Onnellinen parisuhde lihottaa?!!

[-Witchie]

Kaikki farkut on liian pieniä, kaikki vanhat vaatteet ahdistaa: Autoa ajaessa tuntee ja näkee, kun vatsa pursuaa yli housujen tai hameen vyötärön. Ja suoraan sanoen vituttaa!

Olen ollut onnellisessa - hyvin onnellisessa - parisuhteessa vajaat kaksi vuotta. Mies kokkaa taivaallista ruokaa joka ilta.... ja minä syön. Mies kehuu kauniiksi ja haluttavaksi joka päivä. Syön enkä mieti sen enempää.

Vaa'alla en ollut käynyt yli kymmeneen vuoteen, en sitten viimeiseen synnytysreissuun kuuluvan punnituksen jälkeen (olin sairaalassa yön yli; kun lähdin pois, painoin vähemmän kuin alkaessani odottaa). Painoin silloin (katsoin jostain kortista) 58,8 kg.

Hiljan minut käskettiin vaa'alle, kun kohdun ulkoinen raskaus todettiin ja painoin 66 kg!

Olen lihonnut ainakin tuon kuusi kiloa vuoden aikana. Tiedän varmasti, että vuosi sitten vaatteet tuntuivat mukavilta päälläni. Nyt ne ahdistaa ja on ollut pakko ostaa numeroa isompia vaatteita. Vaakalukuja en tiedä.

Tekeekö onnellinen parisuhde minusta paksun? En halua olla sellainen - en viihdy lihavana. Minun on pakko saada puhtia jostain, että laihdun, jotta olen edelleen onnellinen ja tyytyväinen ja siten miehelleni edelleen se onnellinen, iloinen, rakastettava ja tyytyväinen minä!

 

[Mahdoitko olla]

alipainoinen ennen onnellista parisuhdetta? Pituuttasi et kertonut, joten vaikea sanoa, miten asiat ovat.

Painoin naimisiin mennessäni 49 kiloa ja kylläpä aika pian painoin 58, joka olikin lähempänä minulle kuuluvaa painoa, kun olen 166 cm pitkä. Nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen painan 66 kiloa enkä ole lihava vieläkään.

Kaikki on suhteellista.

 

[Kyllä]

parisuhde lihottaa.
Seurusteluaikaan kaikki laitetaan puoliksi, halutaan jopa syödä samalta lautaselta. Muutaman vuoden päästä halutaan omat lautaset.
Minäkin painoin alussa 48 kg, pituutta 164 cm.
Ennen tätä raskautta painoin 69 kg. 20 vuotta suhdetta takana.

 

[Ansku*]

Kyllä lihottaa. Olemme seurustelleet kohta vuoden ja kiloja on tullut noin kahdeksan lisää. Iltaisin kun on kiva kokkailla yhdessä ja herkutella. Eikä aina herkutellakaan mutta huomaan syöväni paljon enemmän kuin yksin ollessani. Huomasin joskus, että ihminen tulee yllättävän pienellä ravintomäärällä toimeen jos syö vain nälkäänsä. Nykyään syödään paljon myös syömisen ilosta, ikävä kyllä.
Tosin voi huono suhdekin lihottaa, jotkut syövät suruunsa. Minä taas menetän silloin ruokahaluni.

 

[-Witchie]

Pitäisikö sitten vaan alistua "kohtalooni" ja ostaa isompia vaatteita? Mitä, jos en tunne olevani enää miehelleni riittävän nätti ja tämän takia muutun ilkeäksi ja inhottavaksi? Itsetunnon heikkouttahan ja riittämättömyyden tunnettahan yleensä on ilkeily ja piikittely ja toisen alentaminen. Tällaisesta taitaa olla merkkejä ilmassa, kun kerran tätä pohdiskelen...

Liikkuminenkin on oleellisesti vähentynyt. Enää ei ole sellaisia tyhjiä, yksinäisiä hetkiä elämässä, jotka pitää täyttää jollain - vaikka uintireissulla.

