Parisuhde ahdistaa

Olen jo kauan halunnut jotain muuta kuin, mitä meillä on toisillemme tarjota. Meillä menee ihan hyvin, jos ajatellaan, että oltais jotain muuta kuin aviopari. Minä en ole varmaankaan enää vuoteen rakastanut miestäni, ainakin siltä tuntuu. Mieheni toistaa minulle sitä, miten tärkeä hänelle olen, vaikkei hän sitä osaakaan näyttää. Varmasti merkitsenkin hänelle todella paljon ja sen tietäminen ahdistaa entistä enemmän. Itse haluaisin ulos tästä suhteesta, mutta vuosien varrella koetut ja huomatut asiat pitävät yhdessä. Tiedän, että mieheni ei selviäisi erosta aivan helpolla, hän on itse sanonut, että jos minulle sattuisi jotain, hän ei selviäisi jatkamaan elämää.

Hän on aina ollut riippuvainen minusta ja nyt viime aikoina se on alkanut tuntua minusta kuin vetäisin kivirekeä perässäni. Välitän miehestäni todella paljon, mutta en sillä tavalla kuin hän luulee ja odottaa. Minä en siedä hänen läheisyyttään enkä seksiä, mutta hänelle en voi mitenkään kertoa, etten enää rakasta enkä halua "aviollisia velvotteita".
Jos hän vaan ymmärtäisi, ettei kaikki ole ennallaan....
Olen yrittänyt varovasti puhua hänelle, mutta keskustelut tyrehtyvät hyvin nopeasti. Emme pysty puhumaan juuri mistään, kumpikin vaan kantaa asioita sisällään.

Mikä neuvoksi?

 

l

 

No ei mikään muu kuin se puhuminen. :flower:

 

oletko koskaan rakastanut miestasi? Miksi menitte alunperin yhteen? Tarkoitatko että et kunnioita miestäsi (enää), hän ei ole tarpeeksi pätevä tai fiksu tai pärjääväinen?

En minäkään tiedä muuta kuin puhumisen, mutta olisiko joku ammattiapu, siis perheterapeutti tai muu hyvä vaihtoehto? Ainakin jos teillä siis on lapsia. Jos ei ole, niin erotkaa. sitten, ehkä miehesi olisi hyvä päästä psykologille psykoterapiaan: Siis selvittämään kuka hän on...näkemään omat vahvuudet. hyväksymään itsensä. ainakin, jos päätät jättää hänet.

 

Sellaista se näkyy olevan. Rakastutaan ja tekaistaan lapsi. Kun tulee arki, huomataan, että toinen ei olekaan sellainen kuin olisi halunnut sen olevan.
Erotaan.
Tavataan kohta uusi, rakastutaan, halutaan rakkauslapsi nyt juuri tähän oiekaan suhteeseen.
tulee arki ja kas..en olekaan enää rakstunut.
Erotaan jne.. jne..jne..

 

omien kokemusten pohjalta sanosin että hankkikaa ihmeessä ulkopuolista apua. ihan sama kumpi kärsii, jos kärsii niin homma ei toimi ja aåua voi/kannattaa hakea vaikka perheasiainneuvottelukeskuksista. itsensä kanssa on pakko elää,eli oma olo on saatava hyväksi ennenku voi olla muille hyvä :hug: jaksele ja käykää asioihin kiinni,se kannattaa lopulta vaikka nyt sattuukin

 

Välillä noinkin päin, eli että mies on riippuvainen toisesta.. Minulla yleensä toisinpäin.

 

Ymmärrän oikein hyvin että rakkauden tunteesi on hävinnyt. Riippuvaisuus suhteessa hävittää kunnioituksen ja jos ei kunnioita ei pian rakastakaan.
Ennenkuin suhde voi olla täysipainoinen ja kunnioittava, siinä täytyy molemmilla olla itsekunnioitusta ja itsenäisyyttä.
En minä ainakaan voisi koskaan rakastaa miestä, joka olisi niin reppana ja avuton, ettei pärjäisi ilman minua. Ei mitään kunnioitettavaa..Haluan että mies on minun kanssani koska meillä on yhdessä mukavaa, eikä siksi koska joku on pakko rinnalla olla koska yksin ei pärjää.

Mikko30 on varmasti oikeassa. Näitä tapauksia on yleensä enemmän naisissa kuin miehissä. Mutta näköjään sitten miehissäkin..

 

Tiedän mistä puhut. Menemme yhdessä arkea ja se siinä. Olemme kasvaneet ulos toisistamme. Tiedän, että meidän pitäisi tehdä jotain myös yhdessä eikä aina erikseen. Olemme puhuneet asiasta ja se kestää pari päivää, mutta en jaksa joka päivä muistuttaa että hei mäkin olen täällä! Leivon, siivoan, teen ruokaa, töissä,,,,sama taas uudestaan :'(