Ootteko te kaikki ihan väsyneitä lastenhoitoon/perhe-elämään?

Meillä menee ihan kivasti =)

 

Meillä menee oikein hyvin :heart:

 

Täälläkin kaikki ok :heart:

 

Kun on silmäillyt viime aikoina näitä aloituksia ja lukenut ketjuja, hyvin useat niistä käsittelevät täydellistä uupumusta lastenhoitoon ja kyllästymistä ja pettymisiä parisuhteeseen.

Eikö kellään mene hyvin? Eikö kellään kokonaisuudessaan ole kuitenkin voimia ja halua jaksaa?

Parisuhde on aivan loistava ja arki ja lapsenhoito ihanaa
Välillä vaan kun iskee masennus, niin jaksaminen on melko kehnonlaista

 

Mulla on voimia ja haluja ja intoakin vielä :wave:
Tässä viime aikoina ajatellut irl-juttuja kuullessa, että sentään edes itsellä menee hyvin.

 

En ole =) :heart:

 

En ole, nautin täysillä!!

 

Lapseen en ole väsynyt enkä kotona oloon, musta on kiva olla kotona, koska olen aina tehnyt paljon töitä. Mieheen olen kyllä välillä väsynyt, hän saisi opetella kuuntelemaan ja ajattelemaan omilla aivoillaan

 

Mulla menee tosi hyvin, lasten kanssa on ihana olla nyt kotona, kun on töitä tehnyt välillä. Parisuhteessa menee kivasti. Ei mitään valittamista.

 

Sama on käynyt mielessä.. Onko nykyään odotukset sen perhe-elämän/lastenhoidon/parisuhteen hoidon/oman ajan välttämättömyyden kanssa liian kovat ja korkealla vai mikä mättää kun joka toinen tuntuu olevan vailla milloin mitäkin tekemistä ja turvaverkkoa.. Tuttavia löytyy kun pistää tämän toosan kiinni ja lähtee vaikka perhekerhoon, joka päivä ei tarvitse harrastaa tukka putkella ja vähän väliä olla sitä kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa niin että lapset on jossain kodin ulkopuolella hoidossa. Tiedän että kohta on puoli palstaa silmillä (=siis moittimassa maan rakoon) mutta itse olen ollut n.6 vuotta kotona lasten kanssa, ainoat reissut ilman lapsia on suunnilleen kauppakäynnit ja marjastusreissut. Miehen kanssa ei kriisejä ole ollut, kahden kesken ehditään olla ja jutustaa silloin kun lapset nukkuu. Nuorempi (kohta 3v) ei ole ollut missään yötä hoidossa, mummo oli täällä sen aikaa kun käytiin Nightwishin konsertissa ja silloinkin oltiin kotona klo 01 ja molemmat selvinpäin. Vanhempi lapsi on elämänsä aikana ollut ehkä 6 kertaa yötä mummon luona omasta tahdostaan.

Välillä toki nyppii ja pinna on tiukilla -vastaan on näiden vuosien aikana tullut myös melkoisia negatiivisia asioita mutta silti on mukava herätä aina uuteen aamuun. En edes usko siihen että elämän pitäisi tarjota vain pelkkiä positiivisia asioita ja tunteita, kyllä kävisi elämä tylsäksi jos näin olisi.

Täälläkin olen seuraillut aina ketjuja, monta kertaa on huomioni kiinnittynyt siihen että kun joku valittaa että en jaksa tänään, tympii tämä sama makaronilootan teko ja siivous ja kun lapsi valvotti yöllä niin väsyttää ja itkettää.. niin kohta joku toteaa että ettei sulla vaan olis kuule masennus, siihen saa apua kun hakee lääkkeet. Tämäkö malli on nykyisin vallalla että elämän pitää olla vain iloa ja onnistumisen elämyksiä, vähänkin vastoinkäymistä niin eikun lääkäriin ja lääkket kehiin? Todellinen masennus on toki hoidettava mutta mistä tämä suoranainen masennusbuumi johtuu? Ihmiset istuvat koneella sen sijaan että lähtisivät vaikka ulos tai tapaamaan muita ihmisiä.. Toki keskustelupalstoilla saa helposti vertaistukea mutta eihän se oikeaa keskustelutilannetta korvaa ja jos on huono päivä niin helpostihan sitä kohta itsekin uskoo että masentunuthan minä olen kun kymmenen ihmistä tolkuttaa että joo, sä tarviit apua.. Ja jep, minä lähden häiriköimästä pihalle laskemaan tyttären kanssa mäkeä. =)

