Pahalta tuntuu

[Eksynyt]

Tilanne on seuraavanlainen:

Olen 22-vuotias, avomieheni on 24-vuotias. Olemme seurustelleet kaksi vuotta ja asuneet saman katon alla lähes koko ajan.

Ennen nykyistä miestäni, olin ollut vapaalla jalalla vain n. puoli vuotta. Olin eronnut pojasta, jonka kanssa aloitin seurustelun 14-vuotiaana. Ero tästä ensirakkaudestani otti tosi koville, myöhemmin olen tajunnut, että nykyinen mieheni oli osaltaan kai minulle jonkinlainen pelastusrengas..Pelasti minut yksinäisyydeltä. Olinhan varsinainen ihmisriepu yksin, ajattelin jo, että en varmaan koskaan pääse naimisiin, saa lapsia etc. Ja huom!! Olin 19 vee!

Nykyinen suhde on ollut hyvä. Muutin mieheni kanssa yhteen lapsuudenkodistani, en ole siis koskaan asunut omillani. Mies on huolehtiva, ehdottoman luotettava ja rehellinen ja rakastaa minua yli kaiken. Hän on kova työssäkävijä, ei käy ikinä baareissa, on todella omistautunut harrastuksilleen.. Kulostaa uskomattoman hyvälle?!

Sitten niitä varjopuolia.. Mieheni on ollut vakavasti masentunut, oli saanut juuri lääkityksen tavattuamme. Lisäksi hänellä on jonkin sortin ahdistuneisuushäiriö. Alkoholinkäyttö on runsasta. Lähes joka viikonloppu juo itsensä humalaan, yksin kotona. Ei ole väkivaltainen, päinvastoin kännissä entistä leppoisampi!! Mutta ne alkoholinmäärät.. Pystyy juomaan korin kerralla! Toisaalta pystyy myös olemaan ilman viinaa päätettyään. Silti huolestuttaa..Hänen suvustaan löytyy useampi alkoholisti, mm. isä..

Lisäksi poikaystäväni on mustasukkainen. Antaa minun kyllä suhteellisen vapaasti nykyään mennä, mutta hampaitaan kiristellen. Aiempaa poikaystävääni en esim. uskalla ääneen mainita. Suuttuu pahasti.

Tässä siis hyviä ja huonoja puolia. Itsestäni on tuntunut jo pidemmän aikaa, että haluaisin kokeilla myös itsekseni oloa, kun siihen vielä mahdollisuus on. Olisi ihana huomata että vitsi, pärjään ihan hienosti ilman miestäkin. Olen tosi aktiivinen tyyppi, aina menossa. On opiskelua, työtä, harrastuksia, ystäviä.. Mieheni on paljon passiivisempi, tykkää vain olla kotona. Suurin asia, mikä saa miettimään eroa on se, että en usko rakastavani miestäni. Tunnen kiintymystä, välittämistä, ystävyyttä, hellyyttä..Mutta en mitään tunteen paloa, en ikävää ollessamme erillämme, en intohimoa.. Mieheni taasen rakastaa välillä ahdistavankin paljon! Sanoo ettei elämällä ole tarkoitusta, jos lähden. Hän kuulemma masentuu taas jos lähden.. On kauhea vastuu minulla pidellä toista ihmistä pinnalla!!! Onko hänen elämänsä nyt todella minun käsissäni?!

Haluaisin yrittää vielä löytää itselleni ihmisen, jota suuresti rakastan! Mutta onko tämä edes mahdollista? Tapahtuuko sellaista? Pitäisikö vain olla tyytyväinen tähän, kun ei mitään hätääkään tässä suhteessa ole? Kadunko myöhemmin?

Lisäksi haluaisin kokemuksia siitä, uskotteko mieheni selviävän mahdollisesta erosta? Eilen puhuttiin ja sanoin olevani kallistumassa kannattamaan eroa. Ja mieheni itki, paljon. Se oli aivan kamalaa! Minäkin tietty itkin sitten..Tänä aamuna kyseli, onko hänellä vielä toivoa, kannattaako hänen edes töihin mennä..

