Isäni itsemurha yli kolmekymmentä vuotta sitten. Olin silloin pieni ekaluokkalainen. Nyt kun ajttelen omia lapsiani koulunsa aloittavina, niin en voi käsittää, miten voi omat lapsensa jättää tuolla tavalla.
Silloin ei tosiaankaan ollut ainakaan mulle mitäään terapioita, vaan asia käsiteltiin niin, että kun siitä ei lasten kuullen puhuttu, niin lapsi unohtaisi!
Olen koko ikäni kärsinyt asiasta. Päällisin puolin kaikki on kunnossa, mutta kun joku asia mättää, niin helposti suren taas isääni. Ja varmasti on vaikuttanut kaikkiin ihmissuhteisiinkin asia. Jotenkin aina luulen ettei minusta oikeasti kukaan ihminen voi välittää. Vaikkakin tuttuja mulla on hirveästi, niin itse en oikein osaa luottaa keneenkään. En edes aviomieheeni vaikka olemme olleet 20 vuotta naimisissa.