Parisuhteessa ja abortti?

Mietin, teettäisinkö abortin.. Suhde tuntuu niin väärältä, olemma henkisesti aivan eri tasoilla. Tuntuu ettei tästä saa kumppanuutta millään. Ja huomasin olevani raskaana.. Olen todella ahdistunut tästä, en tiedä mitenpäin saisin elämäni kuntoon. Tietysti voin olla myös yksinhuoltajana, mutta eipä se hyvältä vaihtoehdolta tunnu. Voisin elää vielä vapaasti ja nyt olen sitomassa itseäni lapseen ja mieheen.

Millaisia kokemuksia teillä on? Haluaisin kuulla abortista enemmän, oliko fyysisesti ja henkisesti kauhea kokemus? Millä viikoilla tehtiin? Miten siitä toipuu? Kaduttaako? Vai onko joku päätynyt jatkamaan raskautta, vaikka alkuviikot olleet yhtä ahdistusta - miten sitten myöhemmin mennyt? Oliko päätös oikea?

 

Itselläni ei ole kokemusta abortista, mutta sen sijaan olen läheltä seurannut siskoni (tuli raskaaksi liian nuorena kesken opintojen, rahaa ei ollut eikä mies halunnut lasta, ei ole lapsia) ja yhden ystäväni (raskaaksi yhden yön jutusta, jonka jälkeen ei ole nykyisen miehen kanssa saanut lasta millään) aborttikokemuksia. Sen perusteella sanoisin, että abortti tuntuu pitkään pahalta henkisesti, vaikka kuinka tuntuisi siltä, että ratkaisu on omaan elämäntilanteeseen oikea.

Kannattaa miettiä sitä, että haluatko lapsia ylipäätään. Joskus asiat eivät mene siten kuin suunnittelee. Tuntuisiko sinusta, että lapsen pitämällä lapsi olisi kuin kiviriippa, joka estää sinua tekemästä haluamiasi asioita? Jos muutoinkin viihdyt kotona ja taloudellinen tilanne jotenkin sallii äitiyden, niin raskauden jatkaminen voi olla ihan hyvä vaihtoehto. Sen sijaan bilehirmulle tai kovin keskenkasvuiselle itsekkäälle ihmiselle äitiys ei ehkä ole hyvä vaihtoehto.

Minusta sinun kannattaa miettiä ensisijaisesti raskautta eikä niinkään sitä, kestääkö parisuhde vai ei. Hyväkin parisuhde voi kaatua ja toisaalta "ei niin hyvin alkaneessa" suhteessa voi olla mahdollisuuksia, jolloin suhde kehittyy parempaan suuntaan.

Minä aikoinani tulin raskaaksi, vaikkei parisuhde ollutkaan kovin hyvä. Halusin kuitenkin äitiyttä enemmän kuin sinkkuelämää. Parisuhde kesti aika hyvin ehkä juuri siksi, että lapset yhdistivät ja saimme kumpikin sisältöä elämään juuri lapsista. Vasta lasten kasvettua isommaksi parisuhde kaatui, kun lasten hoito, harrastuksiin kuskaaminen yms. ei enää sitonutkaan meitä yhteen.

Tietysti ihannetilanne olisi se, että hankkisi lapsia sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa parisuhde on intohimoinen, täynnä rakkautta ja kaikki sujuu. Elämä ei vain valitettavasti mene aina ihan sillä lailla kuin suunnittelee ja haluaa.

Fyysisesti toivut mahdollisesta abortista nopeammin, mitä varhaisemmassa vaiheessa sen teet. Jos aborttiin päädyt, niin suosittelen lämpimästi, että et jätä abortin tekemistä viime tippaan, koska siinä vaiheessa tunnet jo itse vauvan potkut ja joudut synnyttämään alakautta sikiön, joka itkee syntyessään. Terveen, täysin pieneltä vauvalta näyttävän sikiön synnyttäminen saattaa olla hyvin traumaattinen kokemus.

