R
Raksavaimo
Vieras
Lueskelin tuossa maaliskuista ketjua parisuhteesta ja raksaprojektista, mutta päätin aloittaa uuden.
Tilanne on lyhyesti se, että meillä on taloprojekti kestänyt nyt kaksi vuotta (kolme vuotta jos lasketaan tontin hankkiminen ja kaikki suunnittelut) ja olen lopussa. Muutto (joka on siirtynyt jo useita kertoja) olisi edessä melko pian, mutta siitäkään ei enää saa voimia, koska talo on silti niin keskeneräinen ja olen alkanut tajuta, että projektihan vaan jatkuu ja jatkuu: talousrakennus, pihanteko, keskeneräiset tilat talossa....
Mies on halunnut tehdä kaiken itse alusta alkaen. Apuna on ollut lähinnä pari lähisukulaista, jotka ovat kauempaa tulleet viikonloppuisin. Mies on ollut nyt kahden vuoden ajan raksalla illan ja viikonloput, ja päivisin on vaativassa työssä muutenkin. Meillä oli jo alussa kinaa talosta ja rakentamistavasta: mies halusi ison ja hieman erikoisemman itse tehtynä, minä olisin hyvin tyytynyt johonkin talotehtaan vakiomalliin ja mielellään mahdollisimman valmiiksi tehtynä, koska tiesin heti aluksi että minulla ei tule voimat isoon projektiin riittämään. Mies on alusta lähtien jyrännyt minut ja seurannut omia suunnitelmiaan.
Olen yrittänyt osallistua rakentamiseen niin hyvin kuin olen osannut ja jaksanut: olen hoitanut yleistä ylläpitoa ja nykyistä asumustamme, kuskannut ruokaa, tehnyt hommia siinä missä olen osannut...Oma työni on stressaavaa ja välillä olen ollut useamman kuukauden sairaslomallakin uupumuksen vuoksi.
Olen niin monta kertaa anellut miestäni että eikö voitaisi palkata ulkopuolisia tekijöitä enemmän (joitain pakollisia on tietty ollut, mutta esim. kaikki runkotyöt on itse tehty), mutta vastaus on aina että ei niitä nyt tähän hätään saada ja hyviä tekijöitä ei saa. Olen huomannut että kyse on selkeästi mieheni asenteesta: hän haluaa tehdä lähes kaiken itse.
Miehellä ei ole ollut oikein mitään aikataulua koko aikana - ei kuulemma tule paineita niistä. No, olen kyllä huomannut että aikatauluttomuus myös aiheuttaa paineita. Kaikki naapurit ovat muuttaneet taloihinsa jo aikaa sitten ja meillä vain naputellaan pölyn keskellä. Minulla on usein sellainen olo etten pysty mennä raksalle koska tulen niin ahdistuneeksi siitä keskeneräisyydestä. Mukavaa tietty on kun tulee valmista ja näkee omien käsiensä jäljen, mutta kun ajattelee että mitä vielä puuttuu. Tekemättömien töiden lista on loputon. Viime viikolla raksalla kävi yksi ammattimies hoitaas yhden erityishomman ja se kehoitti miestäni hankkimaan apureita jotta muuttoaikataulumme nyt pitäisi. Mies ei ole taaskaan tehnyt asian eteen mitään. Kun painostin sitä asiasta niin riitahan siitä taas tuli. Riitamme ovat nykyään todella repiviä eikä kumpikaan säästele toisiaan. Tosin nykyään en jaksa enää ottaa monia asioita esille sen takia, että en jaksa riidellä.
Tuntuu että mies ei enää näe metsää puilta, on niin väsynyt itsekin. Se häärää nykyään illat suureksi osaksi yksinkertaisia helppoja hommia, vaikka todella tärkeät asiat lojuu tekemättöminä. Kieltämättä mieheni on taitava ja työtäpelkäämätön, mutta toisaalta sellainen hidas nyhertäjä ja täydellisyydentavoittelija.
Olen alkanut ymmärtää kuinka rakentamisesta johtuvat avioerot syntyvät. Tämän prosessin aikana (varsinkin kun se tällä lailla pitkittyy) alkaa tulla selkeästi esiin perustavaa laatua olevat erot ajattelutavoissa ja toiminnassa. Itse mietin: onko talo tosiaan kaiken tämän arvoinen? Haluanko uhrata harrastukseni, terveyteni ja sosiaaliset suhteet tämän vuoksi?
