pakko purkaa pahaa oloa

Nobaby: Mulle tulee kans tuntemattomista ihmisistä, jotka MIELESTÄNI kohtelee lapsiaan väärin/hoitaa huonosti, tunne, että olisit onnellinen, kun olet lapsen saanut/anna se minulle, minä voin sitä rakastaa.. Onneksi ystävieni ja sukulaisteni lapset ovat niin hyvissä kodeissa, ettei koskaan tarvi tämmöisiä ajatuksia heitä kohtaan tuntea! Monella lähipiirissäni on ollut myös vaikeaa saada lapsia, mutta on myös ensi yrittämällä tärpänneitä, vahinkoja ja raskaudenkeskeytyksiä.

Olen myös katsonut Onnen varjot ja Lapsia ja aikuisia moneen kertaan, varsinkin ensin mainittu on kyllä aivan loistava elokuva aiheeseen liittyen!

 

Kiitos taas ymmärryksestä.. =) Ihanaa että joku tässä maailmassa ymmärtää ja tietää mistä puhun.. Tuntuu ettei mieskään voi ymmästää tätä tuskaa minun kannaltani kun nainenhan se joka kuukausi sen epäonnistumisen kropassaan tuntee. Tulee todellakin sellainen olo että enkö minä nyt kropassani pysty yhtä lasta pitämään, kyllä olen epäonnistunut ihminen ja sitten vielä kaikki tämä syyllisyys pahoista ajatuksista kun ei voi iloita toisten puolesta ja on niin katkera. ja kun ikääkin alkaa kertyä niin tulee vielä tämä ikäkriisi ja kello tikittää entistä nopeammin.. :headwall:
Ehkä todellakin pitäisi vaan sopeutua ja ajatella että Jumala ei meille ole suonut tämän enempää lapsia ja niin se vaan on. Se vaan kun toista kertaa käy tätä tuskaa läpi ja toistamiseen avaa kaikki vanhat lapsettomuuden haavat niin on kovin vaikea mennä eteenpäin näistä elinikäisistä traumoista. En usko että haavani paranevat koskaan.
Viime yönä kun lopetin surffaamisen näillä sivuilla oli niin paha olla että menin tytön viereen nukkumaan ja tyttö heräsi keskellä yötä ja sanoi hymyssä suin:"äiti, tulit mun viereen"...ja oli nin onnellisen näköinen painautuessaan mua vasten että olisin voinut itkeä siitä silkasta onnesta että minulle on edes tämä yksi aurinko elämääni suotu ja samalla siitä surusta etten saa kokea enempää tätä samaa äitiyden onnea ja lapsen kasvamisen iloa kuin olen saanut nämä vuodet. Aika kuluu siivillä.
Toivon että en ole loukannut muita lapsettomia puhuessani rehellisesti tunteistani koska tiedän monen ajattelevan että mitä siinä valitat kun teillä sentään on yksi lapsi ja kaikilla ei yhtään.Voin kuitenkin sanoa tietäväni ja jakavani lapsettomuuden surun koska kävin totaalilapsettomuutta läpi vuosia ennen esikoista ja ja tätä sekundaarilapsettomuuden tuskaa joka avaa kaikki vanhatkin haavat uudelleen ei voi sanoa helpommaksi. Se kuka sen on kokenut tietää mistä puhun.
Toivon voimia kaikille sekä primaari-että sekundaarilapsettomille tässä tuskassa ja tiedän että tuska ja suru on molemmilla kohtuuttoman kova.
Kiitos LT82 siitä että olet olemassa..Jaat niin paljon samoja ajatuksia että välillä tuntuu kuin kaikki lähtisi omasta kynästäni.. :hug:

 

Hej, nainen, mulla pyöri vedet silmissä, kun luin viimeisen kappaleen sun edellisestä viestistä... Kiitos itsellesi!
Tämä vertaistulihan se on parasta, mitä tässä tilanteessa voi saada (ja antaa!)
Kylläpä vaan, fakta se on, että mies ei voi ymmärtää naista, jolla on vauvakuume. Ei sitten millään. Mun mies on aivan ihana ja todella tärkeä mulle, ja vaikka mä saan ja voin puhua sille näistä kipeistä asioista, niin ei se tule mua ikinä ymmärtämään täysin. Mä se meillä kärsin lapsettomuudesta, ei mun mies. Mutta eipä sillä, ilmankaan en osasisi olla, että annettakoon tämä anteeksi, hän on "vain" mies.
Niin, yksi lapsi kun on jo, niin ei kukaan voi tietää sitä, että jos toista ei tulekaan, niin suru voi olla yhtä iso, kuin jos sitä yhtä lasta ei olisi. Jopa suurempi, kun tietää sen jo etukäteen, mitä odottaa, kuinka ihanaa on saada se vastasyntyny syliinsä, ja miten se siinä tuhusee ja nukkuu...
Mutta kyllä me vielä niitä vauvoja saadaan!! Ihan varmasti! Ei pidä vielä heittää kirvestä kaivoon! Mä aloitan lääkityksen ensikierrosta, ja olen päättäny katsoa positiivisilla mielin eteenpäin, tidä vaikka se nyt lähikuukausina tärppäis!!
Hali sinulle, Nobaby!