Olen samaa mieltä, että joka väsymykseen ja uupumukseen ei lääkehoito ole hyvä asia.
siitä olen eri mieltä, että apua siihen, jos ei koskaan saa vapaapäivää lapsista, ei saa perhekerhosta eikä kunnalta. Jos ei ole sattunut saamaan avuliaita mummoja, ei perhekerhosta mitään apua saa eikä kunnalta. Silloin saa olla oman onnen nojassa.

Paljonhan sun lapset on hoidossa. jos 6 kertaa ollut yöhoidossa. Toisilla ei koskaan.

 

En noin yleensä ottaen. Toki joskus tekee tiukkaa, mutta ne on ohimeneviä hetkiä. Meillä menee hyvin.

 

Tuntuu, että hirveän monilla on jotain masennusta tms., mihin ei vaivauduta hakemaan apua. Minua suoraan sanottuna pelottaa teidän lastenne hyvinvointi, se millaiset jäljet heihin voi jäädä, kun äidillä ei ole kaikki kunnossa jne.

Ei se ole siitä kiinni ettei viitsi tai vaivaudu. Tiedätkö, että masennus yms. aiheuttaa myös sellaista, että esim. puhelimitse asiointi aivan kaikissa (siis aivan kaikissa yksinkertaisimmissakin) asioissa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Eli avunhakeminen tällasessa tilanteessa on tosi hankalaa.

Lisäks, tänne palstalle saattaa olla pienempi kynnys anonyymisti kirjottaa näistä asioista, usein se perhe-elämä pyörii joten kuten siihen asti kunnes se vihdoin romahtaa. Sillon on monet puolisotkin ja omaiset aivan ihmeissään, että miten tässä näin kävi. Eikä siinä oo kyse luottamuksen puutteesta läheisiä ihmisä kohtaan. Se vaan on sellanen sairaus joka on helpompi sulkea sisäänsä kun jakaa muiden kanssa.

Ja varmasti: jokainen masennuksesta kärsivä on huolissaan siitä millaiset jäljet se jättää lapsiin ja siksi saakin lukea näitä "jos lähtisin pois kokonaan" pohdiskeluja. Samalla kun sen tilanteen tiedostaa, sille ei kuitenkaan pysty tekeen mitään - se on aika kamala olo.

 

Tänään mua jurppii se kun mies on kokkareilla ottamassa drinksuja isokenkäisten kanssa ja minä vaihdan seisemättä kakkavaippaa tälle päivälle täällä kotosalla.

 

No mä en ainakaan oo yhtään väsynyt, päinvastoin. Mulla on maailman ihanin poika, mies, koira, suku ja ystävät. Kyllähän mä sen olen aina tiennyt, mutta taas se vaan oikein korostui hädän keskellä. Mä tunnen olevani niin onnekas ja rakastettu ettei tosikaan.

 

Alkuperäiseen kysymykseen:
on halua jaksaa. Haluan uskoa siihen, että joku päivä tää ei ole enää tätä rajankäyntiä huonon ja hyvän olon välillä. Etenkin kun perhe-elämä ei missään tapauksessa ole se syy huonolle ololle, vaan perhe-elämän muuttuminen raskaaks on seurausta siitä huonosta olosta.
Siihen menee luultavasti vuosia ennenkun tiedän pääsenkö tästä eroon ja jos en pääse niin mitä sitten tehdään, mutta vielä mä jaksan hyvinä päivinä toivoa =)

 

Ei väsytä erikoisesti, eikä masenna, mutta suoraan sanottuna muutama asia vituttaa aika reilulla kädellä.