 

[Kolkku]

Kaikki farkut on liian pieniä, kaikki vanhat vaatteet ahdistaa: Autoa ajaessa tuntee ja näkee, kun vatsa pursuaa yli housujen tai hameen vyötärön. Ja suoraan sanoen vituttaa!

paksun? En halua olla sellainen - en viihdy lihavana. Minun on pakko saada puhtia jostain, että laihdun, jotta olen edelleen onnellinen ja tyytyväinen ja siten miehelleni edelleen se onnellinen, iloinen, rakastettava ja tyytyväinen minä!

Olisikohan se paremminkin niin että jos ihminen hakee onnellisuuteensa vastausta vain parisuhteesta niin sitten kun parisuhteessa elää niin lössähtää.

Jos puolestaan näkee että onnellisuus syntyy tasapainosta itsensä kanssa niin silloin automaattisesti pyrkii liikkumaan, syömään terveellisesti, positiivisiin ihmissuhteisiin ja parisuhteessa haluaa jatkaa kaikkea tätä, koska vaikka sen tekee viime kädessä itselle niin se edistää parisuhdettakin. Ja on aivan turha väittää että pienet lapset tai aikapula estäisivät liikkumisen ja ystäviin yhteydenpidon. Laiskuus korkeintaan.

 

[Ohoh, että ihanko totta]

Kolkulle,

Haiskahdat aika itserakkaalle tyypille.

 

[Kolkku]

Kolkulle,

Haiskahdat aika itserakkaalle tyypille.

Heh.. Ehkä sinullekin tekisi hyvää ajatella että sinä olet maailman tärkein ihminen ja ansaitset hyviä asioita kuten itsestäsi huolehtimisen. Silloin kun arvostat itseäsi niin kykenet arvostamaan muitakin ihmisiä.

 

[Ansku*]

Niin, jos tuntee itsensä lihavaksi ja "ei viehättäväksi", siitä voi olla hallaa parisuhteelle jos itse kokee sen haittaavana tekijänä. Muutenkin naisílta vaaditaan mielestäni enemmän: pitää olla hoikka, kaunis ja haluttava ja pitää huolta itsestään. Synnyttämisen jälkeen pitää jaksaa hoitaa koti ja lapset ja silti pitää myös mies tyytyväisenä. Raskauden aikaiset liikakilot pitäisi heti karistaa pois. Lisäksi pitää pysyä niin kauniina/timmissä kunnossa että muutkin miehet katsovat perään, silloin mies tietää että hänen naisensa kelpaisi muillekin ja voi ylpeillä hänestä kavereilleen.

Aika jännä juttu, että moni mies katsoo oikeudekseen arvostella naistaan esim. liikakiloista vaikka katsomalla peiliin näkyisi kaikkea muuta kuin sixpäkki. Miten miehellä olilsi oikeus arvostella sen enempää kuin naisellakaan? Se johtuu kauneusihanteesta ja siitä millaisen täydellisen naisen pitää olla. Miehillä ei vielä ole vastaavanlaista painetta, uskon että on paljon harvinaisempaa että nainen puuttuu miehen painoon tms. yhtä hanakasti kuin mies naisen.

Exäni ei koskaan sanallakaan viitannut vartalooni tai painooni. Välillä olin hoikempi, välillä oli hieman liikakiloja niinkuin hänelläkin. Ihan tyytyväisiä oltiin molemmat. Nykyinen sitten on taas alle vuoden seurustelen jälkeen vihjaillut vaikka mitä. On arvostellut ruuminrakennettani (en ole pienikokoinen vaan pitkä ja hieman rehevä) ja ilkeillyt muutamasta liikakilosta. Sitten sanoo kuitenkin että "leikillään" hän vain on sanonut. Niinpäniin. Huvittavinta on juuri se, ettei hänkään mikään adonis ole, on sitä vatsaa hänelläkin. Siitä en ole koskaan hänelle maininnut koska muutama kilo sinne tai tänne ei haittaa minua pätkän vertaa. Enkä alkanut seurustelemaan hänen kilojensa kanssa, vaan ihmisen. Onneksi itsetuntoni on kohdallaan ja jätän huomautukset omaan arvoonsa. Jotkut voisivat pahoittaa mielensä paljonkin.