Ja tosiaan, työt ei lopu muuttamiseen. Haluaisin mahdollisimman pian palata ns. normaaliin elämään, jossa viikonlloppuisin myös rentoudutaan. Lisäksi haluaisin vaihtaa työpaikkaa ja aloittaa uusia opintoja, mutta energiani ei yksinkertaisesti tässä kuluttavassa tilanteessa riitä muhun kuin selviämiseen. Kun ajattelen, että elämämme jatkuu vuosia eteenpäin näissä samanlaisissa ympyröissä niin ahdistus on valtava. Olemme olleet yhdessä kauan, mutta nyt on ekaa kertaa alkanut todella pelottaa suhteemme tulevaisuus.
Rakastan ja arvostan miestäni, mutta en jaksa tällaista elämää. En enää voi keskustella tilanteesta hänen kanssaan, koska hän ei kykene samaistumaan tilanteeseeni, ei suostu muuttamaan omaa tapaansa toimia ja lopulta tästä syntyy vaan muhkea riita, itku ja lopulta jonkinlainen sopu (kun minä annan taas periksi ja yritän jaksaa). Tätä kierrrettä on nyt jatkunut kuukausia. Pahinta on se avuttomuuden tunne, kun tuntuu siltä että en voi tehdä tässä tilanteessa mitään.
En voi oikein puhua tilanteesta kellekään, se tuntuu liian kipeältä ja toisaalta pelkään sitä että toisille kertominen tilanteestamme loukkaisi miestäni ja synnyttäisi välillemme vaan lisää eripuraa. Mielessäni pyörii nykyään jo heti aamusta että "en jaksa, en kestä tätä" ja että voisin hankkitua eroon koko höskästä. Fantasioin rivari - ja kerrostaloelämästä ja kadehdin työkavereita joiden uudet rivarit valmistuvat ilman että heidän tarvii tehdä sen eteen mitään.
Onko samankaltaisessa tilanteessa olleita/olevia? Miten jaksoitte?
Tää on nyt aika sekavaa selitystä, ja hieman yksinkertaistavaa, mutta tiivistää kaiken olennaisen. Rakastan miestäni todella paljon, mutta en vaan meinaa jaksaa tätä.
Tilanne on lyhyesti se, että meillä on taloprojekti kestänyt nyt kaksi vuotta (kolme vuotta jos lasketaan tontin hankkiminen ja kaikki suunnittelut) ja olen lopussa. Muutto (joka on siirtynyt jo useita kertoja) olisi edessä melko pian, mutta siitäkään ei enää saa voimia, koska talo on silti niin keskeneräinen ja olen alkanut tajuta, että projektihan vaan jatkuu ja jatkuu: talousrakennus, pihanteko, keskeneräiset tilat talossa....
Mies on halunnut tehdä kaiken itse alusta alkaen. Apuna on ollut lähinnä pari lähisukulaista, jotka ovat kauempaa tulleet viikonloppuisin. Mies on ollut nyt kahden vuoden ajan raksalla illan ja viikonloput, ja päivisin on vaativassa työssä muutenkin. Meillä oli jo alussa kinaa talosta ja rakentamistavasta: mies halusi ison ja hieman erikoisemman itse tehtynä, minä olisin hyvin tyytynyt johonkin talotehtaan vakiomalliin ja mielellään mahdollisimman valmiiksi tehtynä, koska tiesin heti aluksi että minulla ei tule voimat isoon projektiin riittämään. Mies on alusta lähtien jyrännyt minut ja seurannut omia suunnitelmiaan.
Olen yrittänyt osallistua rakentamiseen niin hyvin kuin olen osannut ja jaksanut: olen hoitanut yleistä ylläpitoa ja nykyistä asumustamme, kuskannut ruokaa, tehnyt hommia siinä missä olen osannut...Oma työni on stressaavaa ja välillä olen ollut useamman kuukauden sairaslomallakin uupumuksen vuoksi.
Olen niin monta kertaa anellut miestäni että eikö voitaisi palkata ulkopuolisia tekijöitä enemmän (joitain pakollisia on tietty ollut, mutta esim. kaikki runkotyöt on itse tehty), mutta vastaus on aina että ei niitä nyt tähän hätään saada ja hyviä tekijöitä ei saa. Olen huomannut että kyse on selkeästi mieheni asenteesta: hän haluaa tehdä lähes kaiken itse.
