Täälä ainakin oma mies teki ikävän tempun.
3 vuotta olin putkeen kotona kertaakaan käymättä missään kenenkään kans.
No oli juhannus alkamassa ja kaverit houkutteli mukaan. Mies sano että mene nyt kun et ole missään käynyt.
Noon lähdin sitten.
Takas tullessa oli paikat (ihan kaikki) siivottu, siis imuroitu, mopattu, tavarat laitettu paikalleen ja kaikki. Ihmettelin hetken että mistäs nyt tuulee. Kunnes menin makkariin ja oli vaihdettu petivaatteet ja tuuletettu ym.
Miehen naispuolinen kaveri oli käyny kylässä.
Meijän kodissa, meijän aviovuoteessa.
6 vuotta naimisissa ja kolme pientä lasta iältään 3kk,1v ja 3v (silloin).
Ensin en osannut tehdä mitään. Tuntu että elämä olis murskana ja niin se olikin. Pari päivää meni vollottaessa kuinka huono ihminen oon jne.
No se meni sitten niin pitkälle etten enää halunnu elää ja ajatukset meni liian pitkälle. Hakeuduin lääkäriin ennen kun tapahtuu mitään peruuttamatonta.
Sain viikon kuurin lääkkeitä. Lääkkeet sekotti pään niin että hymyilytti ja oli hyväolla kokoajan.
Lääkkeitten teho viimein loppu ja paluu arkeen. Sain silti koottua ajatukset.
Pakkasin laukut ja otin nappulat ja häippäsin muksujen kans omalle isälle hetkeksi.
Mies jäi yksin kotiin.
Meni viikko kun olin niiiin puhki että. Oli pakko palata kotiin kun ei voimat riittänyt 3kk ikäsen koliikkivauvan,1vee ja 3vee nappuloitten hoitoon siinä kunnossa.
Puhuttiin, käytiin juttelemassa parisuhdeneuvojalla ja yritittiin jatkaa.
Nyt kaikki hyvin ja ollaan erittäin läheisiä. Onni kukoistaa ja rakastan,mutta anteeksi en ole antanut,enkä anna.
Tosin joskus nousee kylmä hiki edelleen siitä nimestä.
Puhumalla asiat selviää
=)