 

[-Witchie]

Kolkku: "Olisikohan se paremminkin niin että jos ihminen hakee onnellisuuteensa vastausta vain parisuhteesta niin sitten kun parisuhteessa elää niin lössähtää."

MIKSI tässä tilanteessa lössähtää??? Onnellisuus syntyy paketista eikä vain jostain yhdestä asiasta elämässä ja on hyvin subjektiivinen kokemus. Kukaan ei pysty määrittelemään, mistä joku toinen tulee onnelliseksi tai mistä saa/ei saa tulla onnelliseksi!

 

[Kolkku]

Kolkku: "Olisikohan se paremminkin niin että jos ihminen hakee onnellisuuteensa vastausta vain parisuhteesta niin sitten kun parisuhteessa elää niin lössähtää."

MIKSI tässä tilanteessa lössähtää??? Onnellisuus syntyy paketista eikä vain jostain yhdestä asiasta elämässä ja on hyvin subjektiivinen kokemus. Kukaan ei pysty määrittelemään, mistä joku toinen tulee onnelliseksi tai mistä saa/ei saa tulla onnelliseksi!

Sinun pitää löytää vastaus ihan itse..

Ja tuosta lopusta olen muuten samaa mieltä, mutta kyllä edellämainitsemani asiat ainakin suurimmalle osalle edistävät onnellisuuden kokemusta. Eli itsestään huolta pitäminen, riittävä lepo, hyvät ihmissuhteet jne.

 

[tuli.]

Elämänmuutokset vaikuttavat monilla naisilla painoon -etenkin tässä iässä. Itse olin viime vuoden vuorotteluvapaalla ja lihosin noin 6-8 kiloa. Kilot lähtivät itsestään kun elämä taas tasaantui normaaliksi, vaikka eihän mun elämä ihan normielämää ole arjessakaan. Nyt pidän varani, etenkin näin kesäaikaan, että paino pysyisi vakaana. Kevytruokia kohtuullisesti arkisin ja vain pari herkuttelupäivää viikossa.

Yhteinen liikuntaharrastus pitää myös painoa kurissa, vaikka suhde eläisikin ensihuuma vaihetta. Ette kai te ole jättäneet omia harrastuksianne pois suhteen alkuhuumassa? Vai oliko niitä kummallakaan?

Lapset ja aikapula ovat todellakin aika harvoin esteenä yhtään millekkään. Syy on lähes aina laiskuudessa tai elämisen sietämättömässä keveydessä

-rakkaus, -mikä ihana tekosyy tehdä murun kanssa pesä soffannurkaaan ja jäädä sinne horrokseen-

 

[-Witchie]

Elämisen sietämättömästä keveydestä on muodostumassa minulle taakka. Kaikki on niin helppoa ja mukavaa. Olen jäänyt kaipaamaan sellaista "verenmakusuussa" saavutuksen jälkeistä tilaa. Enkä minä henkilökohtaisesti saa sitä tunnetta aikaiseksi vapaaehtoisliikunnalla tai -toiminnalla. Minulla tulisi olla pakkotilanteita, joista selviäminen toisi sitten sen hekumallisen tunteen.

Tietääkö joku, mistä kirjoitan? Muistelen niitä onnen päiviä, kun joskus nuorena kahden pienen pojan rahattomana yksinhuoltajaäitinä pinnistelin kahden kilometrin päähän ruokakauppaan ja takaisin karmean lumimyrskyn jälkeen pojat toisessa pulkassa ja ruokakassit toisessa. Nyt tietenkin tekisin sen matkan hyvällä autolla yksin miehen hoitaessa lapsia tai tilaisin ruokaa kotiin. Sitä selviytymisen ihanaa oloa ei vaan tule eikä ole. Kaikki on liian helppoa!