 

Nyt on minunki pakko purkaa...

Miehen veljen vaimo on raskaana. Miehen veli kertoi siitä lauantai-iltana kun oltiin yksissä häissä. Arvatkaa oliko mulla kivaa loppu ilta?!? He siis tietävät meijän lapsettomuudesta. Mullahan tuli itku siellä häissä, eikä siitä tullut loppua. Lähdettiin häistä melko aikaisin pois miehen kans ku en saanut enää itseäni koottua... :'( Miehen veli raukallakin tuli itku ku se näki minun surun! En olis halunnut näyttää niitä surun tunteita hänelle! Ja nyt tuntuu pahalta!

Mulla on käsittämättömän paha olo! Eniten ehkä tuntuu pahalta se, että tuntuu pahalta. Siis eihän toisen raskaus ole multa pois enkä haluaisi olla surullinen toisten onnesta! Tiedän että lapsi saa hyvän ja rakastavan kodin yms. Anoppi on odottanut hirveästi lapsenlapsia ja on varmasti ylionnellinen.

Toisaalta katkeruus tulee... He olivat juuri alkaneet seurustelemaan kun me alettiin yrittään vauvaa (2v sitten)! Miksi heille muttei meille? Mikä minussa on vikana etten kelpaa äidiksi? Miksei tämä minun tyhmä kroppa toimi niin kuin sen pitäis?! Minun piti tehdä se ensimmäinen lapsenlapsi anopille! Jotensakin taas on sellainen olo että vois vaikka olla kuollu... Tuntuu niin pahalta! Ja se tuntuu pahalta että tuntuu pahalta!

Muutenkin viime aikoina kaikki vastaan tulleet raskaana olevat ovat saaneet pintaan vihan ja katkeruuden tunteita! En haluais nähä ketään! Haluaisin vain mennä peiton alle ja maata siellä loppu elämän...

Hirveä olo!

Tulipas tästä kamala purkaus!

-Tiiti-

 

Voi Tiiti :hug: :hug: Tiedän tasan tarkkaan tuon häätunnelmasi! Voi taivas, että olen kironnut ihmisiä, jotka ilmoittavat juhlan keskellä suuren uutisensa A) vieden huomion juhlan päätapahtumasta B) tietäen, että seurueessa istuu lapseton pariskunta. Olen myös menettänyt kasvoni miehen puolen sukujuhlissa kun aloin itkemään vauva-uteluista. Ihmiset eivät vain kertakaikkiaan tajua miten syvältä muiden vauva-uutiset viiltävät.

Oma reaktioni miehen veljen vauva-uutiseen oli aika radikaali: erosin kirkosta etten joudu kummiksi. Niin katkera veto, että hohhoijjaa. Olin tietenkin suunnitellut eroavani kirkosta joka tapauksessa uskon puutteen vuoksi (kunnioitan kyllä syvästi muiden uskoa). Itse on taistellut 9 vuotta parisuhteensa eteen ylä- ja alamäissä, ja pohtinut, että "olemmeko me tarpeeksi kypsiä antamaan kodin lapselle". Sen jälkeen en vain kestänyt, että joku joka *ei minun mielestäni ansaitse elämäntyylillään lasta saa sen sormia napsauttamalla*:saint:

Kyllä muiden raskaudet ovat lähipiiriltä pois. Itsekästä myöntää, mutta totta kai. Taas tulee pariskunta lisää, jonka kanssa yhteiset illanvietot ovat mennyttä tai muuttavat ainakin muotoaan radikaalisti.

Meillä tiedän, että mies on kärsinyt lapsettomuudesta, mutta ei samalla tavalla kuin minä. Hän ei ymmärrä, että minun pitää ponnistella ajatusmaailmaani, jotta ajattelen, että meillä voi olla hyvä elämä ilman lapsia. Ja se tietenkin loukkaa häntä.

 

