Onko raskaus pelkästään naisten juttu?

Täällä yksi mahdollisesti loppuvuodesta esikoisen isäksi tuleva ihmettelee, että onko raskaus pelkästään naisten juttu.

Keskustelupalstat vilisevät masuja, plussauksia, ultroja, joulutonttuja ja pikkukakkosia.

Mutta missä ovat kaikki isit?

Eikö kenellekään muulla miespuolisella pukkaa stressiä ja hermot mene odotuksen kanssa tuskaillessa. Sikiöseulan tuloksia odotellessa ja vaikertavaa vaimoa tukiessa?
:headwall:
 
No sorry, että tulin rutisemaan...

Välillä meinaa unohtua tuo suomalaisen miehen malli...

-ei itke
-ei pussaa
-ei puhu tunteista
-kova kuin kivi
-vie, vaan ei vikise
-purkaa pahaa oloa alkoholin käyttöön

Jees...eli kauniista korulauseista ja tasa-arvovaatimuksista huolimatta raskaus on edelleenkin puhtaasti "naisten oma show", jota mies tarkkailee sivusta tyynen rauhallisena ja järkähtämättömänä turhia murehtimatta :x
 
Moikka!

Mä olen miettinyt ihan samaa oman ukkoni kannalta. Me odotetaan esikoista, mikä on hänelle elämän suurimpia täyttymyksiä. Hän ei vielä näin alkuvaiheessa usko raskautta todeksi kun mennään vasta raskausviikolla 8, eli ei mitään näkyvää. Huolissaan tuo tuleva isukki kysyi multa taannoin " tuleeko siitä vauvasta sun vai meidän vauva?" :ashamed:
 
Mä en oo koskaan oikein edes ajatellu asiaa... :ashamed: Musta ainakin tuntuu et saan ihan yksin odotella, vaikka mies tulee mielellän mukaan ultriin ja haluaa olla mukana synnytyksessä. Mies kokeilee massua ja puhuu välillä ihanasti tulevasta vauvasta, mutta silti tuntuu et saan yksin jännittää tulevia ultria ja lukea yksin kaikkea vauvaan liittyvää yms...
Viime päivinä mies on alkanu vähän jo tutustuu tähän palstaan ja just kerroin sille kans et tääl olis tällanen isienki osio.

Oon koittanu ottaa tulevan kolmosen puheeks välillä ja kertoa neuvola kuulumisia, mies kuuntelee mutta tuntuu et se kuuntelee välttyäkseen nalkutukselta eikä siks et se hirveesti kiinnostaa...
Näin siis musta tuntuu, en tiedä onko asia oikeasti näin...
Toisaalta, se huolestu hiiteen kun ekaneuvolassa meni todella kauan...
 
:hug: Kaikille isille, jotka yrittää osallistua ja tuntevat olonsa ulkopuoliseksi tai riittämättömäksi...

Vauva on iso asia ja ensimmäinen vauva varsinkin perheen maailman napa. Se pikkuinen elämänalku kun sattuu kasvamaan naisten vatsanahkan alla niin naiset helposti käyttäytyvät raskauden aikana aivan kuin tuojottelisivat vain omaa napaa. Tämä tekee puolisolle helposti ulkopuolisen tai riittämättömän olon varsinkin jos raskausoireet ovat kovia ja niihin ei löydy apukeinoja.

Hormoonit pitävät huolen siitä, että naisen päähän ei muuta mahdu ja se taas tekee naiselle helposti sellaisen olo, ettei puolisoa kiinnosta ainakaan yhtä palon vaikka usein asia on päinvästoin. Mihet hauaisivat osallistua ja auttaa enemmän vaan miten kun vastassa on kauhea tunnemyrsky kun yrittää lähestyä... ne hormoonit. :headwall:

Tästä syntyy jo raskauden alkumetreillä hankalia tilanteita ja mielipahaa, jotka valitettavan helposti vaan kasaantuvat raskauden edetessä.