No nyt tää keskustelu kääntyi raiteiltaan, mutta perustaltaan samassa asiassa kai edelleen ollaan. Luoko selviytymistaistelu onnellisempia ihmisiä kuin "elämisen sietämätöm keveys"?

 

[Kolkku]

Elämisen sietämättömästä keveydestä on muodostumassa minulle taakka. Kaikki on lu onnellisempia ihmisiä kuin "elämisen sietämätöm keveys"?

Tuskinpa selviytymistaistelu onnellisempia ihmisiä luo kun se äärimmilleen viedään, mutta olen kyllä jossain määrin samaa mieltä että ei elämisen tule olla liian helppoa.

Se on kuitenkin jokaisen itsensä valinta antaako itsensä henkisesti ja fyysisesti laiskistua. Kyllä ihminen voi itse päättää elämälleen vähän suurempia päämääriä. Parhassa mahdollisessa tapauksessa ne luovat positiivisia asioita ympäristöönkin.

 

[tuli.]

Aika kultaa muistot? Itsekin muistelen joskus aikoja, jolloin piti tehdä yksin kaikki koti-piha ja lastenhoitohommat + käydä töissä, tieytty. Muistelen silloin ajatelleeni, että toivottavasti saan vielä joskus väsyä harrastuksistani fyysisesti, eikä pakollisista töistä.

Olen aina ollut luonteeltani hiukan heinäsirkkamainen -annan elämän viedä ja kuljen mukana soitellen viulua. Mielestäni on palkitsevampaa henkisesti makoilla takkatulen ääressä kokopäivän kestäneen laskettelu- tai hiihtoreissun jälkeen. Tosin esim. lumityöt on rentouttavaa puuhaa, jossa näkee kättensä jäljet ja saa myös fyysistä vastusta.

Koettuaan vastuksia elämässään ja jouduttuaan ponnistelemaan päästäkseen tavoitteisiinsa, ihminen yleensä oppii arvostamaan saavutettuja asioita. Monille kävi laman myötä niin, että menetettyään kaiken, he eivät enää jaksaneet aloittaa elämäänsä alusta, koska muistivat, kuinka paljon sen eteen mitä olivat saavuttaneet, piti aikoinaan tehdä. Eli helpompi oli luovuttaa, kuin pyrkiä siihen mihin tietää pystyvänsä jos jaksaa tarpeeksi ponnistella. Kilojen kanssa sama -"palkinnon" tietää, mutta tietäen myös ponnistelujen "tuskan", on helpompi vaan olla ja ajatella,-Jos sitten vaikka huomenna.

 

[-Witchie]

Että pääsin sitten noidankehään? Haikailin helppoa ja mukavaa elämää rakastamieni ihmisten ympäröimänä ja nyt pitäisi sitten keksiä "joku suurempi päämäärä", jotten henkisesti enkä fyysisesti laiskistuisi. Luin kaikenlaisia opuksiakin, joiden aiheena oli "miten helpotan/yksinkertaistan elämääni", meditoin ja joogasin. Saavutin helpon ja yksinkertaisen elämän (luovuin paljosta materiasta, yksinkertaistin ja minimoin kaiken, keittiön kaapeistakin yli puolet on tyhjiä!). Ah sitä vapauden ja vapautumisen tunnetta... Vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys on ainoat asiat, jotka tulee mieleeni "suurempana päämääränä". Vai olisiko ehdotuksia suuremmaksi päämääräksi?

 

[-Witchie]

Lisäys vielä edelliseen:
Tein pienen puutarhan, joka ei todellakaan stressaa. Pienen pihan voin täyttää ääriään myöden täyteen kauniita kasveja ja ruostunutta rautaa. Mutta mikään ei vaadi minua leikkaamaan ylisuuria nurmikoita tai nyppimään rikkaruohoja. Meillä on pieni, kiva koti, jonka perusteelliseen siivoukseen menee kahdelta ihmiseltä tunti ja jokapäiväinen pintakiilto on tehty 10 minuutissa.