 

:wave: täällä jaksetaan ja menee hyvin vaikka 9kk vauva herää kitiseen monta kertaa yöllä ja tisulle muutamana kertana. (joo en tarvi unikoulujauhantaa, tiedän mitä "tarvis" tehä ja oon yrittäny jne, mutta näin mennään edelleen).
Olen kotona, teen lähes kaiken yksin ja on kaksi lasta ja ihana mies. Jaksan ihmeen hyvin. Välillä tulee väsy mutta se kestää yleensä päivän pari silloin kun tulee. Sit mies hoitaa muksuja kun käyn kahvilassa yksin tai kaverin kaa ja taas jaksan. Joskus jätän väsynä esikoisen kerhoheräämisen aamusta väliin ja nukutaan pitempään ja taas jaksan.
Erityisesti auttaa jaksaan nää megaihanat mussukkani :heart: joihin olen hulluna ja jotka tuo valon jokaiseen päivääni.
MUTTA ymmärrän todella ettei kaikki jaksa samoja asioita(heräämiset jne). Eihän me olla samanlaisia, meidän keho ei toimi samaan tapaan, meitä ei oo kasvatettu samalailla, me ei harrasteta samoja asioita, ei tehä samoja töitä, meidän lapset ei oo toistensa kopioita, meillä ei oo samaa temperamenttia jne blaablaa jolloin me kaikki jaksetaan/reagoidaan eri tilanteissa eri tavalla.
VOIMIA tosi paljon kaikille väsyneille! Onneksi teilläkin on edessä varmasti parempiakin päiviä ja aikoja. :flower: Ja apua todella kannattaa pyytää jos esim lastenhoito on erityisen raskasta. Jos liitto rakoilee, hetki kaksin, tv ja radio, puhelin myös kiinni, istutte vastakkain ja avaudutte ihan kaikessa rauhassa PUHUEN, ei huutaen. :hug:

 

:wave: täällä jaksetaan ja menee hyvin vaikka 9kk vauva herää kitiseen monta kertaa yöllä ja tisulle muutamana kertana. (joo en tarvi unikoulujauhantaa, tiedän mitä "tarvis" tehä ja oon yrittäny jne, mutta näin mennään edelleen).
Olen kotona, teen lähes kaiken yksin ja on kaksi lasta ja ihana mies. Jaksan ihmeen hyvin. Välillä tulee väsy mutta se kestää yleensä päivän pari silloin kun tulee. Sit mies hoitaa muksuja kun käyn kahvilassa yksin tai kaverin kaa ja taas jaksan. Joskus jätän väsynä esikoisen kerhoheräämisen aamusta väliin ja nukutaan pitempään ja taas jaksan.
Erityisesti auttaa jaksaan nää megaihanat mussukkani :heart: joihin olen hulluna ja jotka tuo valon jokaiseen päivääni.
MUTTA ymmärrän todella ettei kaikki jaksa samoja asioita(heräämiset jne). Eihän me olla samanlaisia, meidän keho ei toimi samaan tapaan, meitä ei oo kasvatettu samalailla, me ei harrasteta samoja asioita, ei tehä samoja töitä, meidän lapset ei oo toistensa kopioita, meillä ei oo samaa temperamenttia jne blaablaa jolloin me kaikki jaksetaan/reagoidaan eri tilanteissa eri tavalla.
VOIMIA tosi paljon kaikille väsyneille! Onneksi teilläkin on edessä varmasti parempiakin päiviä ja aikoja. :flower: Ja apua todella kannattaa pyytää jos esim lastenhoito on erityisen raskasta. Jos liitto rakoilee, hetki kaksin, tv ja radio, puhelin myös kiinni, istutte vastakkain ja avaudutte ihan kaikessa rauhassa PUHUEN, ei huutaen. :hug:

Tuskin ketään aamuheräämiset väsyttää. tai unen puute. Hyvin ne vauva-ajan tunnin välein heräämiset jaksoin ja vauva-ajan muutenkin.Se mikä väsyttää ja masentaa, on oman ajan puute. Kaikilla ei asu sukulaiset lähellä ja kun on tarpeeksi väsynyt, ei auta enää edes se lyhyt hetki omaa aikaa. Tämä korostuu varsinkin kun lapset isompia.

 

Kyllähän se välillä väsyttää kovastikin pienen itkuisen vauvan kanssa, mutta minusta tämä on kuitenkin "normaalia väsymystä", ei mitään masennusta tms. Parisuhde kunnossa, eli valoisin mielin eteenpäin mennään, eiköhän tää väsymyskin helpota kun poitsu kasvaa

 

Rasittaahan tää välillä (meillä ei esim. ole oikein ketään, jolle lapset saisi joskus hoitoon), mutta silti olen tosi tyytyväinen tän hetkiseen elämääni. Olen sata kertaa mieluummin kotona lasteni kanssa kuin töissä. Miehenkin kanssa menee ihan hyvin, ainakin suurimman osan aikaa.