Tuntuu hurjan pahalta!! En tiedä yhtään mihin jatkaa! Helpompaa olisi jäädä, mutta toisaalta kun meillä on vain tämä yksi elämä..

Autattehan?

 

[elli]

Kuule, kaikellla kunnioituksella - ehkä sinun pitäisi itsenäistyä. Elämä ei ole sitäkään, että on jonkun kanssa aina. Ei yksinolemista pidä pelätä. Olet todella nuori vielä.

 

[Eksynyt]

Nimenomaan, itsenäistyähän minun pitäisi. Olet ihan oikeassa! Ja uskon, että varmaankin itse selviäisin kyllä!

Mutta miten käy mieheni..?

 

[elli]

No kuule, toisen puolesta ei voi elää. Miehesi on elettävä ihan itse. Ei hänkään mikään lapsi ole (vaikka nuoria olettekin), ja jos nytkään ei tunnut hyvältä tuo yhdessäolonne, niin mitä se onkaan 30 vuoden kuluttua?

itse mietin kauan, kumpi on parempi - pitkäaikainen kidutus (eli huonossa suhteessa oleminen = molempien kiduttamista) vai kertakaikkinen rysäys (eli ero). Minusta ero oli parempi, enkä ole katunut.

Ei ero koskaan ole helppo. Ei pidä edes kuvitella, että se olisi helppo.

 

[Eksynyt]

Kiitos, että vastailet.

Suhteeni on ihan ok, oikeastaan kamalasti ei puutu. Vain minulta se suurin tunne.. Minusta on kamalan epäreilua mieheltäni, et nojaa niin paljon muhun. Oon yrittänyt selittää, et hänenkin tulisi seistä tukevasti omilla jaloillaan. Että elämä heittelee ja välillä kolhii, mut lopulta oma selvitytminen on itsestä kii.. Mut ei!! Minusta se on kuulemma kii!!

Kuinka saisin tarpeeksi voimia jotta pystyisin olemaan epäitsekäs ja ""tunteeton"" ja ajattelemaan itseäni..?

 

[elli]

No, jokaisella meistä on ne omat peikkonsa. Minulla juuri on myös tuo alkoholismi (eli tunnen pari alkoholistia erittäin hyvin... toisen kanssa miltei hukkasin itseni jo; itse en juuri juo). Alkoholistille (joka miehesi ei ehkä IHAN vielä ole... mutta ""ura"" häämöttää...). .. on kyllä todella tyypillistä syyllistää toista ja pistää kaikki toisen vastuulle ja syyksi. Se on hyvin rankkaa. Eli toistan: toisen puolesta ei voi elää; toisen murheita ei voi kantaa. Voi yrittää, mutta siinä vain hukkaa itsensäkin, ja sen toisen olo ei siitä kuitenkaan helpoltu, koska niitä toisen murheita ei todellakaan voi ottaa ja parantaa! Se on kylmä totuus.

 

[tyttö82]

Olen seurustellut mieheni kanssa reilut 2 vuotta, asumme yhdessä ja olemme kihloissa. Suhteemme alku oli todella hankala, mutta kaikki on mennyt ihan hyvin. Viihdymme yhdessä ja liikumme melkein joka paikassa yhdessä. Rakastan toki miestä ja puhumme toisillemme melkein kaikista asioista. Hän osaa siivota ja tehdä ruokaa ja rakastaa minua. Välillä kuitenkin tappelemme paljon, mutta niinkai kaikki.

Pidemmän aikaa olen kuitenkin miettinyt että voisinko jostain löytää paremman miehen. En tunne olevani rakastunut mieheeni enkä tunne intohimoa häntä kohtaan. Hän on hyvin äkkipikainen, huutaa helposti ja haastaa riitaa. Siinä olemme kyllä samanlaisia, sillä minä teen samoin. Olen elämääni vain tyytyväinen, en onnellinen.