Taidanpa minäkin vähän purkaa tuntojani,vaikkakin olettekin kirjoittaneet kaiken valmiiksi puolestani.Mulla on aivan samoja fiiliksiä ja tuntuu niin pahalta!! :'(
Joitakin päiviä sitten töissä ollessani,erästä pariskuntaa onniteltiin vauvasta.Pieni vaaleanpunaisiin puettu toukka tuhisi vaunuissaan,oli eka kertaa "ihmistenilmoilla"..Vilkaisin lasta,mutta käännyin pois ja pala nousin kurkkuun..Lapsen äiti oli kovin kipeä näköinen,olivat edellispäivänä päässeet kotiin.Äiti kyykistyi korvike hyllylle ja äännähti tuskaisesti ja oli kovin tuskaisen näköinenkin.Ajattelin,että maksaisin ja antaisin mitä vaan että saisin hänen kipunsa!!Olen niin katkera ja kateellinen pariskunnille jotka onnensa kukkuloilla työntävät yhteistuumin yhteistä kääröään,katkeruuden kyynelten sumentamien silmieni alla!En kertakaikkiaan voi käsittää,miksi tunnen näin muita äitejä kohtaan jotka ovat autuaan tietämättömiä minun tuskasta ja surusta!Joka päivä vilistää raskaana olevia,juuri synnyttäneitä,vanhempia ja nuorempia äitejä miehineen ja vaunuineen kassallani ja se jos mikä vasta on vaikeaa. Joskus pienet pallerot istuvat ostoskärryissä ja hymyilevät ja katsoa tapittavat minua suoraan silmiin.Silloin tulee jotenkin seesteinen olo,ihankuin pieni tietäisi tuskani ja hymyilisi minulle myötätunnosta...
Me voimme jatkaa syksyllä tätä asiaa ja tuntuu että sen ois tapahduttava nyt heti!Haluaisin olla töistä poissa koko sen ajan kun hoidot alkaa ja toivottavasti päättyvät positiiviseen lopputulokseen.En jaksaisi jatkaa normaalisti työnteko-arkea sen asian lomassa,en kertakaikkiaan jaksa.Ja mikä tuska ja suru sitten töissä iskeekään pieleen menneen hoidon jälkeen,kun vauvoja näkee!En uskalla edes ajatella niin pitkälle..Meilläkin ehkäisy jätetty jo 03/03 ja tässäpä sitä vielä ollaan syli tyhjänä..Miksi tämä on niin vaikeaa?Miksi me ei saada lasta?Olen muka sinut asian kanssa ja hyväksynyt sen ettei lasta ilman hoitja tule,mutta en oikeasti ole!
Sekin että kaveriporukkamme alkoi yrittää kuukautta myöhemmin kuin me,ovat nyt kahden pienen tytön onnellisia vanhempia.He ovat saaneet 2 lasta siinä ajassa kun me emme yhtään..ympärillä kaikki tuntuu tulevan raskaaksi,minä en.Olevinaan ns. hyvinä päivinä jaksan nähdä lapsia,mutta ei sellaista päivää olekaan..en kuitenkaan halua kadota tämän asian vaikeuden takia,onhan tuon kaveriporukan esikoinen kummityttöni ja hän on kovin tärkeä minulle,kuin oma lapsi silloin kuin heillä käyn..
Ei kai se muukaan auta kuin alistua kohtaloonsa niin kauan kuin toisin sanotaan.Kaipa mekin joskus lapsia saadaan,eikö?

 

Kuullostaa tutulta kaikki mitä kirjoititte. :'( Luulin jo olevani ihan sujut näiden katkeruus ja epäreilua fiiliksieni kanssa. Onhan kuitenkin kulunut jo vuosia ja ollut ns. aikaa kasvaa tähän lapsettomana eloon.

Nyt kuitenkin viime toukokuussa menetin siis lapsettomuushoidoilla(pistoksilla)aikaan saadun sikiön. Raskausviikoilla 10+2,koska se oli jumittunut vasemmalle munanjohtimeen.

Nyt vasta viime viikkoina olen alkanut tuntemaan suunnatonta surua ja minä vajoan fiiliksiä tapahtuneen johdosta. Kait alkreaktio on ollut pitää itsensä kasassa ja pelata vain järjellä. Mutta nyt olen itkenyt asiaa useina päivinä aivan hysteerisesti,tänään viimeksi. Pelkkä vauva sana saa kyyneleet nousemaan silmiini. Eli olen taasen nollapisteessä mistä lähdin aikoinaan liikkeelle.

Ikään kuin jo käsitellyistä tunteista olisi tullut taas minulle uusia ja kipeitä. Kun asia on tässä käsillä niin sanotusti. Niin kauan oli hyvä kun ei oltu hoidoissa mukana. Outoa sikäli,että hoidoissa olemisenhan pitäisi olla elämäni mahtavimpia juttuja ja tavallaan onkin,mutta samalla myös elämäni stressaavempia ja pelottavimpia hetkiä.

Entäs jos en tulekkaan enään raskaaksi hoitojenkaan avulla,jospa se kohdun ulkoinen oli ainoa tilaisuuteni ja sekin mokoma oli väärässä paikassa??? :/

Tuntuu,että polla sekoaa,kun toisaalta olen kamalasti iloinen sukulaisten lapsista ja vauvoista enkä koe et se olisi multa mitenkään pois. Ja kuitenkin samaan aikaan mietin miksi ei meille sitä nyyttiä voida saada. Ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa.