 

Jos aborttiin päädyt, niin suosittelen lämpimästi, että et jätä abortin tekemistä viime tippaan, koska siinä vaiheessa tunnet jo itse vauvan potkut ja joudut synnyttämään alakautta sikiön, joka itkee syntyessään. Terveen, täysin pieneltä vauvalta näyttävän sikiön synnyttäminen saattaa olla hyvin traumaattinen kokemus.

Suomessa ei ainakaan lain mukaan saa "mukavuusaborttia" kuin 12. viikolle saakka. Siinä vaiheessa sikiön saa imuputkella pois, se ei todellakaan potki eikä itke.

Minä tulin raskaaksi vakisuhteessa noin 30-vuotiaana ehkäisystä huolimatta, mutta koska en halua lapsia, tein abortin. Mitään katumusta tai menetystä en ole kokenut, abortin jälkeen oli pelkästään helpottunut olo. Mutta jos haluat jossain vaiheessa lapsia ja periaatteessa olisit jo valmis äidiksi, silloin abortti voi tuntua tosi pahalta, joten suosittelen harkitsemaan tarkkaan.

 

Suomessa ei ainakaan lain mukaan saa "mukavuusaborttia" kuin 12. viikolle saakka. Siinä vaiheessa sikiön saa imuputkella pois, se ei todellakaan potki eikä itke.

Vielä lisäys, abortti tehdään lisäksi nukutuksessa.

 

Alle 12 viikkoinen sikiö ei todellakaan itke! Itkeminen vaatisi keuhkojen toimintaa, mikä ei todellakaan ole vielä kehittynyt tuon ikäiselle sikiölle. Hitto mitä valehtelua.

 

Kerrotko lisää kokemuksestasi? Miten aborttiin meno eteni, otitko yhteyttä normaalilääkäriin ensin? Miten pian pääsit aborttiin? Miten paljon piti perustella päätöstä? Sattuiko se? Kuinka kauan jälkivuotoa, sairaslomaa jne?

 

Kerrotko lisää kokemuksestasi? Miten aborttiin meno eteni, otitko yhteyttä normaalilääkäriin ensin? Miten pian pääsit aborttiin? Miten paljon piti perustella päätöstä? Sattuiko se? Kuinka kauan jälkivuotoa, sairaslomaa jne?

Siitä on kymmenisen vuotta, joten ihan tarkasti en muista kaikkea. Tk-lääkärille ensin lähetettä hakemaan, sitten taisi olla Kättärillä tutkimus+verikokeet, siellä tosin naislääkäri esitteli ultrakuvaa sikiöstä, mutta minulle se aiheutti vain vastenmielisyyttä ja halun päästä nopeasti toimenpiteeseen... Noin puolentoista viikon sisällä taisi kaikki edetä toimenpiteeseen asti. Muita perusteluja ei tarvittu kuin se, että ehkäisyä oli käytetty ja että emme lapsia halua, en tiedä riippuuko tuo lääkäristä.
En kokenut mitään kivuliasta, saliin vaan ja taju kankaalle, seuraavan kerran silmät auki heräämössä. Tiedä johtuiko helpotuksesta vai mistä, mutta ei tullut edes pahoinvointia tai muuta herätessä, halusin heti ruokaa

Unohtivat kertoa, että pari pv toimenpiteen jälkeen alkaa "kuukautiset". Aluksi vuoto oli suht niukkaa, mutta kun alkoikin muutaman päivän päästä vuotaa runsaammin, niin vähän säikähdin. Sekin selvisi puhelulla Kättärille. Sairaslomaa taisi tulla kolmisen päivää. Kipuja ei ollut muuta kun hieman menkkamaista polttelua.

