A
apu-anna
Vieras
Mukavia ihmisiä, tietenkin, mutta mieheni on niin kiinni heidän mielipiteessään, että itse on melkein aloitekyvytön. Äiti ja isä pitää saada sanoa mielipiteensä joka asiaan, usein ennen kuin sitä minulta kysytään. Joskus tekis mieli lähteä lätkimään tästä kokonaan, mutta en voi lasten takia. Miten voi olla vielä yli kolmekymppinen mies kuin vauva, vanhempiensa hyväksyntää vailla joka asiassa? Ärsyttää, kun minä olen melkein viimeinen, joka kuulee asioista, kun niistä on jo äidin ja isän kanssa keskusteltu. Niin appiukko sanoo, että kertoiko se X, että näin meinattiin... Veneen ostosta tai jostain kotirempasta.
Tuossa juhannuksenakin sen huomasi, että itsestä tuntui kiusalliselta välillä mökillä sukujuhannusta viettää. Mies unohti minut kokonaan, meni nukkumaan ja heräsi omia aikojaan, puuhaili isänsä kanssa. Äitinsä ja minä, jotka ei ikinä olla kovin hyvin toimeen tultu, laitettiin ruokaa ja käytiin tahmeaa keskustelua siinä sitten. Teki mieli karata kiljuen useamman kerran. Iltaa kohti otin muutaman kaljan, kunnes anoppi sanoi miehelle, että eiköhän nyt riitä lasten nähden tuo kaljan juonti (noin 4 tölkkiä oli juotu), ja niinhän se sitten loppui, ja menin lasta nukuttamaan enkä enää viitsinyt nousta.
Että voi ahdistaa sellainen joka asiaan puuttuminen! Tietysti on hyvä, että ovat kivoja ja huolehtivaisia, ja lapsille parhaita, mutta miksi pitää meidän elämään puuttua koko ajan? Alkaa tuntua vankilalta ja kulissilta koko tämä avioliitto, kun elämme vain esittäen jotain täydellistä perhe-elämää, jotta appivanhemmilta ei kulmat vaan kurtistuisi.
Perkele, kun ottaa taas päähän... Ja kesälomaa jäljellä vielä muutama viikko ja vietämme suurimman osan.... appivanhempien luona. Tulen vielä hulluksi, ja teen jotain, syrjähypyn tai jotain. On sellainen tunne, että tukehdun. Mitä tekisitte. Ai niin, ja miehelle puhuminen on täysin turhaa. Suuttuu, jos hänen vanhempiaan kritisoi, ja tuo esille kaikki hyvät puolet, että he huolehtii ja ovat ystävällisiä ja tarkoittavat hyvää. Kyllä, mutta liika on liikaa. Ei tarvitsisi monta kertaa joka viikko pistäytyä, ja olla hyvää tarkoittavia, eihän?
Tuossa juhannuksenakin sen huomasi, että itsestä tuntui kiusalliselta välillä mökillä sukujuhannusta viettää. Mies unohti minut kokonaan, meni nukkumaan ja heräsi omia aikojaan, puuhaili isänsä kanssa. Äitinsä ja minä, jotka ei ikinä olla kovin hyvin toimeen tultu, laitettiin ruokaa ja käytiin tahmeaa keskustelua siinä sitten. Teki mieli karata kiljuen useamman kerran. Iltaa kohti otin muutaman kaljan, kunnes anoppi sanoi miehelle, että eiköhän nyt riitä lasten nähden tuo kaljan juonti (noin 4 tölkkiä oli juotu), ja niinhän se sitten loppui, ja menin lasta nukuttamaan enkä enää viitsinyt nousta.
Että voi ahdistaa sellainen joka asiaan puuttuminen! Tietysti on hyvä, että ovat kivoja ja huolehtivaisia, ja lapsille parhaita, mutta miksi pitää meidän elämään puuttua koko ajan? Alkaa tuntua vankilalta ja kulissilta koko tämä avioliitto, kun elämme vain esittäen jotain täydellistä perhe-elämää, jotta appivanhemmilta ei kulmat vaan kurtistuisi.
Perkele, kun ottaa taas päähän... Ja kesälomaa jäljellä vielä muutama viikko ja vietämme suurimman osan.... appivanhempien luona. Tulen vielä hulluksi, ja teen jotain, syrjähypyn tai jotain. On sellainen tunne, että tukehdun. Mitä tekisitte. Ai niin, ja miehelle puhuminen on täysin turhaa. Suuttuu, jos hänen vanhempiaan kritisoi, ja tuo esille kaikki hyvät puolet, että he huolehtii ja ovat ystävällisiä ja tarkoittavat hyvää. Kyllä, mutta liika on liikaa. Ei tarvitsisi monta kertaa joka viikko pistäytyä, ja olla hyvää tarkoittavia, eihän?
