:hug: Kaikille isille, jotka yrittää osallistua ja tuntevat olonsa ulkopuoliseksi tai riittämättömäksi...
Vauva on iso asia ja ensimmäinen vauva varsinkin perheen maailman napa. Se pikkuinen elämänalku kun sattuu kasvamaan naisten vatsanahkan alla niin naiset helposti käyttäytyvät raskauden aikana aivan kuin tuojottelisivat vain omaa napaa. Tämä tekee puolisolle helposti ulkopuolisen tai riittämättömän olon varsinkin jos raskausoireet ovat kovia ja niihin ei löydy apukeinoja.
Hormoonit pitävät huolen siitä, että naisen päähän ei muuta mahdu ja se taas tekee naiselle helposti sellaisen olo, ettei puolisoa kiinnosta ainakaan yhtä palon vaikka usein asia on päinvästoin. Mihet hauaisivat osallistua ja auttaa enemmän vaan miten kun vastassa on kauhea tunnemyrsky kun yrittää lähestyä... ne hormoonit. :headwall:
Tästä syntyy jo raskauden alkumetreillä hankalia tilanteita ja mielipahaa, jotka valitettavan helposti vaan kasaantuvat raskauden edetessä.
Meillä ratkaisu oli se, että molemmat tietoisesti yritimme tulla toisiamme vastaan. Minä yritin tulla ulos kuorestani, asettua hormoonimyrskyjen yläpuolelle ja jakaa rakentavasti sitä miltä minusta tuntuu. Kertoa mitä sisälläni tapahtuu ja kertoa kaikista tunteista mitä minulla oli vaikka ne olisvat olleet noloja hormooniajatuksia. Mies taas puolestaan yritti osallistua sen minkä voi. Kävimme yhdessä neuvolassa ja ultrassa. Joka viikko istuimme yhdessä sängyssä ennen nukkumaanmenoa lukemassa vauvakirjaa, jossa kerrottiin miten tulevalla viikolla vauvan kehitys etenee. Tärkeimmäksi koin kuitenkin sen, että mieskin kertoi omista peloistaan, ajatuksistaan ja hulluistakin haaveistaan. Muutoinkin iltaisin päivän askareiden jälkeen keskityimme toisiimme ja vauvaan. Eli kai se taika on siinä ajan antamisessa ja puhumisessa sekä yhdessä tekemisessä. Minulla oli kaikkia mahdollisia oireita raskaudessa mutta yhdessä haimme ratkaisua ongelmiin (ei niin että minä valitan ja mies yrittää keksiä jotain) ja kun löysimme jotain yritimme yhdessä. Esim. Opettelimme molemmat akuhierontaa. Mies hieroi minua, jotta kipuni helpottaisivat ja minä hieroin miestä, jotta hän saisi unta jännitykseltä. Hoidimme siis toinen toistemme raskausoireita.
Tästä huolimatta synnytys ja vauvan ensimmäiset elinviikot saivat miehen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Yhtäkkiä maailma oli vain yhtä kipeää vaimoa ja tissejä sekä pientä lasta, joka roikkui äidissä aina uupumiseen asti. Varmasti moni mies kasvattaisi mielellään itselleen tissin tuossa tilanteessa jos se olisi mahdollista tai ottaisi synnytyksen vammat itselleen. Sairastuin vielä synnytyksen jälkeinen masennus niin jopa oli mies paralla kestämistä eikä paljon mitään tehtävissä. Hän auttoi minkä voi vaan tilanne otti silti aikaa parantuakseen. Tähän minulla ei siis ole muuta neuvoa kuin edelleen se puhuminen ja yrittäminen. Kaikkien kolmen pitää saada tietää/tuntea, että on rakastettu. Ne on pitkiä kuukausia mutta niistäkin selvitään yhdessä.
Nyt tyttö on +1v. ja uutta raskautta yritetään. Ei se kai niin kamalaa ja vaikeaa ollut kummallekaan kun innolla molemmat ollaan tässä uudessa projektissa mukana.