä oli tarpeelista senkin vuoksi, että tämä kuopuksemme oli huono syömäään vauvana. Tämä aikana parisuhteesta meillä ei ollut mitään tietoa, mutta eihän kaikkea voi samaan aikaan hoitaakaan. No, talo valmistui ja nyt olemme asustaneet tässä parisen vuotta. Tavallista arkea eletään, lasten ehdoilla. Mitä nyt parisuhteeseen tulee, niin sehän muuttuu elämän myötä, mistä tiedät vaikka rakastuisit mieheesi vauvan syntymän myötä, eihän sitä koskaan tiedä.

Kuuntele ennenkaikkea itseäsi! elämä ei ole vaikeaa, jos sen oikein oivaltaa. ja kun olet vielä lapsirakaskin, reipas ja ajattelevainen... positiivisia asioita löytyy. Ja lapsen ekat pari vuotta ovat kaikille rankkaa aikaa, mutta sitten kummasti helpottaa. Ja eivät kaikki vauvat itke kovin paljoa ja ole vaikeita tapauksia muutenkaan.

 

Mietin, teettäisinkö abortin.. Suhde tuntuu niin väärältä, olemma henkisesti aivan eri tasoilla. Tuntuu ettei tästä saa kumppanuutta millään. Ja huomasin olevani raskaana.. Olen todella ahdistunut tästä, en tiedä mitenpäin saisin elämäni kuntoon. Tietysti voin olla myös yksinhuoltajana, mutta eipä se hyvältä vaihtoehdolta tunnu. Voisin elää vielä vapaasti ja nyt olen sitomassa itseäni lapseen ja mieheen.

Millaisia kokemuksia teillä on? Haluaisin kuulla abortista enemmän, oliko fyysisesti ja henkisesti kauhea kokemus? Millä viikoilla tehtiin? Miten siitä toipuu? Kaduttaako? Vai onko joku päätynyt jatkamaan raskautta, vaikka alkuviikot olleet yhtä ahdistusta - miten sitten myöhemmin mennyt? Oliko päätös oikea?

En jaksanut lukea koko ketjua läpi, joten en tiedä millaisia vastauksia sinulle on tullut, mutta kerron sinulle oman tarinani, josta ehkä on apua.

Tästä kaikesta tulee nyt kohta kuluneeksi vuoksi, joten tilanne on minulle hyvässä muistissa:

Tapasin miesystäväni kanssa alkuvuodesta 2006, vakavampaan suhteeseen ryhdyimme kesällä 06. Heti alussa suhdetta vaikeutti se, että miehellä oli aikaisemmasta liitosta kaksi lasta, jotka veivät aika paljon hänen aikaansa. Syyskuun alussa huomasin olevani raskaana. En voinut sitä käsittää, koska sen ei pitänyt olla mahdollista. Ensimmäiset ajatukseni olivat sekavia, pitääkö lapsi vai ei pitää. Pohdin myös sitä, että kerronko miehelle ollenkaan raskaudesta, jos en aio pitää lasta. Kerroin kuitenkin ja yhdessä päädyttiin siihen, että teen abortin. Lapsi meille olisi ollut katastrofi. Minun ja miehen suhde oli aivan alkutekijöissään, nyt jälkeenpäin voin sanoa, että en edes silloin tuntenut häntä. Sen lisäksi miehellä oli ne kaksi lasta ja uusi lapsi ei olisi mitenkään helpottanut tätä tilannetta. Ja yksinkertaisesti, koin, että minusta ei ole vielä tähän. Minusta ei ole äidiksi, ei vielä. Vaikka ikää reilusti yli 20, likempänä 30. Kun päätös oli tehty, se ei tuntunut miltään, oli vain rauhallinen olo. Tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen.

Abortti fyysisesti oli aika pieni juttu. Se tehtiin lääkkeellisesti ja kotona. Fyysisestä puolesta ei jäänyt traumoja. Joo, kyllä se jonkin verran sattui, mutta ei mitään sellaista, mitä ei kestäisi. Sairaalahenkilökunta suhtautui hyvin, kukaan ei tuominnut.