Meillä ratkaisu oli se, että molemmat tietoisesti yritimme tulla toisiamme vastaan. Minä yritin tulla ulos kuorestani, asettua hormoonimyrskyjen yläpuolelle ja jakaa rakentavasti sitä miltä minusta tuntuu. Kertoa mitä sisälläni tapahtuu ja kertoa kaikista tunteista mitä minulla oli vaikka ne olisvat olleet noloja hormooniajatuksia. Mies taas puolestaan yritti osallistua sen minkä voi. Kävimme yhdessä neuvolassa ja ultrassa. Joka viikko istuimme yhdessä sängyssä ennen nukkumaanmenoa lukemassa vauvakirjaa, jossa kerrottiin miten tulevalla viikolla vauvan kehitys etenee. Tärkeimmäksi koin kuitenkin sen, että mieskin kertoi omista peloistaan, ajatuksistaan ja hulluistakin haaveistaan. Muutoinkin iltaisin päivän askareiden jälkeen keskityimme toisiimme ja vauvaan. Eli kai se taika on siinä ajan antamisessa ja puhumisessa sekä yhdessä tekemisessä. Minulla oli kaikkia mahdollisia oireita raskaudessa mutta yhdessä haimme ratkaisua ongelmiin (ei niin että minä valitan ja mies yrittää keksiä jotain) ja kun löysimme jotain yritimme yhdessä. Esim. Opettelimme molemmat akuhierontaa. Mies hieroi minua, jotta kipuni helpottaisivat ja minä hieroin miestä, jotta hän saisi unta jännitykseltä. Hoidimme siis toinen toistemme raskausoireita. :D

Tästä huolimatta synnytys ja vauvan ensimmäiset elinviikot saivat miehen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Yhtäkkiä maailma oli vain yhtä kipeää vaimoa ja tissejä sekä pientä lasta, joka roikkui äidissä aina uupumiseen asti. Varmasti moni mies kasvattaisi mielellään itselleen tissin tuossa tilanteessa jos se olisi mahdollista tai ottaisi synnytyksen vammat itselleen. Sairastuin vielä synnytyksen jälkeinen masennus niin jopa oli mies paralla kestämistä eikä paljon mitään tehtävissä. Hän auttoi minkä voi vaan tilanne otti silti aikaa parantuakseen. Tähän minulla ei siis ole muuta neuvoa kuin edelleen se puhuminen ja yrittäminen. Kaikkien kolmen pitää saada tietää/tuntea, että on rakastettu. Ne on pitkiä kuukausia mutta niistäkin selvitään yhdessä.

Nyt tyttö on +1v. ja uutta raskautta yritetään. Ei se kai niin kamalaa ja vaikeaa ollut kummallekaan kun innolla molemmat ollaan tässä uudessa projektissa mukana. ;)
 
Minä huomasin meidän esikoisen odotuksen aikana 2 kk kohdalla itseni "tarpeettomaksi". Raskaus on naiselle fyysisesti rankka juttu, pahoinvointia, kipuja ja sitten vielä tuo "mystinen" hormoonitoiminta. Sitä haluaisi parhaansa mukaan auttaa toista ja on huolissaan hänen hyvinvoinnistaan, mutta ei pahoinvoinnilla ja kivuille kauheasti voi. Kun vielä hormoonitoiminta heittelee (se mikä 10 minuuttia aikaisemmin oli hyvästä, onkin yhtäkkiä täysin virheellistä toimintaa mieheltä), niin kyllä siinä äkkiä tulee mieli vetäytyä hiukan suvummalle. Vaikka kuinka itse yrittää ymmärtää että kyse on vain raskaudesta, niin kuitenkin ihminen on tunne olento ja järkisyyt unohtuvat.

Toinen iso asia mielestäni on yhteiskunnassa ja tiedotusvälineissä. Neuvolassa terveydenhoitajat ja psykologit, sairaalassa kätilöt ovat kaikki naisia. Tietenkään moni nainen varmaan vieroksuisi mies puolista terveydenhoitajaa äitiysneuvolassa. Eli terveydenhuollon taholta ei tule ainakaan miestukea. Pitäisi perustaa erillinen isyysneuvola,jossa miespuolisia terveydenhoitajia. Meidän raskaudessa ensimmäinen kohtaamani miespuolinen oli synnytyssaliin tullut anestesialääkäri.

Toinen iso epäkohta on erilaiset vauva/äitiuslehdet. Pääsääntöisesti naistoimittajia. On tietenkin joitakin mies puolisia kolumnisteja. Se on vaan niin että nainen ei osaa kertoa asioita miesten tavalla ja aika harvalla naisella on omakohtaista kokemusta isänä olemisesta. Harva nainen joutuu seuraamaan synnytyksen jälkeistä masennusta niin läheltä kuin parisuhteessa elävä mies joutuu tai kokemaan naisen hormooni vaihteluja. Tai kokemaan sen "puutteen" kun naisen ei tee mieli (tai ei jaksa/pysty) seksiä synnytyksen jälkeen.

Tarkoitukseni ei ole pelotella tulevia isiä ja kun koittaa hetki jolloin saa lapsen ensimmäistä kertaa syliinsä, niin 9kk "helvitillä" ei ole enää mitään merkitystä. Ja kun lapsi on muutaman kuukauden ikäinen alkaa se parisuhdekkin palautua normaalin uomiin.
 