 

Minulla on 6 lasta (kaikilla sama isä, edelleen avioliitossa), eikä abortteja takana, mutta haluaisin kuitenkin sanoa jotakin. Uusi elämä on jo syntynyt. Älä ota sitä pois. Elämä kyllä kantaa. Lapsi on arvokkainta, mitä saada voi. Se antaa niin paljon, sen ymmärtää täysin vasta, kun saa oman. Et osaa pian elämää muunlaiseksi kuvitellakaan. Kestää nykyinen parisuhteesi tai ei (tee kuitenkin kaikkesi, että kestäisi), elämää voi jatkaa lapsenkin kanssa. Kaikki kyllä järjestyy. Raskauden alkuun kuuluu pieni "paniikki" (minullakin, vaikka odotin juuri jo kuudetta), älä tee mitään "hätiköityä". Lapsi ei välttämättä estä "vapaata elämää", saahan lapsen tarvittaessa hoitoon (vaikka Mannerheimin lastensuojeluliiton hoitajille, jos sukulaisia ei ole lähellä ja onhan lapsella kuitenkin isä). Lisäksi monet asiat eivät enää tunnukaan niin tärkeiltä kuin ennen ja tilalle saa paljon muuta. Ei parisuhde aina helppoa ole muillakaan. Voimia sinulle!

 

Lapsi ei välttämättä estä "vapaata elämää", saahan lapsen tarvittaessa hoitoon

Käyppä huvikses kertomassa tämä yh-palstalla.

 

Mä koen jotenkin epäonnistuneeni, kun tulin raskaaksi.. että vedän mutkat suoriksi ja menen hankkimaan lapsen, vaikka olisin ensin halunnut hyvä parisuhteen ja vakinaistaa sen, mennä ehkä naimisiin ja ainakin asua ensin yhdessä. Parisuhteen pitäisi olla vakaa ja sitten vasta saada lapsi. Nyt asiat menevät aivan väärin päin.
Olen itse ollut jotenkin tyytymätön elämääni viime aikoina, mutta ei lasta tehdä paikkaamaan omaa tyhjyyden tunnetta! Jospa se vaan pahenee, jos tuleekin masennus lapsen saatua? Pelkään kaikkea tällaista.

Kävin jo neuvolassa ja yritin jutella asioista, muttei täti ottanut kovin todesta. Sanoi että epävarmuus kuuluu raskauteen. Eipä helpota...

Harmittaa, miksi teen lapsen sellaisen miehen kanssa, jota en edes nyt arvosta aidosti? Minua vaivaa, kun nytkin tahtoisin puhua tunteista ja tulevasta elämästä, mutta mies vaan tokaisee että "mistä sen voisi tietää, en tiiä, en osaa ajatella". Haluaisin kokea, että kumppanini olisi enemmän (henkisesti) vastuuta kantava, että voisin luottaa hänen arviointikykyynsä eri asioiden suhteen. Tuntuu, että häneltä puuttuu kaikki loogis-analyyttinen älykkyyskyky, mikä onkin liittynyt siihen millaisen elämän on itselleen saanut rakennettua (huono koulutus jne).

 

Äiti73, varmasti noin, jos on alunperin edes jollain tasolla halunnut sen ipanan. Jos taas ei, niin abortti ei todellakaan ole itsekäs tai lapsellinen teko, vaan naisen ja ehdottomasti myös lapsen parhaaksi. Kyllä tässä maailmassa syntyy jo muutenkin tarpeeksi lapsia joita ei haluttu.

Asiaa ei kannata myöskään kannata mystifioida liiaksi. Abortoitava sikiö ei ole vielä lapsi tai oikeastaan paljon mitään, sen keskeyttämisestä ei pitäisi joutua potemaan mitään tuskia.

 

Harmittaa, miksi teen lapsen sellaisen miehen kanssa, jota en edes nyt arvosta aidosti? Minua vaivaa, kun nytkin tahtoisin puhua tunteista ja tulevasta elämästä, mutta mies vaan tokaisee että "mistä sen voisi tietää, en tiiä, en osaa ajatella". Haluaisin kokea, että kumppanini olisi enemmän (henkisesti) vastuuta kantava, että voisin luottaa hänen arviointikykyynsä eri asioiden suhteen. Tuntuu, että häneltä puuttuu kaikki loogis-analyyttinen älykkyyskyky, mikä onkin liittynyt siihen millaisen elämän on itselleen saanut rakennettua (huono koulutus jne).

Ymmärrän sinua täysin. Kävin läpi samantyyppisen tilanteen, mutta sain keskenmenon. (Onneksi!) MIehestä, jota ei arvosta, tulee eroamaan väistämättä jossakin vaiheessa. Kokemusta tästäkin...

