onko puolisoni "riippuvainen" minusta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kaipaan omaa rauhaa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
No kenen kanssa sitten pitäisi olla? Eikö se ole ihan luonnollista, että juhlapäiviä haluaa viettää yhdessä ystävien tai perheen kanssa?
Viettääkö joku oikeasti kaikki juhlapyhät kahdestaan kotona puolison kanssa jäkittäen? Kuulostaapa tosi ankealta.
 
No kenen kanssa sitten pitäisi olla? Eikö se ole ihan luonnollista, että juhlapäiviä haluaa viettää yhdessä ystävien tai perheen kanssa?
Viettääkö joku oikeasti kaikki juhlapyhät kahdestaan kotona puolison kanssa jäkittäen? Kuulostaapa tosi ankealta.


No eihän se tarkoita, että kotona pitää olla. Voi olla yhdessä kodin ulkopuolella, joko ihan kahdestaan tai jopa ystävien tai muun perheen kanssa.

Ja jos joku tykkää olla kotona kahdestaan, niin mitä ankeaa siinä on? Ehkä he viihtyvät yhdessä eivätkä tarvitse muita.
 
Viimeksi muokattu:
Minulle tuli tästä ap:n aloituksesta hieman kahtiajakoinen olo. Päällimmäiseksi jäi tunne, että olette vain liian erilaisia.

Olen itse sekoitus ap:tä ja hänen tyttöystäväänsä (luulisin). Haluan omaa aikaa ja viihdyn itsekseni, mutta en ole kovin sosiaalinen joten minulla ei ole paljon ystäviä. Haluan siis paljon omaa aikaa, mutta nimenomaan yksinoloon, en siksi että haluaisin viettää aikaa kavereideni kanssa mieheni sijaan. Menen siis mielelläni vaikka yksin shoppailemaan, ja jos miehellä on tiedossa joku meno vaikka viikonlopuksi olen vain iloinen kun tiedän saavani koko viikonlopun itselleni. Toisaalta koska taas en viihdy hyvin isoissa porukoissa kuten mieheni, joten en mielelläni lähdekään mukaan hänen menoihinsa.

Mitä tuohon uuteen vuoteen tulee, oli se mielestäni huonosti hoidettu. Kun tyttöystävä sanoi "ei mitään mielessä" ja kuitenkin totesi että haluaisi viettää uuden vuoden ap:n kanssa, eikö se kerro ap:lle että jotain on kuitenkin mielessä? En itsekään ole kova painamaan omia halujani läpi parisuhteessa, joten tunnistan tuollaisen hieman passiivisen käytöksen: varsinkin miehille usein hankalaa tajuta vihjailuista joten yritän ilmaista itseäni selkeämmin. Muuten käy helposti niin, että mies lähtee omiin menoihinsa ja nainen jää marttyyrinä kotiin.

Kaikilla ei ole muuten sellaisia ystäviä joiden luokse voisi tupata noin vain uutena vuotena lyhyellä varoitusajalla. Eli se että ap ehdotti tytölle menoa kavereiden luo, ei välttämättä ollut edes vaihtoehto. Ehkä kaikki hänen ystävänsä olivat jo tehneet suunnitelmia, joihin tyttö oli jo sanonut ettei lähde mukaan koska haluaa viettää uuden vuoden poikaystävänsä kanssa. Ja sitten poikaystävä hylkäsi hänet yksin kotiin... Mukava sitten kertoa kavereille uuden vuoden jälkeen miten se tuli vietettyä. Tässä nyt tietysti vain spekuloin tyttöystävän ajatuksia omien nuoruuden kokemusten perusteella.