Miehellä ei ole ollut oikein mitään aikataulua koko aikana - ei kuulemma tule paineita niistä. No, olen kyllä huomannut että aikatauluttomuus myös aiheuttaa paineita. Kaikki naapurit ovat muuttaneet taloihinsa jo aikaa sitten ja meillä vain naputellaan pölyn keskellä. Minulla on usein sellainen olo etten pysty mennä raksalle koska tulen niin ahdistuneeksi siitä keskeneräisyydestä. Mukavaa tietty on kun tulee valmista ja näkee omien käsiensä jäljen, mutta kun ajattelee että mitä vielä puuttuu. Tekemättömien töiden lista on loputon. Viime viikolla raksalla kävi yksi ammattimies hoitaas yhden erityishomman ja se kehoitti miestäni hankkimaan apureita jotta muuttoaikataulumme nyt pitäisi. Mies ei ole taaskaan tehnyt asian eteen mitään. Kun painostin sitä asiasta niin riitahan siitä taas tuli. Riitamme ovat nykyään todella repiviä eikä kumpikaan säästele toisiaan. Tosin nykyään en jaksa enää ottaa monia asioita esille sen takia, että en jaksa riidellä.
Tuntuu että mies ei enää näe metsää puilta, on niin väsynyt itsekin. Se häärää nykyään illat suureksi osaksi yksinkertaisia helppoja hommia, vaikka todella tärkeät asiat lojuu tekemättöminä. Kieltämättä mieheni on taitava ja työtäpelkäämätön, mutta toisaalta sellainen hidas nyhertäjä ja täydellisyydentavoittelija.
Olen alkanut ymmärtää kuinka rakentamisesta johtuvat avioerot syntyvät. Tämän prosessin aikana (varsinkin kun se tällä lailla pitkittyy) alkaa tulla selkeästi esiin perustavaa laatua olevat erot ajattelutavoissa ja toiminnassa. Itse mietin: onko talo tosiaan kaiken tämän arvoinen? Haluanko uhrata harrastukseni, terveyteni ja sosiaaliset suhteet tämän vuoksi?
Ja tosiaan, työt ei lopu muuttamiseen. Haluaisin mahdollisimman pian palata ns. normaaliin elämään, jossa viikonlloppuisin myös rentoudutaan. Lisäksi haluaisin vaihtaa työpaikkaa ja aloittaa uusia opintoja, mutta energiani ei yksinkertaisesti tässä kuluttavassa tilanteessa riitä muhun kuin selviämiseen. Kun ajattelen, että elämämme jatkuu vuosia eteenpäin näissä samanlaisissa ympyröissä niin ahdistus on valtava. Olemme olleet yhdessä kauan, mutta nyt on ekaa kertaa alkanut todella pelottaa suhteemme tulevaisuus.
Rakastan ja arvostan miestäni, mutta en jaksa tällaista elämää. En enää voi keskustella tilanteesta hänen kanssaan, koska hän ei kykene samaistumaan tilanteeseeni, ei suostu muuttamaan omaa tapaansa toimia ja lopulta tästä syntyy vaan muhkea riita, itku ja lopulta jonkinlainen sopu (kun minä annan taas periksi ja yritän jaksaa). Tätä kierrrettä on nyt jatkunut kuukausia. Pahinta on se avuttomuuden tunne, kun tuntuu siltä että en voi tehdä tässä tilanteessa mitään.
En voi oikein puhua tilanteesta kellekään, se tuntuu liian kipeältä ja toisaalta pelkään sitä että toisille kertominen tilanteestamme loukkaisi miestäni ja synnyttäisi välillemme vaan lisää eripuraa. Mielessäni pyörii nykyään jo heti aamusta että "en jaksa, en kestä tätä" ja että voisin hankkitua eroon koko höskästä. Fantasioin rivari - ja kerrostaloelämästä ja kadehdin työkavereita joiden uudet rivarit valmistuvat ilman että heidän tarvii tehdä sen eteen mitään.
Onko samankaltaisessa tilanteessa olleita/olevia? Miten jaksoitte?
Tää on nyt aika sekavaa selitystä, ja hieman yksinkertaistavaa, mutta tiivistää kaiken olennaisen. Rakastan miestäni todella paljon, mutta en vaan meinaa jaksaa tätä.