Kannatan aborttia, vaikka se on varmasti vaikea asia aina.

 

Sä joka koit keskenmenon ja suhteesi oli huono, millainen mies oli muuten? Kaatuiko suhteenne? Mulla kun periaatteessa hyvä mies, ei ryyppää ja on paljon kanssani, kiltti ja jopa liiankin hempeilevä (tuntuu että menee lapsellisuuden puolelle ja korvaa sillä älytason puutteita) - tuntuu, että olen julma kun puhun näin ja haluan siksikin aborttia..
Miten voisin sanoa miehelle? Onko abortista pakko kertoa? Tai ei tietenkään pakko, mutta miten käytännössä onnistuisi ilman kertomista? Kuka olisi tukenani, eikös siihen vaadita saattaja? Minulla ei ole ketään sellaista, kun en halua asiasta kertoa. Voisiko abortin saada perjantaiksi niin, ettei tarvitsisi olla töistä pois?

 

Itse olen vela nainen, naimisissa ja kolme koiraa.

En siis haluaisi lapsia, mutta mikäli sattuisi vahinko, en edes harkitsisi aborttia. Mielestäni se ei ole äidin valinta, päättää antaako lapsen syntyä vai ei. Kyse on alkaneesta elämästä ja äiti sanoo, että hän saa tehdä päätöksen, sillä kyseessä on hänen oma vartalonsa ja elämänsä. Mielestäni se ei mene noin. Kyse ei nimenomaan ole äidin elämästä tai elämättömyydestä, vaan syntymättömän lapsen elämästä ja kuolemasta.

Nyt ajatellaan, että haloo haloo se on sikiö, ei se tunne eikä tiedä mitään. kyse ei ole mielestäni siitäkään. Tämä sikiö, joka tällähetkellä ei tiedä mistään on kovasti kehittymässä kohdussa, kasvamassa lapseksi tähän maailmaan.

Eli kyllä abortissa on kyse lapsen elämästä/kuolemasta. Ei äidin elämästä tai kuolemasta, vartalosta tai parisuhteesta. Kun kaikki turhan ottaa pois, jää pöydälle vain tuleva lapsi ja hänen elämänsä.

Älkää heti vetäkö herneitä nenään tästä pliis.

 

Itselläni, vaikka lapsia olin halunnutkin, epävarmuus todellakin kuului alkuraskauteen. Ja kokemusta on sen kuuden raskauden verran. Ja joka kerta. Raskauteen, niinkuin muihinkinkin elämäntilanteisiin, täytyy "kasvaa". Jos sisälläsi on pienikin halu pitää lapsi, seuraa sitä. Et varmasti tule katumaan.

 

Sä joka koit keskenmenon ja suhteesi oli huono, millainen mies oli muuten? Kaatuiko suhteenne? Mulla kun periaatteessa hyvä mies, ei ryyppää ja on paljon kanssani, kiltti ja jopa liiankin hempeilevä (tuntuu että menee lapsellisuuden puolelle ja korvaa sillä älytason puutteita) - tuntuu, että olen julma kun puhun näin ja haluan siksikin aborttia..
Miten voisin sanoa miehelle? Onko abortista pakko kertoa? Tai ei tietenkään pakko, mutta miten käytännössä onnistuisi ilman kertomista? Kuka olisi tukenani, eikös siihen vaadita saattaja? Minulla ei ole ketään sellaista, kun en halua asiasta kertoa. Voisiko abortin saada perjantaiksi niin, ettei tarvitsisi olla töistä pois?

Oletko miettinyt, miten jaksat, jos lapsi ei olekaan terve. Eräs tuntemani nainen joutui yllättäen (raskauden aikana ei havaittu) vaikeavammaisen lapsen yh-äidiksi ja loppujen lopuksi päätyi masennuksen vuoksi mielisairaalaan. Tämä ei ole provo, vaan ikävä kertomus elävästä elämästä. Kaikkeen täytyy varautua, tuohonkin. Se tilastollinen poikkeama voi sattua omalle kohdalle. Ko. nainen ei ollut edes riskisynnyttäjä, vaan 25-30.