On päiviä kun kaikki menee hyvin ja nämä asiat kykenen ajattelemaan järkiperäisesti ja sitten on taas näitä päiviä,kun itken pelkästään jo kuullessani vauva sanan. Ja rämmin epäreilua fiiliksissäni koko helvatin päivän. :headwall:

 

Voi Tiiti ja Tinttara!! Veitte ajatukset päästäni.. Teksti olisi voinut olla minun kynästäni. Ihan käsittämätöntä miten joku saattaakin ymmärtää tätä tuskaa ja surua. Kotona tottunut siihen ettei ymmärrystä juuri tule. "kyllähän sitä voi elää näinkin" ja "pitää miettiä elämään muuta mielekästä jos ei lapsia tule"...Vaan kun ei ole muuta mielekästä kuin lapset. Ei mulle. En saa työstäkään mitään irti vaikka sitäkin vaihdoin juuri että saisin muuta ajateltavaa. Huomaan lipuvani työpaikasta toiseen etsiessäni sitä mielekkyyttä elämään jota ei tule niin kauan kuin ei lapsi ilmoita itsestään. Ja raskaana olevien ja itsestään lisääntyvien ystävien näkeminen on niin tuskallista että mieluummin hautautuisin kotiin peiton alle lopuksi elämää. Huomaan eristäytyväni muusta maailmasta koska tuntuu ettei kukaan ymmärrä suruani. Ensimmäinen kerta kun joku oikeasti on ymmärtänyt mitä tuskallani tarkoitan on ollut tällä palstalla olevat ihmiset. Ei voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut. Se olis hyvä huomioida lapsettomuus poliklinikoillakin kun kehottavat aina realistiseen toiveikkuuteen ja muiden asioiden etsimiseen elämään..Hyvä se on niiden sanoa. Monet tyyliin viiden lapsen vanhempia. Mitä sellainen ihminen ymmärtää toisen tuskasta kun lasta ei tule??
LT82! tiesin että ymmärtäisit mitä tarkoitan. Viitaten toiseksi viimeiseen kappaleeseesi... :hug: Asia voi olla hyvin vaikea ymmärtää sellaiselle joka ei sitäå ole kokenut.
Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville!
:hug: Ehkä minäkin jonain päivänä jaksan aamulla nousta ylös ilman että ensimmäinen ajatukseni on että onko pakko herätä tähän päivään taas kun sama tuska jatkuu. :'(

 

Kiitos kaikille! Tämä vertaistuki on kyllä elintärkeää! :hug:

On aika hirveää lukea näitä juttuja, on kamalaa kuinka syvältä ja kovaa lapsettomuus sattuu! Miten iloisista ja elämänhaluisista ihmisistä tulee masentuneita möykkyjä, jotka eivät löydä iloa mistään! Ja kuinka kokonaisvaltaisesti lapsettomuus vaikuttaa koko elämään ja ihmissuhteisiin! Itkettää!

Mullakin on työ josta varmasti normaalisti nauttisin, nykyään en jaksa innostua mistään ja teen töissä vain kaiken pakollisen! Onneksi ei ole enää kuin viikko ja sit alkaa loma! Lomalla saa maata ja olla vaan, eikä tarvi suorittaa! Meidän piti lomalla mökkeillä miehen veljen ja vaimon kans, mut saattaapi jäädä väliin...

Mieskin sanoi että hänestäkin tuntuu pahalta toisten raskausuutinen ja nyt mieki ehkä ekaa kertaa näin miehestäniki surun, vaikkei hän itkenytkään. Mieheni ei varmastikaan täysin uskalla suruaan mullekaan näyttää kun tietää kuinka syvällä mie oon tämän asian kans. Tuntuu pahalta kun toinen ei voi pyytää multa tukea ja mie olen sitä kuitenkin koko ajan häneltä vailla! Toisaalta en varmaan jaksaisikaan enää kestää hänenki suruaan, ja sekin tuntuu pahalta. Taidan olla aika huono ihminen! Tällä hetkellä mies on työmatkalla, olen yksin kotona, ja silloinhan on erityisen paljon aikaa pohtia kaikkia asioita...

Tänään on ollut kyllä tosi huono päivä. Vapaapäivä, enkä ole saanut tehtyä mitään. Kämppä olis pitäny siivota, kaupungille ois olla asiaa yms, mut en jaksa innostua. Mikään ei kiinnosta! Jonku pitäis taas nostaa minut tästä suosta!

Minun on nyt pakko purkaa pahaa oloani tänne kun täällä yksinäisyydessä asioita pohdin...

Voimia kaikille!