Eilen järjestelin kirjahyllyn kirjat maton raitojen mukaiseksi värisinfoniaksi!

 

[Kolkku]

Että pääsin sitten noidankehään? Haikailin helppoa ja mukavaa elämää rakastamieni ihmisten ympäröimänä ja nyt pitäisi sitten keksiä "joku suurempi päämäärä", jotten henkisesti enkä fyysisesti laiskistuisi. Luin kaikenlaisia opuksiakin, joiden aiheena oli "miten helpotan/yksinkertaistan elämääni", meditoin ja joogasin. Saavutin helpon ja yksinkertaisen elämän (luovuin paljosta materiasta, yksinkertaistin ja minimoin kaiken, keittiön kaapeistakin yli puolet on tyhjiä!). Ah sitä vapauden ja vapautumisen tunnetta... Vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyys on ainoat asiat, jotka tulee mieleeni "suurempana päämääränä". Vai olisiko ehdotuksia suuremmaksi päämääräksi?

Tehtävää maailmassa kyllä riittää. Valmistahan ei tule koskaan, mutta ei sitä työtä voi tekemättäkään jättää. Muuten maailma voi romahtaa..

Jaksaisitko nykyistä elämää hetken verran jotta sinulla olisi aikaa miettiä mitä oikeasti haluat tehdä. Toteuta sillä aikaa vaikka pieniä unelmiasi.

 

[tuli.]

Ei niiden tavoitteiden ja unelmien aina tarvitse olla mahdottomissa svääreissä. Itselläni on tällä hetkellä missiona nähdä ja kokea (patikoida, meloa, kiipeillä, yms) kaikki Suomen kansallispuistot -siinäpä sitä tavoitetta on usealle vuodelle. Pienistä asioistakin voi saada haasteellisia.

 

[ex-yh-Elli]

"Tietääkö joku, mistä kirjoitan? Muistelen niitä onnen päiviä, kun joskus nuorena kahden pienen pojan rahattomana yksinhuoltajaäitinä pinnistelin kahden kilometrin päähän ruokakauppaan ja takaisin karmean lumimyrskyn jälkeen pojat toisessa pulkassa ja ruokakassit toisessa. Nyt tietenkin tekisin sen matkan hyvällä autolla yksin miehen hoitaessa lapsia tai tilaisin ruokaa kotiin. Sitä selviytymisen ihanaa oloa ei vaan tule eikä ole. Kaikki on liian helppoa!"

Ellit 50+ palstalla on viestiketju auringonotosta. Siellä juttu rönsyilee aiheesta toiseen. Joku Elli ihmetteli miksi Anne ei jo hommaa uutta miestä.

Minulla yh-vuodet ovat jo takana onnellisesti. Kuuntelin aamulla radiosta Ylen Peili kanavaa. Siellä haastateltiin sosiologian prof. Ritta Jallinojaa. Kävin tutustumassa naisen nettisivuihin ja vilkaisin julkaisuja.

Ohjelman jälkeen tuli vielä mielenkiintoisempi ohjelma enkä millään olisi hennonnut hypätä ratikkaan. Siellä puhuttiin tutkimuksesta, jossa käsiteltiin ihmisten elämäntapoja ja äänimaisemaa. Toivottavasti voitte kuunnella ohjelman netistä.

Turvallisuuden tunne syntyy pienistä asioista esim. matkaradio pöydällä keittiössä leivonnan rattona.

Luin äsken netti-iltapäivälehdestä, että jopa kevytsiideri lihottaa. Olen absolutisti, mutta vieläkin taistelen pyykkilautavatsan puolesta.

Luin eilen tällä palstalla vuoden vanhaa viestiketjua "minun päivä." Olin kirjoittanut sinne Sara-lehden pyykkilautavatsa-artikkelista.