Älä sido itseäsi mieheen, jota et arvosta ja joka ei keskustele asioista. Pahimmassa tapauksessa löydät itsesi vielä perheestä, jossa vanhemmat vihaavat toisiaan ja lapsi kärsii. Minusta lapsen kuuluu olla hyvän parisuhteen kruunu, ei jokin sellainen joka tehdään varmuuden vuoksi tai "katsotaan nyt jos mies muuttuisi paremmaksi" -mentaliteetilla. Lapsella on oikeus olla haluttu ja syntyä parhaisiin mahdollisiin olosuhteisiin! Riitaisa tai epävarma parisuhde, vastenmielisyys tulla äidiksi tai lapsen käyttö parisuhteen laastarina eivät ole olosuhteet, joihin itse haluaisin syntyä tai johon haluaisin synnyttää toisen ihmisen!

Jos joskus haluat vielä lapsen, voit sen tehdä. Jotkut eivät halua lapsia koskaan olematta yhtään sen keskenkasvuisempia tai itsekkäämpiä. Päinvastoin, he tuntevat omat rajansa. Muistamme espoolaisäidin, joka on surullinen esimerkki naisesta, joka ei tuntenut.

 

Sä joka koit keskenmenon ja suhteesi oli huono, millainen mies oli muuten? Kaatuiko suhteenne?

Mieheltäni puuttui juuri tuo analyyttisen ajattelun ja keskustelun lahja. Hän oli hellä, hauska (puujalkavitsitasolla), uskollinen ja rinnallani (arkirutiineissa) myös silloin, kun minulla meni huonosti. Valitettavasti se ei minulle riittänyt, sillä kaipaan myös älyllistä yhteyttä ja tukea. Olin rehellinen itselleni ja lopetin suhteen. Joku muu saa hänestä erinomaisen miehen ja toivon sitä täydestä sydämestäni hänelle.

Miten voisin sanoa miehelle? Onko abortista pakko kertoa? Tai ei tietenkään pakko, mutta miten käytännössä onnistuisi ilman kertomista? Kuka olisi tukenani, eikös siihen vaadita saattaja? Minulla ei ole ketään sellaista, kun en halua asiasta kertoa. Voisiko abortin saada perjantaiksi niin, ettei tarvitsisi olla töistä pois?

Rehellinen mielipiteeni on joka tapauksessa se, että sinun tulee kertoa miehelle asiasta. Se on vaikeaa, mutta mielestäni hänellä on oikeus tietää ja myös kertoa mielipiteensä. Se, miten hän asiaan suhtautuu, kertoo myös paljon. Jollei hän ole tukenasi, ehkä sinulla on läheinen ystävä, joka voi auttaa sinua.

Valitettavasti se, ettei arvosta toista tosiasiallisesti, tulee tuhoamaan suhteen. Minulle ei olisi tullut mieleenikään sanoa exälleni, mitä ajattelin hänen älystään tai keskustelukyvyttömyydestään, vaan loppuun asti vakuutin arvostavani häntä. Toisen älylliset "puutteet" eivät vain ole asia, josta voi tapella. Jo se, ettei voi olla rehellinen toiselle edes tilanteissa, jotka häiritsevät, on merkki siitä, ettei suhde voi toimia.

 

Näille, jotka puhuvat kovaan ääneen sikiöstä lapsena, kannattaisi muistuttaa, että luonnollisia keskenmenoja tapahtuu jatkuvasti naisten tietämättä sekä tietysti usein myös niin myöhään, että niistä tiedetään (kuten kohdallani). Ei ole mitenkään olennaista, keskeytyykö raskaus luonnostaan vai äidin päätöksen vuoksi. Ainoa asia, jota voimme tehdä, on lopettaa tuomitsemisen, sillä kukaan ei voi arvostella toisen tuntemuksia lapsensaannin suhteen.

 

Sinulla on vaikeita päätöksiä tehtävänäsi. Jos kerrot abortista miehellesi, luulen, että se tulee merkitsemään loppua suhteellenne. Mies tuskin hyväksyisi ajatusta, että sinä haluat abortin siksi, että olet niin epävarma suhteestanne.