-Tiiti-

 

Täytyy sanoa et itku tuli silmään kun näitä luki :'( te osasitte kyl kiteyttää sen mitä mäkin alutajunnassani piilottelen. tänään oli muutenkin erityisen paskapäivä, kun sain lahjaksi vauva-lehden tilauksen ja nyt tuli postissa lahjana vauvan pussilakanasetti. suututti niin et teki mieli polttaa koko setti. mitä mä sillä kun ei tenavaakaan oo..
käytiin kaverin luona joka vähän aikaa sit saanu lapsen. kyllä nousi sellanen hellyys ja rakkaus sydämestä kun sen pienoisen näki. mä antasin vaik oikeen käteni siitä hyvästä et sellasen saisin.. "onneks" mulla on yks kaveri joka jo pitkään kärsinyt lapsettomuudesta, niin hänen kanssaan asiasta jutellut. he saavat nyt adoptiolapsen ja kaveri ihan täpinöissään. todellakin suon tälle ihmiselle sen.
No mut jaksuja ja voimia kaikille! :hug:

 

teidän tunteet ovat juuri kuin omani.
Mä en vaan jaksa enää ymmärtää miksi pitää koko ajan saada p.a.s.k.a.a niskaan. Ensin tapahtuu jotain hyvään ja heti tämän jälkeen pahaa...
Ensinnäkin vuosia sitten tapasin mieheni, hyvä. Tulin pian raskaaksi joka meni sit kesken, paha. No, tulin uudestaan raskaaksi, hyvä. lapsemme kuoli kohtuuni rv25, paha. Menimme naimisiin, hyvä. Kärsimme lapsettomuudesta ja lääkäri sanoi ettemme todennäköisesti lapsia saa luomusti, paha. Aimmat raskaudet olivatkin ihmeitä.
nyt ei kahteen vuoteen ole ihmeitä näkynyt vaikka niitä niin toivoo ja silti tietää ettei niin enää tule käymään.
Mä olen raivoissani tästä tilanteesta! Miksi me emmen voi saada kauan toivomaamme lasta koska tiedämme, että hän saisi parhaan kodin ja sylin täydeltä rakkautta.
Kaiken maailman narkkarit ja alkoholistit kyllä tulevat raskaaksi jo pelkästään näkemällä miehen bokserit.
Ystävieni lapsien synttäreillekkään en enää voi mennä. Eipäs mulla mitään puheenaihetta ole kun kaikki puhuvat vaan lapsistaan ja oloni on niin ulkopuolinen, että olen pikku hiljaa oppinut olemaan menemättä.
Eräs ystäväni ilmoitti minulle raskaudesta jonka jälkeen hän antoi väliaikatietoja. Hän vielä tietää lapsettomuudestamme. Kerran hän laittoi minulle viestin, että et haluais tätä olotilaa? on niin huono olo ja oksettaa. Silloin mulla meni hermot ja viestin takaisin, että mä kuule myisin sieluni pirulle jotta olisin samassa tilanteessa kuin sinä ja että en ole oikea henkilö siihen, jolle annat näitä väliaikatietoja.
Tuntuu välillä, että eikö ihmiset ollenkaan tajua mitä sanovat ja kenelle?!
Jos joku ystäväni kärsisi tästä ja tulisin raskaaksi niin viimeisenä minä hänelle raskaus ja pahoinvointi viestejä päivittäin laittaisi vaan juttelisin asioista sellaisen kanssa jolla lapsia on tai olisi raskaana.

Koko ajan päässä laukkaa ajatus...saammeko ikinä lapsia? Mitä sitten jos emme saa? Niin kauan kuin muistan olen halunnut lapsia saada ja jos tämä ei toteudukkaan niin mitä varten olen sitten täällä? Millainen elämä sitten on tiedossa? Syvää katkeruutta ja surua läpi koko elämänkö?
On vaan niin surullinen olo kun meitä täällä on näin paljon.
Todella iso :hug: jokaiselle teistä.
Pidetään peukalot pystyssä ja toivotaan, että jonain päivänä saamme pitää omaa pienokaistamme sylissä.

 

Mua masentaa nyt vaan enstistä enemmän:Menkat alkoi just ja kp vasta 17....Suututtaa ja itkettää kun kroppakin on jo ihan sekaisin kaiken vouhkaamisen,masennuksen,työstressin ja muiden asioiden takia..Mä en kertakaikkiaan enää jaksa mitään!!!Itkettää vaan itku ei tule.Luulin jo olleeni raskaana,kun viime menkat kesti n. 1,5 pvää 5 päivän sijasta ja kaiken maailman yökötystä ja rintojen arkuutta yms. oli.Testit negoja eikä ovistakaan löytynyt jne ja nyt vielä päättää kierto heittää ja oikeen kunnolla!!Miksei jo nyt vois vaan päästä hoitoja jatkamaan,miks pitää olla jotain lomia lääkäreillä ihmisten tuskan ja surun keskellä?Taidanpa lähteä saunaan ja nukkumaan,ei jaksa mitään enää millonkaan.Pakko varmaan hakea sairaslomaa töistä,pää hajoo! :'( :'( :headwall:

 

