K
kunhan selvittelen ajatuksia..
Vieras
Heipähei. Olen monesti naureskellut, että on niin hyvä suhde, ettei tarvi koskaan tälle palstalle kirjoittaa, MUTTA...näin se joudun minäkin nöyrtymään, kun en kehtaa edes ystävilleni asiasta puhua..
Olen vastavihitty kolmikymppinen nainen. Meillä on molemmilla lapset entisistä suhteista ja nyt haaveissa on yhteinenkin lapsi.
Olen eronnut hyvin vaikeasta suhteesta noin 3v sitten, tapasin seuraavana syksynä nykyisen mieheni ja nyt tosiaan vihitty. Ennen tätä nykyistä miestäni tapailin erästä toista, joka kirjaimellisesti pehmensi polveni..ja näköjään päänikin, jos rehellisesti sanon.
Mies josta puhun, on ollut satunnaisesti minuun yhteydessä ja alituisesti ajatuksissani..hän on ujohko ja tunnollinen mies, kun taas minulla oli kiire sitoutua. Joten päädyin nykyisen puolisoni kanssa yhteen ja pian avoliittoon, kihloihin ja vihille.
Rakastan miestäni kovasti, mutta tämä entinen kaihertaa. Olen kaivannut häntä osaksi elämääni, edes ystäväksi kun en voi omaksenikaan saada tietenkään.
Viimeisinä päivinä ennen papin aamenta mietin miestä enemmän kuin koskaan aiemmin. Mietin jo häiden perumista. Ihan aikuisten oikeasti. Koska aviomieheni ansaitsisi paljon parempaa..näin ajattelin. Vihille kuitenkin menimme ja se oli yksi onnellisimmista päivistä elämäni aikana.
Tänään sovin tapaamisen työn merkeissä tämän miehen kanssa. Miksi, sitä en ymmärrä. Se alkoi pienestä ja harmittomaksi tarkoitutetusta flirtistä..lopulta sovimme, että menen käymään hänen luonaan. Työasioissa. En usko tuota itsekään!
Mies saa minut punastumaan pelkällä katseella ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa kun saan viestin. Näin on ollut niin kauan kun olemme tunteneet, jo ensi hetkeltä saakka.
Tämä ei ole rakkautta, ei voi olla, koska miestäni minä rakastan ja hänelle sydämeni kuuluu, kuten kunnioitukseni ja uskollisuutenikin..hän on ne ansainnut. Mitä ihmettä mä aattelen..
On melkoisen paskamaiset fiilikset. Vaikken minä pettäisi...vaikken edes menisi miehen luo...niin petän puolisoani ajatuksillani. Tässä riittää peiliin katsottavaa.
Olen vastavihitty kolmikymppinen nainen. Meillä on molemmilla lapset entisistä suhteista ja nyt haaveissa on yhteinenkin lapsi.
Olen eronnut hyvin vaikeasta suhteesta noin 3v sitten, tapasin seuraavana syksynä nykyisen mieheni ja nyt tosiaan vihitty. Ennen tätä nykyistä miestäni tapailin erästä toista, joka kirjaimellisesti pehmensi polveni..ja näköjään päänikin, jos rehellisesti sanon.
Mies josta puhun, on ollut satunnaisesti minuun yhteydessä ja alituisesti ajatuksissani..hän on ujohko ja tunnollinen mies, kun taas minulla oli kiire sitoutua. Joten päädyin nykyisen puolisoni kanssa yhteen ja pian avoliittoon, kihloihin ja vihille.
Rakastan miestäni kovasti, mutta tämä entinen kaihertaa. Olen kaivannut häntä osaksi elämääni, edes ystäväksi kun en voi omaksenikaan saada tietenkään.
Viimeisinä päivinä ennen papin aamenta mietin miestä enemmän kuin koskaan aiemmin. Mietin jo häiden perumista. Ihan aikuisten oikeasti. Koska aviomieheni ansaitsisi paljon parempaa..näin ajattelin. Vihille kuitenkin menimme ja se oli yksi onnellisimmista päivistä elämäni aikana.
Tänään sovin tapaamisen työn merkeissä tämän miehen kanssa. Miksi, sitä en ymmärrä. Se alkoi pienestä ja harmittomaksi tarkoitutetusta flirtistä..lopulta sovimme, että menen käymään hänen luonaan. Työasioissa. En usko tuota itsekään!
Mies saa minut punastumaan pelkällä katseella ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa kun saan viestin. Näin on ollut niin kauan kun olemme tunteneet, jo ensi hetkeltä saakka.
Tämä ei ole rakkautta, ei voi olla, koska miestäni minä rakastan ja hänelle sydämeni kuuluu, kuten kunnioitukseni ja uskollisuutenikin..hän on ne ansainnut. Mitä ihmettä mä aattelen..
On melkoisen paskamaiset fiilikset. Vaikken minä pettäisi...vaikken edes menisi miehen luo...niin petän puolisoani ajatuksillani. Tässä riittää peiliin katsottavaa.