Et ole kertonut ikääsi, mutta jos ikäsi on yli 30-vuotta, niin kannattaisi harkita, pitäisitkö sittenkin lapsen, sillä jos päädyt aborttiin, päätät nykyisen suhteen, alat etsimään uutta suhdetta ja yrität jossakin vaiheessa uutta raskautta, niin kuulostaa teoriassa helpolta, mutta parempia, parisuhteeseen kelpaavia isäehdokkaita ei ole joka oksalla. Toinen huomioitava seikka on se, että abortti aiheuttaa joillakin naisilla vaikeuksia tulla uudelleen raskaaksi. Myös ikääntyminen vaikeuttaa muutenkin raskaaksituloa.

Mieti myös sitä, että vaivaako sinua se, että asiat eivät ole edenneet haluamallasi tavalla (seurustelu, avoliitto, avioliitto, lapsia jne) vai se, että mies ei ehkä ole sopiva elämänkumppani.

 

Sinulla on vaikeita päätöksiä tehtävänäsi. Jos kerrot abortista miehellesi, luulen, että se tulee merkitsemään loppua suhteellenne. Mies tuskin hyväksyisi ajatusta, että sinä haluat abortin siksi, että olet niin epävarma suhteestanne.

Siksi mielestäni ap:n tulisikin tehdä abortti.

Et ole kertonut ikääsi, mutta jos ikäsi on yli 30-vuotta, niin kannattaisi harkita, pitäisitkö sittenkin lapsen, sillä jos päädyt aborttiin, päätät nykyisen suhteen, alat etsimään uutta suhdetta ja yrität jossakin vaiheessa uutta raskautta, niin kuulostaa teoriassa helpolta, mutta parempia, parisuhteeseen kelpaavia isäehdokkaita ei ole joka oksalla.

Ap ei vaikuta naiselta, joka haluaa lapsia hinnalla millä hyvänsä. Itsekään en ymmärrä ajatusta, että lapsi pidetään epäsopivassa tilanteessa/suhteessa vain siksi, ettei ole varmaa, saako enää lasta. Mielestäni tilanne, jossa jää lapsettomaksi (syystä tai toisesta) on paljon parempi kuin lapsen hankkiminen epäsopivan kumppanin kanssa. Mielestäni ehdotuksestasi saa sen kuvan, että ole mieluummin tyytymätön, kunhan sinulla on lapsi, kuin tyytyväinen parisuhteessasi.

Mieti myös sitä, että vaivaako sinua se, että asiat eivät ole edenneet haluamallasi tavalla (seurustelu, avoliitto, avioliitto, lapsia jne) vai se, että mies ei ehkä ole sopiva elämänkumppani.

Tämä on ihan relevantti pointti, mutta mielestäni ap vaikuttaa asiaa pohtineelta. Kannattaa kuitenkin olla rehellinen itselleen...

 

"Eli kyllä abortissa on kyse lapsen elämästä/kuolemasta. Ei äidin elämästä tai kuolemasta, vartalosta tai parisuhteesta. Kun kaikki turhan ottaa pois, jää pöydälle vain tuleva lapsi ja hänen elämänsä"

Niin, onko tullut mieleesi että SINÄ ajattelet ja arvotat asiat tällä tavalla, kyseessä eivät ole mitkään universaalit arvot jotka kaikki jakaisivat. Saati että kaikken pitäisi ne jakaa.

Minun pöydälleni jäisi elämänlaatu, sekä oma että ei-toivotun lapsen. TIetyistä syistä se tuskin olisi kummallekaan muuta kuin korkeintaan siedettävää. Ja kyllä, kyse on nimeomaan minun vartalostani vaikka sen rupsahtaminen ei ole syy olla tekemättä lapsia. En ole kuullut vielä raskaudesta jonka voisi naisena ulkoistaa jonnekin muualle jos ei kiinnostaisikaan enää olla paksuna.

 

Vaikea tilanne.. osaan vastata vain teorian tasolla, vaikka samaan tilanteeseen joutuessani kohtaisin varmasti samat tunteet ja epävarmuudet.