Olen ollut joulun jälkeen suklaalakossa, mutta herkuttelussa on vielä karsimista.
Tykkään pipareista ja söin niitä äsken kahvin kanssa.

Suosittelen ap:lle kotijumppaa ja polkupyöräilyä.

Olen lukenut ap:n juttuja vuosia Elleissä ja joskus otimme vähän palstoilla nokkapokkaa.

Witchie on selvästikin rauhoittunut. Hän on suorastaan liian lammasmainen.

Minulla on naistyökaveri, joka jatkuvasti puhuu aviomiehestään. Monesti mietin miten tuo nainen pärjäisi, jos jäisi yksin. Tuollainen miehestä höpöttäjä minäkin ennen olen.
Joka päivä huomaan, että puhun lasteni isästä vähemmän.

Elämäni on erittäin onnellista ja tasapainoista. Harrastan hyötyliikuntaa, mutta kaipaan uusia lajeja. Ennen uin, pyöräilin, raadoin kesämökillä, autoilin paljon.

Tehdään tässä netin ääressä vatsajumppaa. Iän myötä vatsa alkaa pömpöttää muutenkin.

Olen koko viikon vapaalla, sillä lisätyössä ei ole töitä. Ehkä käytän aikani järkevästi.
Nettiä ei ole kotona ja kirjastot ovat kesäaikaan lauantaina kiinni.

Monta kirjaa odottaa lukemista. Aamun radio-ohjelmassa sanottiin, että kirja ei ole interaktiivinen. Sitä ei voi laittaa päälle eikä sulkea.

Kirjojen kanssa ei voi väitellä eikä riidellä. Kukaan ei voi heittää kommenttiä väliin.

Yksinhuoltajavuodet olivat elämäni parasta aikaa. En olisi vaihtanut niitä onnelliseen parisuhteeseen uuden miehen kanssa.

 

[Modesty*']

Pitää paikkansa, lihottaahan se parisuhde.
Ite olen lihonut 10v aikana n 20-30kg, ja se alkaa olla jo vähän liikaa.
Mies on entinen kokki, joka siis pääsi sydämeeni keittiön kautta. Alkuaikoina hän loihti mitä mahtavampia ruokia useaan otteeseen illassa, ja edelleen hän kokkaa päivittäin. Mitään kevyttuotteita meillä ei käytetä. Mutta nyt mies on onneksi huomannut myös itse lihoneensa, massu on kasvanut mahdottomasti, ja hän on itsekin alkanut puhumaan kevyemmästä linjasta. Olishan siinä ideaa.

Sitä vaan tulee niin mukavuudenhaluiseksi pitkässä parisuhteessa. Joskus vapaapäivänä vedän yökkärin päälle aamusuihkun jälkeen, ja nautin siitä. EN laita itseäni vapailla, mutta duuniin ja illanviettoihin tietenkin sitten meikkaan ja laittaudun. Mies on joskus vuosia sitten sanonutkin, että olis kiva, jos ihan vaan häntäkin varten laittautuisin. Mutta en useinkaan saa sitä aikaiseksi.

Nyt ollaan sitten kovasti alettu puhumaan liikunnasta ja kevyestä ruuasta, mutta kun se pelkkä puhe ei vaan riitä. Pitäis tehdä jotain.
Duunipäivän jälkeen sitä on vaan niin väsynyt, että heittäytyy sohvalle ja ottaa kaukosäätimen käteen. Siinä menee ilta lepposasti, varsinkin kun se ukko ahertaa keittiössä ja illallinen tuodaan eteen.
Mutta nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kii, lähteä ulos liikkumaan. Ikää alkaa tulla ja +40v ei enää niitä kiloja saa pois yhtä helposti kuin 20-30vuotiaana.
Pitäis vaan nostaa perseensä siitä penkistä.

 

[plus viis miinus kolme = hyvä mulle]

Sen ajatteleminen, välittääkö puoliso vielä lihonneenakin... sen voisi unohtaa mutta helppoa ei ole.