Jotta tarina ei olisi täydellinen, seuraa jälkinäytös parin kuukauden kuluttua: Miesystäväni, jonka luulin jo käsitelleen asian ja selvittäneen sen itselleen, paljastaakin jotain ihan muuta. Hän on ollut ahdistunut, ei ole pystynyt puhumaan asiasta kenellekään, voinut todella huonosti. Kaikki purkautuu hänen työkavereilleen eräänä iltana. kaikki se, minkä luulin jo selvitetyn ja läpikäydyn räjähtää käsiin. Kaikki käytiin uudelleen läpi. Tämä oli varmaan kaikista rankinta. Vaikka hän (ja minä) oli edelleen sitä mieltä, että päätös oli oikea, ei hän voinut käsittää, miksi se sitten tuntui niin pahalta.

Asialle saatiin piste vasta nyt keväällä. keskutelimme siitä, mitä jos kaduttaa se mikä on tehty. Päätökset tehtiin silloin, viime syksyllä, niillä tiedoilla ja siinä tilanteessa. KUKAAN ei voinut ennustaa tulevaa. Jos nyt kävisi samoin, ratkaisuni olisi 100% erilainen, mutta se onkin tässä elämäntilanteessa.

Siksi ei kukaan voi sanoa kenellekään toiselle, että sinun täytyy pitää lapsi tai ei täydy. Jokainen tekee päätöksen omasta elämästään käsin, siinä elämän tilanteessa kuin sillä hetkellä on. Oikean ratkaisun tunnistaa siitä, että kun sen on tehnyt, on rauhallinen olo. Ei hyvä eikä huono, vain ja ainoastaan rauhallinen.

Voimaa sinulle!

 

Ehkä kannattaisi miettiä, että kumpaa haluat enemmän hyvää parisuhdetta vai vauvaa.

Näyttäisi siltä, että riippumatta vauvasta/abortista, suhteenne päättyy jossakin vaiheessa sinun toiveestasi. Sen jälkeen olet uudestaan siinä tilanteessa, että etsit itsellesi kumppania. Minusta kumppanin löytyminen on vaikeaa (naisvaltainen ala, joten työpaikalla ei ole potentiaalisia aviomiesehdokkaita todellakaan, ystäväpiiristä kaikki on varattuja eivätkä ole innokkaita juoksemaan minun kanssa baareissa, en tykkää olla baareissa, en ole niin kaunis ja hyvinkoulutettu, että saisin komeaa korkeakoulutasoista miestä itselleni, joka haluaisi lapsia kanssani), joten kannattaa toki miettiä sitäkin, että onko realistista löytää unelmiesi mies. Tai onko mahdollista, että se unelmien mies osuukin elämääsi vasta esim. 40-vuotta täytettyäsi?

Jos siis päädyt aborttiin ja eroon, niin onko varmaa, että silti 10-15 vuoden aikana löydät unelmiesi miehen, joka myös haluaa lapsia? Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän on tarjolla enää niitä miehiä, joilla on jo toinen kierros menossa, jolloin joudut keskelle uusperhekuvioita.

Jos teet abortin ja katkaiset suhteen, olet sinkkuna. Teoriassa kaikki vaihtoehdot on edessä, mutta mitään ei ole vielä saavutettuna, jos tajuat mitä tarkoitan. Sekin voi ahdistaa, että äsken oli raskaus ja parisuhde, mutta nyt ei valintojesi perusteella ole niitä kumpaakaan.

Päätitpä sitten pitää lapsen tai ei, sinun täytyy olla jälkikäteen jossittelematta ja elää sen asian kanssa. Nykyisen parisuhteen kanssa sinulla on aikaa miettiä, mitä sen kanssa teet.