Välillä tulee todella ahdistunut olo, enkä halua häntä lähelleni. Toisinaan olen hänen kanssaan hyvinkin onnellinen. En tiedä mitä tekisin! Tämä on melkeinpä ainut asia mistä en uskalla hänelle puhua. Mitä jos alankin katua eroamista? Mitä jos en enää löydäkään parempaa miestä? Yksin olen ollut aikaisemminkin, joten sitä en pelkää. En kuitenkaan halua olla yksinkään.

Nämä tunteet tulee ja menee. Olen ajatellut, että odotan, että eroan vasta sitten kun en enää yksinkertaisesti pysty elämään hänen kanssaan. Onko tämä vain ajan hukkaamista?

 

[Mies]

Jos lähdet lätkimään masentuneet miehesi luota, niin teet todella julmasti. Sinulla on velvollisuuksia myös häntä kohtaan, eteenkin olette olleet jo vuosia yhdessä. Mielestäni sinun pitäisi jäädä hänen luokseen loppuelämäksi, koska olet miehesi valinnut. Tuskimpa sinulle on hirveästi luvassa elämältä joten vauvaa vaan tekemään tuo miehen kanssa. Tavallinen, hiljainen ja tylsähkö elämä, kohokohtina kesälomat maalla miehesi ryypätessä kaupunkiasunnossa. Valmistaudu tälläiseen elämään, koska et ole voittaja, eikä sinusta sellaista koskaan tule!

 

[Susan]

Sinun kannattaisi jutella miehesi kanssa asiasta. Tuskaahan se miehellesi tuottaisi, mutta asioita on opittava käsittelemään puhumisen kautta. Surulliselta kuulostaa asiasi.

 

[Susan]

Jatkoa vielä. Älä luovuta vaan mieti tosissasi mitä haluat? Haluatko todella erota? Mitä sen jälkeen tapahtuisi jos eroaisitte? Eikä toiselle myöskään kannata valehdella, että haluat hänen kanssaan olla. Miehelläsi on ikävä vaihe menossa. Hän tarvitsee tukeasi ja muiden tukea myös. Sinun olisi parasta olla tukemassa häntä. Nyt ei ole oikea hetki erolle, se pahentaisi vain tilannetta. Ikävä sanoa, mutta totta.

 

[eikös]

Eikös se nyt kuitenkin ole niin, että kukaan ei ole toisen terapeutti? Toisin sanoen kenenkään elämäntehtävä ei ole toisen ihmisen pelastaminen. Tällä en tarkoita tietenkään sitä, että vastoinkäymisten tullessa pitäisi jättää toinen oman onnensa nojaan. Ei, mutta jos mitään muutosta ei tapahdu, ei tarvitse omaa elämäänsä pilata.

Jokainen ihminen on myös vastuussa itsestään. Se, mitä mies saattaa tehdä, kun kuulee erohaluistasi, ei ole sinun murhe (vaikka tietenkin koskettaa). En usko, että mies kuitenkaan haluaa, että olet hänen kanssaan säälistä tai velvollisuudesta. Minä en ainakaan haluaisi.

Maailmassa on normaaleja ja tasapainoisia ihmisiä. Niistä vaan ei ole tietoa, kun roikkuu epänormaaleissa suhteissa.

 

[Susan]

Niin kyllähän se totta on. Mut voisivathan he tietysti silti olla ystäviä toisilleen ja olla tukena toinen toisillensa, vaikka eroaisivatkin. Mutta ei toista kannata hylätä kokonaan. Tuo koskettaa siksi, koska tietää itsekin miltä tuntuu olla todella maassa ja väsynyt elämään. Siinä tilanteessa ei ajattele mitään muuta kuin että pääsisi pois. Kamalaa oikeasti!

 

[eräs elli]

Tää sama tarina oli täällä jo aiemmin, ei ilmeisesti tullut vastauksia tarpeeksi kun pitää muutaman kuukauden päästä yritää uudelleen samalla jutulla.

Tartiskohan laittaa omat vastaukset muistiin ni säästyis kirjottamiselta. Kopiois aina vastaukset samoihin ketjuihin.

Onnea elämääsi.