parisuhde solmussa!!

Viime aikoina oon vaan tapellut mieheni kanssa. Naimisissa olemme olleet kaksi vuotta ja meillä on vuoden ikäinen lapsi sekä toinen tuloillaan!
Mieheni on tehnyt asioita,joita en olisi välttämättä toivonut, mutta niistä pääsen yli ja luottamus kasvaa takaisin.
Nyt vaan huolestuttaa parisuhteemme. Oon onnellinen mieheni kanssa, mutta kuitenkin oon todella onneton. Elämämme on muuttunut alkuajoista kuin yö ja päivä ja kaipaan sitä aikaa takaisin. Mieheni ei tätä ymmärrä vaan luulee minun haluavan jotain aivan muuta elämään. Siitä ei siis ole kyse...tai no ehkä vähän...
Mä en enää tiedä mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Miehelle ei auta puhua,kun en mene perille tai sitten käsittää asiat ihan toisella lailla kuin olin tarkoittanut. Ja yleensä siitä syntyy todella paha riita, jota selvitellään päiviä...
Äsken mieheni lähti töihin ja antoi vain pienen pusun vaikka olisi kaivannut isoa rutistusta!! Mulla on toisin sanoen todella ikävä miestäni, vaikka se täällä kotona onkin joka päivä. Me ollaan erkaannuttu toisistamme. :'(
Mieheni tekee paljon töitä, joka varmaan väsyttääkin. Tiedän, että se työ väsyttää. Oon yrittänyt tukea ja sanoa, että vaihtaa vaikka työpaikkaa...tehköön ihan mitä tahansa kunhan olisi onnellinen ja jaksaisi työn lisäksi perhe-elämää!
Must tuntuu vaan nykyään niin yksinäiseltä. Keinot on vähissä, mutta avioeroa en kuitenkaan haluaisi, rakastan miestäni ja luulen hänen rakastavan myös minua (ehkä vähän..).

 

Hei,
aivan samoja tunteita on minullakin. Meillä esikoinen 3 v ja vauva 5,5 kk. yhdessä olemme olleet yli 8 vuotta. Kaipaan kovasti hellyyttä, ja sitä että minua rakastettaisiin. "Minä rakastan sinua" on meillä todella harvinainen lause. Joskus huppelissa mieheni senon viimeksi sanonut, en edes muista koska selvinpäin. No, en ole itsekkään sanonut, kun minulle aina tulee paha mieli kun mies ei vastaa samalla tavalla.
Mies ei enää puhu tunteistaan, ennen puhui. Kun yritän ottaa puheeksi suhdettamme niin sanoo, että ollaan vaan ei puhuta, minä teen mitä haluat. Mies ei olisi vielä halunnut lapsia (minulla ei taas ollut monia vuosia aikaa odottaa, olen miestäni 6 v vanhempi), mutta suostui lapsiin pitkin hampain. Rakastaa lapsia, mutta rakastaako minua?
Tiedän, että "tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän" olisi ihan fiksu ajatus, mutta kun se tuntuu niin turhauttavalta. Seksi saa mieheni aina vähäksi aikaa helläksi, mutta nuo sekstailut on aika vähissä kun vauvakin on vielä pieni ja valvottaa.
Ehkä pitäisi ottaa lastenhoitaja ja lähteä parantamaan suhdetta. En haluaisi luovuttaa, vaikka välillä haaveilenkin "siitä oikeasta". Onko sitä ihan oikeaa missään?