V
välit poikkiko ratkaisu
Vieras
miten on mielestänne, pitääkö isovanhempiin pitää yhteyttä "hinnalla milla hyvänsä" lapsenlapsien takia, vaikka ainoa mitä isovanhemmilta saa on jatkuvat loukkaukset, mielipaha, ja suru meillä aikuisilla? Kyse on vielä omista vanhemmista, ei appivanhemmista. Omat vanhempani ovat aina olleet kylmiä ja etäisiä, ja tavallaan pahansuopia ja ilkeitä, esim. aina kaikki epäonnistumiset elämässä on kuitattu tyyliin "siitäpäs sait", tai "ihan oikein sinulle". Esim. työttömänä ollessani en saanut mitään tukea vanhemmilta, ainoastaan sättimistä ja voivottelua siitä miten nyt pitää suvun silmissä minua hävetä.
Minulla on nyt kaksi lasta ja käyn muutaman kerran vuodessa velvollisuusvierailulla näyttämässä lapsia. Nyt vanhempieni ilkeys on vain kiihtynyt heidän vanhetessaan (ovat 60+ ikäisiä) ja soittelevat ihan vain sen takia että sättivät minua, miten minulla on huono työ, huono puoliso, huonosti kasvatetut lapset jne. Mikään ei siis tietenkään ole oikeasti huonosti, vain heidän silmissään. Monta kertaa asiaa olen yrittänyt ottaa puheeksi mutta jotenkin vanhempieni mieli on jo niin katkeroitunut ja myrkyttynyt. Tätä samaa menoa siis olen kärsinyt lapsuudestani asti ja nyt olen jo yli 35v. Napanuora sinällään on katkennut eli en etsi hyväksyntää tai pidä heitä lähipiirinäni, mutta nyt on alkanut tulla mitta täyteen ja mietin että onko oikeutettua olla ns. välit poikki vai pitääkö lasten takia sietää ihan mitä vain? Lapset eivät ole kiintyneitä näihin isovanhempiin sillä aistivat varmaan kireän ja tennnäisen tunnelman. Toiset isovanhemmat ovat aivan ihanat (appi-) ja kamalaa sanoa mutta rakastan appivanhempiani enemmän kuin omiani. Vanhempani ehkä jollain tasolla minusta pitävät, mutta eivät koskaan - siis todellakaan koskaan - ole sitä sanoneet tai mitenkään ilmaisseet. Onpa ikävä tilanne, ja voitte uskoa että tämä syö voimia ja jaksamista kovasti.
Minulla on nyt kaksi lasta ja käyn muutaman kerran vuodessa velvollisuusvierailulla näyttämässä lapsia. Nyt vanhempieni ilkeys on vain kiihtynyt heidän vanhetessaan (ovat 60+ ikäisiä) ja soittelevat ihan vain sen takia että sättivät minua, miten minulla on huono työ, huono puoliso, huonosti kasvatetut lapset jne. Mikään ei siis tietenkään ole oikeasti huonosti, vain heidän silmissään. Monta kertaa asiaa olen yrittänyt ottaa puheeksi mutta jotenkin vanhempieni mieli on jo niin katkeroitunut ja myrkyttynyt. Tätä samaa menoa siis olen kärsinyt lapsuudestani asti ja nyt olen jo yli 35v. Napanuora sinällään on katkennut eli en etsi hyväksyntää tai pidä heitä lähipiirinäni, mutta nyt on alkanut tulla mitta täyteen ja mietin että onko oikeutettua olla ns. välit poikki vai pitääkö lasten takia sietää ihan mitä vain? Lapset eivät ole kiintyneitä näihin isovanhempiin sillä aistivat varmaan kireän ja tennnäisen tunnelman. Toiset isovanhemmat ovat aivan ihanat (appi-) ja kamalaa sanoa mutta rakastan appivanhempiani enemmän kuin omiani. Vanhempani ehkä jollain tasolla minusta pitävät, mutta eivät koskaan - siis todellakaan koskaan - ole sitä sanoneet tai mitenkään ilmaisseet. Onpa ikävä tilanne, ja voitte uskoa että tämä syö voimia ja jaksamista kovasti.