Mä oon kans aina halunnu vaan perheen. :'( Ja sitäkö just mulle ei sitten anneta? Toki pitää olla onnellinen siitä että on mies, hyvä mies onkin ja olen siitä onnellinen, joillakuilla ei oo kumppaniakaan. Mutta silti, pitääkö tään olla niin h*mmetin vaikeaa? Jos minusta ei äidiksi ole, niin mitä varten mä täälä sitten olen? Mikä on mun elämän tarkoitus, kun aina oon kuvitellu että olen sitä varten että voisin huolehtia omista lapsista, rakastaa niitä ja antaa niille hyvän kodin. En minä tahdo muuta kuin perheen. Kaipaan pienten jalkojen tepsutusta, tahdon kodin täyteen lapsia, rakkautta, riemua, meteliä! Tahdon eteisen täyteen kenkiä, lego-palikoita keittiön lattialle ja astua yöllä kulkiessa niitten päälle. Tahdon valvoa öitä kanniskellen huutavaa lasta, tahdon istua rauhassa lukemassa satuja pienille, tahdon saada lapsen märän pusun poskelle ja kuulla "äiti, sä oot ihana". :'( :'(

Pitikö tän kaiken mennä näin? :'( :headwall:

Käly sai just lapsen, mä en edes tienny että se on raskaana ollu (Amerikassa asuvat), ja miehen veljen vaimo on pitkällä raskaudessa jo. Iso maha edellä kulkee, tänäänkin kaupassa näin. "Sielä se menee mahoineen", ajattelin... :'(

 

Bayan Fare :hug: sinulle!

Jospa minäkin raottaisin katkeruuttani, ehkä se helpottaa..
Olen niin vihainen, "ystävälle" satuin puhumaan jopa itsarista, JOS vauvaa ei tule, ja tekeväni sitä sun tätä, JOS vauvaa ei tule. Kuinka joku voi olla niin kapeakatseinen, ettei kertakaikkiaan tajua, että puhuin huonosta olostani, kun en voi tehdä "naisen tehtävääni" vaan olen joutunut kärsimään lapsettomuudesta jo vuosia, "ystävä" laitteli tekstareita miehelleni ja suositteli laittamaan vauvan teon jäihin!!??!! :headwall:

Eikö kellekään muulle ole tullut mieleen itsari (puheena, aatoksina, muttei oikeasti tekoina)?

Muutenkin raivostuttaa muitten lapset, aluksi heitä on ihana nähdä, mutta sitten juttu kääntyy taas itseeni ja tulee oma vajavuus mielen päälle. Tuntuu, ettei mua edes kiinnosta, mitä muitten lapsille kuuluu ja ketuttaa, kun niistä höpisevät.

Aika karmeita ajatuksia, mutta kaiken takana piilee se katkeruus, ettei omaa nyyttiä ole saanut! :'(

 

Kiitos Pähkinä. :hug:

On joskus tullu ajateltua, että samahan tässä ois olla kuollut.. :/ Enhän mä vakavissani, mutta pahimpina hetkinä tulee noin ajateltua..

 

Eikö kellekään muulle ole tullut mieleen itsari (puheena, aatoksina, muttei oikeasti tekoina)?

Kyllä mie olen ainakin sen verran syvällä suossa tämän lapsettomuuteni kanssa rämpiny että itsari on välillä ollut mielessä, siis ajatuksissa vain, koskaan en voisi itselleni mitään tehdä koska uskon että siitä jäisi liikaa kysymyksiä ja huono omatunto rakkaille ihmisille. Rakkaat läheiset ihmiset on ne jotka pitää tässä elämässä kiinni. Mutta käyhän se välillä mielessä että olisi sama vaikka kuolisi. Minun suurin haave on aina ollut saada suuri perhe, muusta en ole juuri haaveillut, ja nyt tuntuu ettei minun haave koskaan toteudu. Elämä ilman lapsia tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta...

Nyt kun olen kaks päivää ollut lähinnä itsekseni kotona ja miettinyt asioita, niin olen taas oivaltanut jotain uusia asioita ja antanut itselleni luvan olla surullinen toisten raskauksista yms. Eihän se suru mihinkään katoa vaikka sen yrittäisi sulkea pois mielestä, ehkäpä se pitää vain käydä läpi ja katsoa mitä tulevaisuus tuo...

:hug: kaikille!

 