Ruotsinkielen taitoisille isille hyvä kirja luettavaksi on http://www.bokus.com/b/9170549370.html
Ostin sen miehelleni "isyyspakkaukseen" ja hän oli siihen tosi tyytyväinen! Ehkä siitä olisi iloa ja apua muillekin. :)
 
Osaiskohan kukaan sanoa milloin se kovasti puhuttu hormoonitoiminta tasoittuu, kun tuntuu et se vaan jatkuu vuodesta toiseen, vai jääkö se vain jumiin? Itse katselin lasten odotusta enimmäkseen sivusta, kun ei siinä paljon muuta voi tehdä kuin ottaa osaa ja kaikki purkaukset vastaan ja paeta töihin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Magus Acerbus:
No sorry, että tulin rutisemaan...

Välillä meinaa unohtua tuo suomalaisen miehen malli...

-ei itke
-ei pussaa
-ei puhu tunteista
-kova kuin kivi
-vie, vaan ei vikise
-purkaa pahaa oloa alkoholin käyttöön

Jees...eli kauniista korulauseista ja tasa-arvovaatimuksista huolimatta raskaus on edelleenkin puhtaasti "naisten oma show", jota mies tarkkailee sivusta tyynen rauhallisena ja järkähtämättömänä turhia murehtimatta :x
Voi kumpa minulla olisikin ollut raskausaikana sellainen mies, joka olisi ollut iloinen kaikesta, jakanut ilot ja surut, kysellyt vointia ja ollut tukena. Mutta ei. Mies sanoi heti kohta, kun plussattiin, että se voi mennä kesken, älä innostu liikaa. Se tuntui helvetin pahalta. Aika kului eikä miestä sen kummemmin kiinnostanut. Kun oli aika hankkia kaikkea tarpeellista niin mies vaan sanoi, että kyllä sitä kerkee vielä. Sänkykin kasattiin sitten 2 päivää ennen, kun tyttö syntyi.

Mies tuli kattoo laitokselle ja tuumas:" ompas se ruma", "niin ryppynen ja punainen". Meinasin sanoa, että painuu helv...

Tässä otteita mun raskausajasta. Tyttö nyt reilut 1 vee ja mies on nyt innoissaankin lapsesta, jos vois näin sanoa...

Eli minä tykkäisin, jos mies jakas raskauden tuomat jutut mun kanssa..
Eli nauti sinä, ei se raskaus ole pelkästään vain naisen juttu...

Muoks.. Niin ja yksin synnytin.. Mies lähti keskenkaiken.. Että jaksaa herätä töihin..
 
marslady harmittaa sinun puolesta kun olet saanut noinkin tylyä kohtelua...

---------------------

Se, että itse että olen niin täydellä tohinalla mukana raskaudessa vaikuttanee myöskin seuraava seikka:

Minä olen meillä se joka enempi halusi lasta (lähinnä vuosien haaveilua). Vaimoni ei ole aiemmin halunnut lapsia, vaikkei sitä vaihtoehtoa täysin poiskaan sulkenut.

Asian tultua ajankohtaiseksi keskustelimme asiasta perusteellisesti ja päädyimme yhteiseen päätökseen, että lapsi tulee jos on tullakseen.

Tällä hetkellä olemme molemmat kovin innokkaina ja toiveikkaina, että esikoisemme näkisi päivänvalon joulukuussa.
 
Keskiviikkona 19.11 klo 20.10 syntyi esikoistyttäremme, 2190 g ja 46 cm

Lapsi tuli kuukauden etuajassa, laskettu aika oli 19.12. Synnytys jouduttiin käynnistämään raskauviikolla 35 vaikean raskausmyrkytyksen takia. Synnytys lähti helposti käyntiin ja vauva syntyi ongelmitta normaalisti ja vauhdikkaasti.

Äiti ja vauveli voivat tällä hetkellä olosuhteisiin nähden hyvin. Pikkuinen päässee huomenna teholta pois.

Noin vuosi sitten päätettiin alkaa yrittää vauvaa. Ensimmäinen raskaus päätyi viime jouluna kohdun ulkoiseksi ja pikaiseen reissuun leikkauspöydälle, jolle matkalle jäi toinen munatorvi. Toipumisen jälkeen uutta yritystä. Arvelimme, että voi mennä pitkään ennen kuin tärppää uudestaan jos tärppää enää ollenkaan. Maalis-huhtikuussa tikkuun ilmestyi 2 viivaa. Raskaus lähti etenemään ongelmitta, mutta sikiöseulassa jäätiin kiinni. Käytiin Helsingissä lapsivesipunktiossa ja sitten piinaavaa ja tuskallista odottelua. Lopulta postista tuli huojentava kirje: -kromosomistoltaan terve, sikiö on tyttö-. Rakenneultran jälkeen uskalsimme lopulta iloita tulevasta perheen lisäyksestä