Tuo kommentti ettei ap osaa laittaa puolisoaan, sukulaisiaan ja ystäviään järjestykseen sorahti hieman korvaani. Minä olen puolisolleni ykkönen samoin kuin hän minulle. Toki ne kaveritkin ovat tärkeitä, mutta jos minä sanon miehelleni että haluan viettää uuden vuoden kaksin hänen kanssaan niin kyllä hän sitten sen valitsee kavereiden kanssa vietetyn uuden vuoden ylitse. Ei tunnu ihan siltä että ap kokee tätä tyttöä vielä siksi "oikeaksi" joka saa sen ensimmäisen sijan sydämessä.
 
ainokaiselle.
eivät kaikki elä samanlaisessa tilanteessa kuin sinä.

Esim. minä teen 3 vuorotyötä terveydenhoitopuolella ja tapaan kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä työssäni päivittäin. Tykkään työstäni ja haluan tehdä juuri tätä hommaa, se ei ole ongelma.
Mieheni on 8-16 duunissa, hänellä on vaan 2 duunikaveria. Eli aika hiljasta päiväsaikaan.
Kavereitaan ja sukulaisiaan hän tapaa useamman kerran viikossa täysin vapaasti, en estele.

Olisi tosi kiva olla kahdestaan niinä juhlapyhinä jolloin olen vapaalla.
Esim. viime vuonna olin töissä pääsiäisen ja juhannuksen kokonaan + itsenäisyyspäivän aaton ja uuden vuoden aaton. Nuo pyhät mieheni vietti kavereittensa/sukulaistensa kanssa. Ja kitisi mulle onko sun pakko olla aina töissä, ei oo kiva mennä aina yksikseen kaikkialle. No on pakko olla jos meinaa tän alan töitä tehdä. Se kuuluu työn luonteeseen.

Meillä oli hirveä riita viime vappuna kun en olis jaksanut millään lähteä "viihteelle" todella, todella ikävän ja rankan päivävuoron jälkeen.
Tapeltiin myös joulusta. Oltiin anoppilassa jouluaattona, mun vanhempien luona käytiin joulupäivänä. Tapanina olis pitäny mennä miehen ja kavereiden kanssa yhden kundin luokse iltaa istumaan. En lähteny kun tulossa oli taas 7 valvottavaa yötä putkeen. Siitä sain kuulla jälkikäteen miehen naispuoliselta ystävältä millanen nirppanokka mä oon, kun seura ei kelpaa.

Kun on hoitanut juoppoja, itsensä satuttaneita ihmisiä 8-10h putkeen, siihen muut sairaat päälle, menisin mieluummin töiden jälkeen juoksulenkille tai kävelemään, söisin hyvää ruokaa ja sen jälkeen istuisin rauhassa katsomassa telkkaria tai lukemassa.
Mutta ei, mieheni oikein odottaa innolla sitä kun tulen töistä, että hei vaihda äkkiä vaatteet, niin päästään lähtemään sinne ja tänne. Eikä auta vaikka sanon kuinka että mee sä, mä en nyt haluu. Mutta kun ei aina jaksa riidelläkään niin minä annan yleensä periksi.

Nyt ollaan riidelty jo tulevan kesäloman vietosta.
Ei puhettakaan että voitais vuokrata mökki viikoksi kaksisteen jostain korvesta.
Viime kesänä vuokrattiin mökki kavereiden kanssa viikoksi + käytiin isolla porukalla viikon reissussa Euroopassa. Kaksisteen oltiin 3 päivää kotona samaan aikaan lomalla.
Se on tosi rankkaa kun itse haluaisi vaan rentoutua, kävellä käsikädessä pitkin katuja tai metsiä ilman kokoaikaista ison poppoon hirveetä höseltämistä ja säätämistä kuka tekee, mitä tekee, minne mennään, millon syödään, missä istutaan iltaa aamuun saakka jne...

No onhan se kivaa olla kavereiden kanssa, mutta olis tosi kiva olla joskus kahdestaankin.