 

Minulla on jotenkin sellainen olo, että ratkaisu kuin ratkaisu muuttuu lopulta oikeaksi, ja asioiden järjestyminen ja järjestäminen on itsestä kiinni. Pääasia on, että kokee tehneensä ratkaisunsa itse eikä ole pakotettu valitsemaan. Valitseminen on luopumista - yhdenlaiset valinnat tekevät toiset valinnat mahdottomiksi, ja kaikkeen valitsemiseen sisältyy määritelmän mukaisesti epävarmuutta.

Sanoit, että olet alakuloinen, ja selität raskautta ja äitiyttä mahdollisesti ratkaisuksi alakuloisuuteen. Mutta entäpä jos alakuloisuutesi johtuukin huonosta suhteesta? Eihän se sitten lapsilaastarilla parane, ja lasta et saa siinä vaiheessa enää työnnettyä takaisin.

Täällä mammat uhkailevat "jos nyt teet abortin, et ehkä koskaan tule raskaaksi". Harmi kyllä lapsia ei saa tehtyä varmuuden vuoksi varastoon, josta ne voi ottaa esiin sitten kun se äitiys alkaa tuntua paremmalta idealta kuin "periaatteessa haluan äidiksi". Saat paljon enemmän iloa vaikkapa koiranpennusta. Ajattele kuinka paljon näet vaivaa koiran hankintaan, mietit onko sinulla sille aikaa, rahaa tarvikkeisiin, onko kotisi sille sopiva, ostat ehkä oppaankin jne. Lastako harkitsisit noin vain kun se nyt sattui mahaan putkahtamaan?

Suhde ilman henkistä kumppanuutta on sinänsä kuolleena syntynyt ajatus, juuri sellainen "varmuuden vuoksi" -tilanne joka katkeroittaa. Ihan samalla lailla kuin "varmuuden vuoksi" laitettu lapsikin. 25-vuotiaista suurimmalla osalla ei ole lapsia, eikä sen ikäinen ole vanha, todellakaan. Ota nyt hyvä ihminen järki käteen äläkä ala paikkailla huonoa suhdetta ja alakuloa sellaisilla asioilla, jotka tulevat jäämään elämääsi pysyviksi vastuiksi ja eläviksi ihmisiksi. Tee lapsia tietoisena valintana kestävään suhteeseen tai suunnitellusti sinkkuäitinä.

 

Huh, tuleepa monensorttista. Ja taas ymmärrän aivan hyvin kaikkien kirjoittajien näkökannat. Juuri ystävän kanssa puhuttiin, toivotaanko mahdottomia kun etsimme hyvää ja tasapainoista suhdetta. Molemmat olemmet korkeastikoulutettuja, pirteitä ja nättejä nuoria naisia. Sinänsä ei ole estettä löytää hyvää miestä.. mutta vaikeaahan se on, kaikissa aina joku vika. Ehkä siksi olen jäänyt tähän nykyiseen, kun meillä mennyt perushyvin. Nyt tosipaikan tullen huomaa heti ne ongelmatkin suuremmin, kun ei saada yhdessä järjestettyä asioita kuntoon. Ei päästä mihinkään yhteisymmärrykseen ja molemmat miettivät paljonko ovat valmiita itse joustamaan.. Mä en tavallaan uskalla laittaa liikaa tämän miehen varaan. Hän ei ole koulutettu, hänen palkkansa on huono. Hänellä ei olisi varaa elättää meitä jos tästä lähtisin hänen luokseen lasta saamaan. Pakko ajatella itsekkäästi ja omaehtoisesti, vaikka se hullulta tällaisessa tilanteessa, vauva mahassa kuulostaakin.

Mä mietin ja mietin olisinko valmis yksin lapseen.. ei oikein hyvältä tunnu. Mutta voisin tosiaan olla parin vuoden kuluttua todella kovissa vauvakuumeen kourissa, ja sitten harmitella kun ei löydy ketään yhtään ok kumppania. No, toivottavasti en sille tielle joutuisi.. mutta että jo nyt olen siinä, mietin että "tyydynkö" tähän tämänhetkiseen. Lapsi ei varmasti olisi tyytymistä, lapsihan olisi rakkainta maailmassa. Mutta edelleen, tämä pohja mille sitä olen saamassa..