Sitten kaikki meni taas toistaiseksi hyvin, mutta loppuraskudessa tuli ongelmia. Turvotusta, verenpaine nousi ja todettiin raskausmyrkytys. Kerta viikkoon lääkärissä kontrollissa, virtsan keräilyä/valkuaisseurantaa yms. mukavaa. Reilu viikko sitten lääkärikäynnillä päätettiin ottaa osastolle. Verenpaineet huitelivat huippulukemissa ja valkuaiset kohosivat jyrkästi. Maanantaina tehtiin päätös, että tiistaina käynnistellään...keskiviikkona todettiin, että vauva tänään pihalle keinolla millä hyvänsä...ja ilta-kahdeksalta minä olin isä.

Tiedän monilla on ollut paljon vaikeampia ongelmia, mutta kun ne ongelmat osuvat omalle kohdalle, niin pienemmätkin vaikeudet tuntuvat suurilta.
 
  • Tykkää
Reactions: marja76
Hei, Magus Acerbus! Oli pakko tulla onnittelemaan tuosta teidän positiivisesta testituloksestanne. Luin just tuon viestiketjun ihan tippa linssissä, ja voin todeta (myös muiden kirjoitukset lukeneena), että teidän lapset on varsinaisia onnenpekkoja!
Onnekseni voin todeta, että oma mieheni on samanlainen, siis yhtä sitoutunut, kuin sinä, ja esikoista odottaessa -08 huomattiin tuo sama terveydenhuollon naissuuntautuneisuus. Mies oli mukana kaikilla neuvolakäynneillä, mutta jotenkin aina tuntui siltä, että muuten niin tosi mukava terkkari puhui aina vain mulle. Nyt odotetaan kakkosta ensi toukokuulle, katsotaan millaiseksi kokemus muodostuu.
Kuitenkin raskaus, lapset ja kaikki se mikä niiden mukana tulee kuuluu tietysti molemmille vanhemmille yhtä lailla! Oikein paljon onnea tämän toisen raskauden johdosta! :flower:
 
Moikka!
Ekaksi onnittelut Magusille. :)
Olen kovalla työllä yrittänyt etsiä jotain keskustelu palstoja isille. Tuntuu todella siltä että nää synnytys/lapsi jutut on vaa äitien juttuja. Ite haluaisin jotain isillekkin. Jotain jossa sais purkaa tunteita ja muuta. Meillä on kohta vaimon kanssa kolme vuotias poika ja ens tammikuussa tulossa toinen. Vaimoni raskaus ei ole ihan mennyt suunnitelmien mukaan ja itse sen takia venynyt aika paljon. Vaimoni on ollu kaksi kuukautta täydessä vuodelevossa ja minä olen hoitanut työt, kodin ja poikamme. Voin sanoa että aika rankkaa on ollu ku aamulla n. klo 02.30 lähen töihin ja kotiin tulen n. 16.00-17.00 aikoihin. Sen jälkeen pidän pojal seuraa ja kun hän menee nukkumaan siin klo.20.00 ni sit viel kotityöt siihen pääl. Eli ite pääsen nukkumaan n. klo 22.00. Jokunen tunti unta ja taas sama ruljanssi seuraavana päivänä. Toivottavasti joku edes ymmärtää mitä tarkoitan tällä. Kyllä isilläkin on aika rankkaa joskus, mut sen voin sanoa et päivääkään en vaihtaisi pois...
 
Jaa...no ei se mennyt sitten tämäkään yhtään paremmin. Melko pitkälle sitä päästiinkin ilman ongelmia.

Laskettuun aikaan on muutama viikko jäljellä ja emännälle paukahti jälleen raskausmyrkytys. Joutui jäämään tänään sairaalaan pötköttelemään tarkkailuun. Verenpaineet koholla ja valkuaista virtsassa. Paineet ovat olleet keskimäärin 90/150, mutta eivät laske lääkityksestä huolimatta ja välillä on kellotettu reippaampiakin lukemia.

Voipi olla että tämä polkaistaan kohta käyntiin.

Uskon ja luotan, että kaikki menee hyvin...mutta huoli ja ikävä on kova :(
 
Kyllä itse ainakin olin mukana raskaudessa ja olen mukana vauvan hoidossa.Olen sitä mieltä jos lapsi on yhdessä päätetty tehdä se yhdessä myös hoidetaan. Raskausaikana aloin myös kirjoittamaan blogia johon pystyi kirjoittamaan muistiin kaikkia asioita raskaudesta jotka jossain vaiheessa varmasti unohtuvat.
 

Yhteistyössä