 

Tuntuu, että hirveän monilla on jotain masennusta tms., mihin ei vaivauduta hakemaan apua. Minua suoraan sanottuna pelottaa teidän lastenne hyvinvointi, se millaiset jäljet heihin voi jäädä, kun äidillä ei ole kaikki kunnossa jne.

Ei se ole siitä kiinni ettei viitsi tai vaivaudu. Tiedätkö, että masennus yms. aiheuttaa myös sellaista, että esim. puhelimitse asiointi aivan kaikissa (siis aivan kaikissa yksinkertaisimmissakin) asioissa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Eli avunhakeminen tällasessa tilanteessa on tosi hankalaa.

Lisäks, tänne palstalle saattaa olla pienempi kynnys anonyymisti kirjottaa näistä asioista, usein se perhe-elämä pyörii joten kuten siihen asti kunnes se vihdoin romahtaa. Sillon on monet puolisotkin ja omaiset aivan ihmeissään, että miten tässä näin kävi. Eikä siinä oo kyse luottamuksen puutteesta läheisiä ihmisä kohtaan. Se vaan on sellanen sairaus joka on helpompi sulkea sisäänsä kun jakaa muiden kanssa.

Ja varmasti: jokainen masennuksesta kärsivä on huolissaan siitä millaiset jäljet se jättää lapsiin ja siksi saakin lukea näitä "jos lähtisin pois kokonaan" pohdiskeluja. Samalla kun sen tilanteen tiedostaa, sille ei kuitenkaan pysty tekeen mitään - se on aika kamala olo.

Jos nyt lähdettäisiin siitä, että viitsisit edes lukea ketjusta vaikka muutkin viestini, niin saisit pikkusen selkeyttä. Eli kertauksen vuoksi, kyllä kuule tiedän paremmin kuin osaat kuvitellakaan. Ja vielä kertausta; puhuinkin niistä, jotka eivät nimenomaan viitsi eivätkä vaivaudu hakemaan apua tai ottamaan sitä vastaan, jos / kun sitä tarjotaan. Ja vielä kerran kertausta: hyvä, että on paikkoja jonne purkautua, kuten vaikkapa tämä palsta, mutta se on huolestuttavaa noin yleisesti, kuinka monella tuntuu olevan elämä ja hyvinvointi huonossa jamassa... Ääh, lue aiemmin kirjoittamani...

 

Jos nyt lähdettäisiin siitä, että viitsisit edes lukea ketjusta vaikka muutkin viestini, niin saisit pikkusen selkeyttä. Eli kertauksen vuoksi, kyllä kuule tiedän paremmin kuin osaat kuvitellakaan. Ja vielä kertausta; puhuinkin niistä, jotka eivät nimenomaan viitsi eivätkä vaivaudu hakemaan apua tai ottamaan sitä vastaan, jos / kun sitä tarjotaan. Ja vielä kerran kertausta: hyvä, että on paikkoja jonne purkautua, kuten vaikkapa tämä palsta, mutta se on huolestuttavaa noin yleisesti, kuinka monella tuntuu olevan elämä ja hyvinvointi huonossa jamassa... Ääh, lue aiemmin kirjoittamani...

Kyllä mä ihan sisälukutaitoinen olen mutta oli pakko kommentoida kun noissa ketjuissa, joissa ihmiset puhuu omasta pahasta olostaan, kommentoidaan usein, että "miksi et soita...?" tms. Onko se sitä ettei viitsi hakea apua? Mun mielestä ei. Rautalankaversio: onko se viitsimättömyyttä että ei soita neuvolaan, vaikka tietää että sieltä vois päästä psykologin puheille?

 

Kivasti menee, toki välillä joku asia ottaa päähän mutta kokonaisuudessaan ehdottomasti näin on hyvä, en tätä mihinkään vaihtaisi :heart:

 

kun täällä vielä kukutaan...

 

tämä on paikka jossa nuo pahat tunteet puretaan niin ei tarvitse perheelle äksyillä. vertaistukea ja -terapiaa.