Periaatteessa en koskaan halua tehdä aborttia. Jos lapsi on syntyäkseen, mikä minä olen estämään? Jos raskaaksi tulen "epäsopivasti" se ei ole lapsen syy. Uskon että äidinrakkaus saa vallan ja elämä kantaa, äidiksi tuleminen vaatii tiettyä rohkeaa heittäytymistä mutta on maailman luonnollisinta, sujuu siis lähtötilanteellisesti hyvin. Jos suhde ei tue lapsen kasvua, päätöksen suhteen katkaisemisesta voi tehdä myöhemminkin. Tärkeintä on antaa miehelle mahdollisuus: miehet eivät ole isiä syntyessään ja oppivat hoivaamista vasta omien lasten kanssa. Eli se, mitä miehesi on nyt, ei kerro koko totuutta siitä, mitä hän oppii lapsilta. Jos ei juo, ei ole väkivaltainen ym. on kaikki mahdollisuudet onnistua. Sanotaan, että lapset kasvattavat aikuisia.

 

Olen iältäni 25-vuotias. En voi olla miettimättä, että olisi hyvää aikaa vielä elellä "itsekkäämmin" (vaikken sinänsä itsekeskeinen ole..) ja katsoa jos löytyisi oikeasti sopivalta tuntuva elämänkumppani, vakiintua ja toivoa sitten lasta.

Olen aina ollut hyvin lapsirakas, kyse ei ole siitä. Otan lapsiasian niin vakavasti, etten voi antaa "mennä vaan" oli millaista tahansa. Mielestäni lapsen kuuluu syntyä vakaalle kasvualustalle ja minä itsekkäästi ajatellen tahdon myös olla kypsä siihen vastuuseen ja sitovuuteen. Se minua kuitenkin mietityttää, kun olen aina tykännyt niin lapsista. Että tuleeko siitä sitten jotain ahdistusta ja masennusta mikäli abortin teen? Toisaalta suhtaudun mielestäni kylmällä järjellä tähän, minulle se ei vielä ole mikään lapsi. Muuten en aborttia voisi kuvitellakaan.

Aiheuttaako keskeytys tosiaan joskus lapsettomuutta ja jos, niin miksi näin on? Olisi hirveä tappio, jos en koskaan saisi lasta. Siitä olen kyllä varma. Mutta voisinko sen ajatuksen turvin vaan tehdä nyt lapsen, kun en sitä vielä koe haluavani eikä tunnu että aika olisi siihen kypsä?

Kiitos että juttelette asiasta kanssani, ei ole ketään kenen kanssa näitä murheita jakaa. Mielessä ilman muuta joka sekunti, vaikea keskittyä mihinkään muuhun : /

 

Oma äitini sanoo, että äitiyteen kasvaa lapsen myötä. Siis luonnollisesti prosessin mukana. Ei voi olettaa että osaisi etukäteen, jos sitä odottaa, saa odottaa koko ikänsä. Oikeaa aikaa ei ihmisen itsensä mielestä välttämättä tule ollenkaan.

 

Jos suhde ei tue lapsen kasvua, päätöksen suhteen katkaisemisesta voi tehdä myöhemminkin. Tärkeintä on antaa miehelle mahdollisuus: miehet eivät ole isiä syntyessään ja oppivat hoivaamista vasta omien lasten kanssa. Eli se, mitä miehesi on nyt, ei kerro koko totuutta siitä, mitä hän oppii lapsilta. Jos ei juo, ei ole väkivaltainen ym. on kaikki mahdollisuudet onnistua. Sanotaan, että lapset kasvattavat aikuisia.

Tällaiset kirjoitukset saavat minut voimaan pahoin. Aivan kuin sinulle mies olisi vain olemassa lapsen isänä ja hänen merkityksensä sinulle vain lapsen siittäjänä. Minä arvostan miestä kumppanina; jos hän ei voi sitä olla, ei hän voi olla lapsemme isäkään. On yhdentekevää, vaikka mies olisi kuinka hyvä lasten kanssa, jos hän ei ole minulle hyvä kumppani!