Minä olen uusioperheessä, jossa minulla on lapsi entisestä liitostani. Koskaan mikään ei voi mennä lapseni ohi, ja lapseni sen kyllä tietää, että hän on tärkeintä minulle. Miehenikin tietää sen, että hän voi aina etsiä itselleen uuden, mutta lapseni ei voi. Mieheni kyllä komentelee poikaa ja kasvattaa samoin kuin minäkin, mutta missään nimessä en hyväksyisi ruumiillista kuritusta ja onneksi hän ei pidä sitä edes yhtenä vaihtoehtona. Meillä kyllä ongelmat johtuvat suhteessa kasvatusnäkökulmien erosta, ne ovat lähes ainut asia josta meillä riidellään. Mieheni on tiukemman kasvatuksen ja kurin kannalla kuin minä ja hänen mielestään minä olen sitten liian lepsu ja annan lapseni tehdä mitä vaan. No, minun mielestäni en todellakaan ole tuollainen, vaan lapsellani on selkeät rajat ja hän on hyvin kasvatettu lapsi ylipäätään. Mieheni vaan on itse sellainen perfektionisti ja mielestäni odottaa lapselta liikoja, että lapsi toimisi aina siten kuin hän haluaisi ja tekisi heti mitä hänelle on sanottu. Minä en halua, että lapseni unohtaa olla oma itsensä ja unohtaa, että hänelläkin on aivot jotain varten ja ei lapselta voi odottaa samanlaista käytöstä kuin aikuiselta. Mutta silti lapselta vaaditaan oman kortensa kekoon kanto, joka antaa hänelle tunteen, että on yksi perheenjäsen ja hänen on myös kannettava kortensa kekoon ja náin hän oppii vastuuntuntoiseksi aikuiseksi luonnollisella tavalla. Mieheni on hyvin herkkä arvostelulle tässä asiassa ja ehkä täysin aiheesta, hän kun on kaikkien silmätikkuna, kun ei ole omasta lapsesta kysymys. Minä annan hänelle vapaat kädet, mutta viimeisen sanan sanon minä ja joskus kun mielestäni odottaa lapselta liikoja tai toruu häntä jostain vahingosta, puolustan lastani ja siitä mies ottaa itseensä.
Rakastan miestäni kovin ja tiedän hänen rakastavan minua ja lastani, mutta mikään maailmassa ei ole tärkeämpää kuin lapseni. Jos tilanne vaatii niin minusta kuoriutuu leijonaemo, oli sitten vastassa kuka vain....