Oltuani koko ikäni laiha, painoindeksin alarajoilla, painoni alkoi tasaisesti nousta kun muutin yhteen nykyisen mieheni kanssa, 5 vuotta sitten. Tietysti tehtiin yhdessä hyvää ruokaa, käytiin ulkona syömässä jne. Sitä kesti pari vuotta ja huomasin ettei vaatteet mahdu päälle. Tosiasia johon en ollut kiinnittänyt huomiota. Mies oli tyytyväinen, koska sanoikin suhteen alussa että minun pitää lihoa. En kylläkään ole koskaan välittänyt hänen mielipiteistään tai kenenkään muunkaan. Kuuntelen omaa oloani.

Parisuhde tasaantui ja aloin tosiaan häiriintyä omista kokonaisesta viidestä ylimääräisestä kilosta. En ollut "sinut" sen kanssa, tai siis kropan. Kiloista en välittänyt olkoon niitä yksi tai sata. Aloimme miehen kanssa liikkua yhdessä ja aloitin oman lenkkeilyni uudestaan. Sekin oli jäänyt siinä huumassa. Liikunta toi hyvää oloa. Lihakset kiinteytyi ja kroppa hieman sutjakoitui - ehkä. Kyllä ruokavalioonkin piti kiinnittää huomiota ja yllätyin kun halutessani syödä salaatteja mies ei alkanut nälviä, vaan totesi että sietäisi kai hänenkin niitä syödä. Hän on siis tavallaan tukenut minua kiinteytymisessä.

Liikunta lisää ruokahalua ja lihakset painaa enemmän kuin läski. Kiloja lähti kolme enkä parempaan pysty enkä edes halua. Tämä on hyvä. Kyllä naisen sopiikin vanhetessaan aavistuksen pyöristyä vuosien mittaan niin ei tule ryppyjä

Lasta en ole saanut ja uskon että sellaisen saatuani tilanne voisi olla toinen. Olen jotenkin liian järkiperäinen ihminen, että se mille ei yksinkertaisesti mitään voi, siitä ei kannata stressata. Sukuni naisia katsoessa arvioin raskauden lihottavan maks 10 kiloa ja niden pois saanti on sitten omaa viitseliäisyyttä. Jos puoliso silti vielä rakastaa, mikäs sen parempaa. On nimittäin miehiä jotka ei oikeasti siedä pulleampaa vaimoa, ja onko se sitten rakkauttakaan. Lapsen saatua ainakin tietää että rakkaudesta ne kilot tuli.

Ap.lle: jos oikein ärsyttää, vähitellen uuteen ruokavalioon ja liikuntaan tottuminen kannattaa aloittaa,kun muistaa kuitenkin sallia pieniä herkutteluhetkiä kullan kanssa. Puolison tuki on tärkeää, vähättely tuntuu pahalta.

 

[voi teitä laiskoja]

Olen aina ollut hoikka ja liikkunutkin paljon joten paino on pysynyt kurissa, pitkästä suhteesta ja raskauksista huolimatta. En siedä että laiska ihminen valittaa kun ei jaksa sohvaltaa nousta. Jos ei jaksa eikä välitä pitää huolta itsestään ja ulkonäöstään ja terveydestään, on ihan oma syy. Kuinka paljon ylipainoisia pariskuntia siitä näkeekin, esim. rannalla lähestulkoon joka toinen on ylipainoinen. En halua vanhuusiän diabetestä enkä muita ns. itse aiheutettuja tauteja joten niskasta kiinni väännän itseni ulos ja liikkumaan. Eihän se aina hauskaa ole mutta palkintona saan terveen mielen terveessä ruumiissa ja peilikuvakin miellyttää.

En muuten tunne yhtäkään ahkeraa lihavaa ihmistä. Mistäköhän johtuu..?

