F
Faith
Vieras
Pyydän jo etukäteen, että kukaan ei tulisi haukkumaan. Minulla ei ole mieheni lisäksi muita keskustelukanavia kuin tämä palsta, jota yleensä tyydyn vain lukemaan. Mutta nyt on pakko kirjoittaa...
Kyse on siis tulevasta vauvastamme ja elämäntilanteestamme. Erittäin toivottu yllätysvauva syntyy tänä kesänä (jos kaikki menee hyvin) ja valmistelut asian suhteen alkavat olla loppusuoralla. Muutamme ensi viikolla isompaan asuntoon ja olemme itse hoitaneet kaiken kuntoon (muuttoilmoitukset, tukihakemukset, sähköyhtiön vaihto, uusi neuvola jne.), vaikka tämä onkin uutta ja ihmeellistä meille. Olen ylpeä siitä mitä olemme saaneet aikaiseksi ilman neuvoja tms. ja siksi tuntuukin erityisen pahalta jatkuva arvostelu.
Ongelmana ovat vanhempamme ja sukumme. Henkinen tuki puuttuu kokonaan, yksi ihminen koko "laumassa" on ostanut meille pari asiaa uuteen kotiin, josta olemme kiitollisia (mitään emme siis ole pyytäneet). Hänkään ei kuitenkaan ole kiinnostunut vauvasta eikä jaksamisestamme. Raskauden alussa tieto levisi kuin kulovalkea erään vahingon kautta ja toinen suku teki heti kättelyssä selväksi, että emme enää "kuulu perheeseen". Heistä ei ole kuulunut sen jälkeen. Toinen suku jätti asian sikseen, käyttäytyi kuin en olisikaan raskaana. Emme ole saaneet mitään hyvää tarkoittavia neuvoja, ainoastaan pelottelua sillä että emme millään pärjää ja että lapsella tulee olemaan surkea elämä. :'( Olen yleensä hyvin itsetietoinen ja saan jauhot suuhun vaikka kenelle, mutta tämä 8 kuukauden "kamppailu" on vienyt voimia sen verran että nyt itkettää. En voi käsittää mitä pahaa olemme tehneet AIKUISELLE suvullemme, perheistä nyt puhumattakaan- aina on sanottu että teitte mitä hyvänsä, se on ok. Miksi teoria ei vastaa käytäntöä?? Miksi aikuiset ihmiset käyttäytyvät niin lapsellisesti että yläasteen kiusaajat jäävät toiseksi?? ...miksi täysi-ikäisten, fiksuiksi kehuttujen nuorten ratkaisua ei voi hyväksyä..?
En tiedä mitä yritän kirjoituksellani sanoa, muuta kuin sen että olen järkyttynyt. En olettanut mitään riemuvastaanottoa keneltäkään, mutta en kyllä ihan tälläistäkään. Elämäni on ollut rankka, olen kokenut hyvin paljon menetyksiä perhepiirissä ja jäänyt hylätyksi lapsena. En siis ole mielestäni mitenkään naiivi näissä asioissa enkä oleta että vauvan kanssa tulee olemaan helppoa. Silti uskon huomiseen, uskon siihen että me voimme pärjätä hienostikin, jos meille vaan annetaan mahdollisuus. Meillä on mieheni kanssa kohta 5 vuotta yhteistä taivalta takana, tiedämme mitä vastuu tarkoittaa. Miksi siis ihmiset ympärillämme kokevat maailmanloppuna asian, joka ei edes suoraan koske heitä? Kertokaa se minulle!
Ps. Jäin juuri äitiyslomalle, mieheni opiskelee ja käy töissä iltaisin. Raha on tiukilla, mutta emme elä sossun varassa kokonaan. Tilanteemme ei ole mielestäni mitenkään huonoin mahdollinen ja omat perheemme saivat myöskin lapsensa nuorina (eikä kukaan kerro katuneensa).
Pps. Kiitos että sain purkautua tänne.
Kyse on siis tulevasta vauvastamme ja elämäntilanteestamme. Erittäin toivottu yllätysvauva syntyy tänä kesänä (jos kaikki menee hyvin) ja valmistelut asian suhteen alkavat olla loppusuoralla. Muutamme ensi viikolla isompaan asuntoon ja olemme itse hoitaneet kaiken kuntoon (muuttoilmoitukset, tukihakemukset, sähköyhtiön vaihto, uusi neuvola jne.), vaikka tämä onkin uutta ja ihmeellistä meille. Olen ylpeä siitä mitä olemme saaneet aikaiseksi ilman neuvoja tms. ja siksi tuntuukin erityisen pahalta jatkuva arvostelu.
Ongelmana ovat vanhempamme ja sukumme. Henkinen tuki puuttuu kokonaan, yksi ihminen koko "laumassa" on ostanut meille pari asiaa uuteen kotiin, josta olemme kiitollisia (mitään emme siis ole pyytäneet). Hänkään ei kuitenkaan ole kiinnostunut vauvasta eikä jaksamisestamme. Raskauden alussa tieto levisi kuin kulovalkea erään vahingon kautta ja toinen suku teki heti kättelyssä selväksi, että emme enää "kuulu perheeseen". Heistä ei ole kuulunut sen jälkeen. Toinen suku jätti asian sikseen, käyttäytyi kuin en olisikaan raskaana. Emme ole saaneet mitään hyvää tarkoittavia neuvoja, ainoastaan pelottelua sillä että emme millään pärjää ja että lapsella tulee olemaan surkea elämä. :'( Olen yleensä hyvin itsetietoinen ja saan jauhot suuhun vaikka kenelle, mutta tämä 8 kuukauden "kamppailu" on vienyt voimia sen verran että nyt itkettää. En voi käsittää mitä pahaa olemme tehneet AIKUISELLE suvullemme, perheistä nyt puhumattakaan- aina on sanottu että teitte mitä hyvänsä, se on ok. Miksi teoria ei vastaa käytäntöä?? Miksi aikuiset ihmiset käyttäytyvät niin lapsellisesti että yläasteen kiusaajat jäävät toiseksi?? ...miksi täysi-ikäisten, fiksuiksi kehuttujen nuorten ratkaisua ei voi hyväksyä..?
En tiedä mitä yritän kirjoituksellani sanoa, muuta kuin sen että olen järkyttynyt. En olettanut mitään riemuvastaanottoa keneltäkään, mutta en kyllä ihan tälläistäkään. Elämäni on ollut rankka, olen kokenut hyvin paljon menetyksiä perhepiirissä ja jäänyt hylätyksi lapsena. En siis ole mielestäni mitenkään naiivi näissä asioissa enkä oleta että vauvan kanssa tulee olemaan helppoa. Silti uskon huomiseen, uskon siihen että me voimme pärjätä hienostikin, jos meille vaan annetaan mahdollisuus. Meillä on mieheni kanssa kohta 5 vuotta yhteistä taivalta takana, tiedämme mitä vastuu tarkoittaa. Miksi siis ihmiset ympärillämme kokevat maailmanloppuna asian, joka ei edes suoraan koske heitä? Kertokaa se minulle!
Ps. Jäin juuri äitiyslomalle, mieheni opiskelee ja käy töissä iltaisin. Raha on tiukilla, mutta emme elä sossun varassa kokonaan. Tilanteemme ei ole mielestäni mitenkään huonoin mahdollinen ja omat perheemme saivat myöskin lapsensa nuorina (eikä kukaan kerro katuneensa).
Pps. Kiitos että sain purkautua tänne.