PureLove: Sun kaverin viestit ovat olleet ihan kohtuuttomia. Sehän se auttaa kun kuulee koko ajan toisen raskausvaivoista. Kyllähän sitä ottais ne kaikki ilomielin itselleen kun sen nyytin syliin joskus saisi. Vaikka vessassa yökkkäis 9kk jos loppu tulos olis oma lapsi sylissä. Kyllä ihmiset on ajattelemattomia! Vaan eihän sitä kai voi ymmärtää jos oma lapsi on tullut tosta vaan ilman ponnistelua.
Tinttara: Voimia sinulle. Tiedän miltä tuntuu kun menkat alkaa ja tuntuu että koko maailma hajoaa siihen paikkaan. Voisi nukkua maailmanloppuun asti eikä mikään maailmassa voisi kiinnostaa kun sitä yhtä ja ainoaa ei saa mitä haluaa. Ja aina viikko menkoista nousee toivo ja taas kaikki romahtaa kolme vko myöhemmin..Tätähän tämä on. Syvältä sieltä..
Bayan Fare, Pähkinä: En usko että on kovinkaan harvinaista että itsari käy mielessä kun tarpeeksi synkistelee näissä fiiliksissä. Täytyy sanoa et useammin se mielessä käy kun aikaa kuluu ja toivo hiipuu. Eihän se mitään ratkaise päinvastoin. Silti joskus tuntuu vaan niin pahalta että miettii todellakin et mitä sitä täällä kärsimään kun ei voi itseään ja omaa elämntehtäväänsä toetuuttaa sellaisena kun on sen ajatellut mielekästä olevan. Kun syli kaipaa pientä tuhisevaa nyyttiä ja elämää seinien sisälle ja hoivaamisen tarve on valtava eikä saa ulospääsyä.. :'( :'(
Onhan se surullista että meitä on näin paljon. En ymmärtänyt jakavani tätä tuskaa näin monen ihmisen kanssa kuin nyt viimeisen vkoaikana tällä palstalla olen huomannut. Jotenkin kuvitellut aina olevansa tässä tilanteessa yksin kun ei ympärillä ole lapsettomuudesta kärsiviä muita. Lämpimiä haleja :hug: :hug: kaikille tämän surun ja tuskan jakaville kohtalotovereille! Yrittäkää jaksaa. Niin minäkin.. :'(

 

kauheaa miten tää lapsettomuus syö naista! olen koko ajan todella herkässä mielentilassa, vuoroin raivoan miehelle ja vuoroin haluan hänen syliin, siinä välissä vaan itkettää. ei ihme, että monet sanovat että lapsettomuus on ollut mieletön koettelemus parisuhteelle tai jopa tuhonnut sen.
nobaby, kyllä samalta tuntuu että mies ei käsitä alkuunkaan missä mennään. sen mielestä on alhaista, että ei voi iloita muiden vauvauutisista! tällaisesta pitää vielä kaiken lisäksi syyllistyä kotioloissa. mies sanoo, että "ei saa katkeroitua, ei oo mitään järkeä katkeroitua." Ei kai siinä mitään JÄRKEÄ olekaan! :/

mitäs te jotka ootte joskus olleet raskaana, muutuitteko "normaaleiksi" taikaiskusta? siis mietin, että kun mun tosiaan tekee mieli repiä silmät päästä kaikilta raskaana olevilta jota kävelee vastaan, niin alkaako sitä suhtautua heti erilailla niihin jos itse alkaa odottaa vai jääkö lopullisesti tällaiseksi hulluksi? :kieh:

 

monista näistä kirjoituksista paistaa, että lapsettomuus aiheuttaa vakavaa masennusta. kaikki masennuksen tunnusmerkit on edustettuina: väsymys, epätoivo, tunne että voimat ehtyvät, että haluaa lakata yrittämästä tai jopa elämästä. onko kukaan koskaan aatellut hakeutua tai hakeutunut terapiaan tämän takia? lapsettomuusterapeutteja kuulemma on.. Siinä vaiheessa kun itsari alkaa tuntua vaihtoehdolta, niin joku tällainen henkilö voisi auttaa näkemään valoa tunnelin päässä vaikka tilanne (lapsettomuus) jatkuisi. Hoitakaa itseänne naiset! Haleja ja voimia meille kaikille. :hug:

 

ei sitä muutu taikaiskusta aina kun näki muita jotka oli pitemmällä ajatteli noin minäkin voisin olla kuitenkin olin onnellinen omasta mahasta mikä kasvoi koko ajan nyt meillä poika on jo vuosi ja yhdeksän kuukautta toista yritetty jo seitsemän kuukautta sinä aikana on ollut jo yksi keskenmenokin ei se mitä kokee lapsettomuus hoitojen aikana ei se katoa vaikka olisikin jo yksi lapsi sitten sitä vaan alkaa katsella niitä joilla on jo lapsi ja odottaa toista ja ajattelee tuo voisin olla minä miksi minäkin en voi saada sitä leikkikaveria lapselleni niin kuin muut

 

mimi79: En osaa kuvitella äitiyttä, viikkoja vasta 7+0, mutta voin sanoa, että en usko, että lapsettomuus lähtee minusta ikinä. Tosin en edes usko, että saisin tämän mielettömän lahjan pitää loppuun asti. Toki olen järjettömän kiitollinen jokaisesta kuvotuksen tunteesta.

Kun näen vaunuja tai isoja mahoja oletan, että ihmiset ovat saaneet lapsensa ilman vuosien odotusta, alemmuuden tunnetta, katkeruutta tai parisuhdekriisejä.

Tämä palsta on henkireikä. En ole pystynyt kertomaan täällä plussasta aiemmin, koska emme oikein pysty puhumaan tästä edes kotona. Menetyksen pelko on niin kova, ja kun itseä on muiden plussat viillelleet niiin pahasti niin ei tee mieli kailottaa. En pysty perumaan IVF -aikaa julkiselle, joka on lokakuulle. Jos tilanne muuttuu, eli tulee keskemeno niin mikään ei ole niin tärkeää kuin se aika. Ja jos perun sen kuukauttakin aiemmin niin joku sen anstaiseva kerkeää saada ajan aivan varmasti.
Nyt ymmärrän, että minulla ei ole mitään yhteistä vauvanodotuspalstan ihmisten kanssa. Ei tulisi mieleenkään rynnätä kauppaan ostamaan potkareita.