 

[---]

Olen aina ollut hoikka ja liikkunutkin paljon joten paino on pysynyt kurissa, pitkästä suhteesta ja raskauksista huolimatta. En siedä että laiska ihminen valittaa kun ei jaksa sohvaltaa nousta. Jos ei jaksa eikä välitä pitää huolta itsestään ja ulkonäöstään ja terveydestään, on ihan oma syy. Kuinka paljon ylipainoisia pariskuntia siitä näkeekin, esim. rannalla lähestulkoon joka toinen on ylipainoinen. En halua vanhuusiän diabetestä enkä muita ns. itse aiheutettuja tauteja joten niskasta kiinni väännän itseni ulos ja liikkumaan. Eihän se aina hauskaa ole mutta palkintona saan terveen mielen terveessä ruumiissa ja peilikuvakin miellyttää.

En muuten tunne yhtäkään ahkeraa lihavaa ihmistä. Mistäköhän johtuu..?

Saako kysyä, millä mittaat ahkeruuden? Millainen ihminen on mielestäsi ahkera?

 

[tsemppiä!]

Kyllä parisuhde lihottaa, ainakin alkuvaiheessa, jolloin "vetäydytään" yhdessä muulta maailmalta piiloon ja nauttimaan rakastumisesta. Silloin voi jopa liikuntaharrastukset jäädä vähemmälle, kun halutaan vaan kuherrella...
Ainakin seksistä nauttiville rakastumiseen liittyy usein muidenkin aistinautintojen halu, eli tehdään yhdessä hyviä ruokia ja syödään yhdessä. Aistinautinto-ruoka ei yleensä ole sieltä Painonvartijoiden listalta Rakastunut ihminen myös "peilaa" kumppania, jolloin nainen syö helposti enemmän kuin tavallisesti.
Seksikin polttaa vain rajallisen määrän kaloreita

Itselläni kertyi parin ekan huumavuoden aikana 6-8 kiloa, jotka sitten roikkui aika sinnikkäästi vyötäröllä (erinäisistä tilanteista johtuen aikaa ja voimia ei kerta kaikkiaan riittänyt riittävään liikuntaan, ja oli stressiä joka johti siihen, että ruokakin vaihtui epäterveellisempään/rasvaisempaan suuntaan...)
Kehonkuvani on liikunnallinen/lihaksikas, ei sellainen omppu jollaiseksi päädyin, joten en oppinut olemaan "itseeni tyytyväinen sellaisena kuin olen". Toisin sanoen itsetuntoni kärsi, koin itseni sekä epäterveeksi että epäviehättäväksi, joka ei tietenkään vähentänyt kokonaisstressin määrää.

Nyt on kuudes vuosi menossa, ja nuo muut tilanteet ovat tasaantuneet, joten aloitin elämäntaparemontin - hurjasti lisää liikuntaa ja ruokavalio terveellisemmäksi. Mieskin siitä hyötyy, vaikkei olekaan yhtä liikunnallinen kuin minä, kun laitan kevyttä kasvispainotteista sapuskaa

En muuten tunne yhtäkään ahkeraa lihavaa ihmistä. Mistäköhän johtuu..?

Minä tunnen, ja he ovat juuri näitä "super-ahkeria" eli itsensä töissä, parisuhteessa, vanhemmuudessa ja harrastuksissa vieterille vetäviä. Kas kun pitkäaikainen stressi lihottaa, monestakin syystä. Itse sen sain huomata, vaikka stressi johtuikin pitkälle asioista, joita en itse "haalinut".
Paras yhdistelmä on sopivasti tekemistä ja sopivasti jaloa joutilaisuutta

Mutta se on kyllä totta, että itsestään tai jonkun ihmepillerin avulla niistä vatsamakkaroista ei kerta kaikkiaan pääse eroon. Se vaatii itseltä päätöstä, ja myös päätöksessä pysymistä. Liikunnassa on tosin se hyvä puoli, että vaikka alussa tuntuisi vähän siltä että plääh, en jaksais lähteä... Niin jonkun kerran kun hieman pakottaa itseään, niin kohta huomaa olevansa koukussa liikuntaan