Tunnistan teidän kirjoituksista itseni hyvin. On käynyt mielessä, että voi kun voisi sammuuttaa valot joksikin aikaa. Kun olisi jokin maailman kolkka, johon lasettomuutta pääsisi pakoon. Varsinaista itsetuhoisuutta en ole ajatellut. Varmaan vain sen vuoksi, että kun lähipiirissä on itsemurhaaja niin tiedän mitä se aiheuttaa läheisille.

Itse uskon terapian voimaan. Olen käynyt muun kriisin vuoksi vuosia sitten vuoden, ja oli kyllä elämäni valaisevin ja voimaannuttavin prosessi. Tosin tietenkin hemmitin rankka. Mutta hoitojen keskellä ajattelin terapiasta, että a) on niin paljon poissaoloja töistä jo hoitojen takia, b) niihinkin menee jo sikana rahaa, ja c) ei ole voimia kohdata itseään.

Olen jäänyt pois kummilasten synttäreiltä. Katkaissut välejä mukaviin kavereihin (ei ystäviin niinkään) kun en vain ole kestänyt perheonnea.

Tämä ketju on täynnä upeita naisia, jotka ansaitsevat ONNEN! Toivon sitä teille rakkaat ihmiset sydämeni pohjasta. Ei lohduta yhtään, mutta lapsettomuus opettaa inhimillisyyttä aika karulla tasolla. Toivon, että se olisi meille kaikille jonain päivänä voimavara eikä taakka.

 

Ei muutu olo taikaiskusta ei. Kun on raskaana pelkää koko ajan menettävänsä lapsen jonka on saanut alulle. Ja jos ja kun sen lapsen kotiin asti saa ja joutuu aloittamaan vuosiqa myöhemmin saman tuskan alusta niin kyllä se syö naista vähintään yhtä paljon repiä kaikki vanhat lapsettomuuden haavat auki kuin ekalla kerralla. Ei helpotu tuska vaikka lapsen saisi ja lapsettomuuden haavat eivät parane koskaan. Sen surun ja tuskan muistaa lopun ikää mitä siihen liitty vaikka lapsia saisikin.
Voimia kaikille! :hug: :hug: Tämä palsta ja kaikki te täällä olette ehdoton edellytys jaksamiselle. Ihan jo että tietää että on muita jotka tietää mistä puhun ja ymmärtää tämän loputtoman tuskan ja ikävän.

 

Voi tätä tunteiden vuoristorataa! Välillä tuntui jo että ehkä mie taas tästäki suosta nousen. Mutta nyt on taas takana tosi rankka päivä! Itkettänyt on taas pitkin päivää! Tuntuu ettei mistään tuu mitään enkä jaksa enää millään...

Lauantaina pitäis mennä miehen veljen luo (siis sen jonka vaimo on raskaana) perhejuhliin. He julkistavat ilmeisesti raskauden siellä. Miten kestän ne kysymykset "koska te teette?" yms? En sinänsä karta kysymystä, koska melko avoimesti olen lähes kaikille kysyjille lapsettomuudesta kertonut, mutta pelkään että itku tulee kesken juhlien! En tiiä miten saan itseni pysymään kasassa! Mietin jätänkö koko juhlat väliin, mutta pitäis keksiä hyvä tekosyy... Mie en jaksa!

Miksi tämä kaikki on tehnyt minusta katkeran? Miksen enää osaa olla onnellinen? Mihin katosi minun empatia? Mihin katosin minun itsetunto? Nykyään koen olevani lähinnä riesa kaikille. Ei kai kukaan voi minusta tykätä kun en itsekään tykkää!

Olen kyllä harkinnut terapiaan hakeutumista, mutta en ole saanut aikaiseksi ottaa selvää mistä kautta apua hakisin.
Tämä palstalle purkaminen on minun terapiaa. Paha olo helpottaa kun sitä saa purkaa! Te rakkaat palstalaiset ootte mulle suuri tuki! Kiitos!

 

aivan, lapsettomuudesta jää siis pysyvä trauma joka ei parane tosta noin vaan vaikka lapsi joskus siunaantuisikin. kun siinä vaiheessa on kärsinyt jo niin paljon. ja tottahan tuo että tää palsta on terapiaa.

 

Ja vieläkin niin väsynyt välillä, että on tullut ajateltua, että voi kun ajaisi kolarin tai yms (joka ei olisi oma vika) jotta pääsisi sairaalaan lepäämään. Ei tarttisi tehdä YHTÄÄN mitään vaikkapa kahteen viikkoon... On välistä niin paska olo. :'(