Ymmärrän sen, että juhlapyhinä juhlitaan, mutta kun mieheni näkee samoja kavereitaan ja sukulaisiaan viikottain, niin onko se pakko tavata heitä myös silloin kun mulla olis vapaata ja voitais olla vaan kahdestaan, syödä hyvin ja nauttia siitä kun ei tarttee mennä kotoa minnekään.
Mutta ei, sehän on tylsää (ootkohan sä ainokainen mun mieheni kun kuulostat ihan samalta).

Mutta ei voi mitään, en minä ainakaan jaksa hypätä kattoon ilosta aina kun toinen vaatii hyppäämään sinne ja tänne.

Olen sitä mieltä että munkin mieheni on läheisriippuvainen. Hän ei kestä hiljaisuutta eikä sitä ettei koko ajan mennä, tulla ja olla isossa porukassa.
 
Olipa ahdistava ajatus tuo, että jos elää toisen ihmisen kanssa, on vain yksi yhteinen elämä. Huh! Kyllä ihmisen pitää osata olla myös yksin. Ja totta ihmeessä molemmilla on oikeus myös omaan elämään.
Eihän kahden eri ihmisen elämä nyt voi mitenkään mennä niin, että aina joka hetki molemmat haluaisivat tehdä asioita juuri samaan aikaan. Minusta se, että pariskunta tekee kaiken yhdessä, on merkki siitä, että jompi kumpi on alistettu, eli asiat tehdään vain toisen ehdoilla.
Kyllä jokaisen pitää osata olla yksin jo ihan senkin takia, että elämässä voi tapahtua mitä vain, ja sitä toista ei yhtäkkiä olekaan siinä. Sitten onkin elämä sekaisin, kun ei ole ikinä ostettu edes maitopurkkia yksin. Jotkut pariskunnat kun käyvät ruokakaupassakin yhdessä, mikä minusta on aivan käsittämätöntä uusavuttomuutta. Miten sellaiset ihmiset ylipäänsä selviävät elämästä? Toivottavasti eivät sentään hanki lapsia, sillä lasten kasvattaminen on kyllä vielä huomattavasti vaativampi askare.
 
Kyllä jokaisen pitää osata olla yksin jo ihan senkin takia, että elämässä voi tapahtua mitä vain, ja sitä toista ei yhtäkkiä olekaan siinä. Sitten onkin elämä sekaisin, kun ei ole ikinä ostettu edes maitopurkkia yksin. Jotkut pariskunnat kun käyvät ruokakaupassakin yhdessä, mikä minusta on aivan käsittämätöntä uusavuttomuutta. Miten sellaiset ihmiset ylipäänsä selviävät elämästä? Toivottavasti eivät sentään hanki lapsia, sillä lasten kasvattaminen on kyllä vielä huomattavasti vaativampi askare.

Öö, mitä haittaa on sillä että käy ruokakaupassa yhdessä? Ja miten liittyy lasten kasvattamiseen. Kyllähän perheellisetkin käyvät koko perheen voimin kaupassa, miksi ei sitten lapsettomat paritkin voisi käydä. Ei osoita minkäänlaista uusavuttomuutta jos vain haluaa että kaupasta molemmat saavat juuri sitä haluamaansa kun siitä ollaan yhdessä päättämässä.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja näin on näppylät;11116845:
Ymmärrän sen, että juhlapyhinä juhlitaan, mutta kun mieheni näkee samoja kavereitaan ja sukulaisiaan viikottain, niin onko se pakko tavata heitä myös silloin kun mulla olis vapaata ja voitais olla vaan kahdestaan, syödä hyvin ja nauttia siitä kun ei tarttee mennä kotoa minnekään.
Mutta ei, sehän on tylsää (ootkohan sä ainokainen mun mieheni kun kuulostat ihan samalta).

Minusta tuossa teidän tilanteessa kuulostaa siltä, että tykkäätte vain viettää aikaa eri tavalla. Sinä tykkäät ladata akkuja kotona, miehesi taas tykkää tavata niitä ystäviään. Joten tehkää niin, että sinä jäät kotiin, ja miehesi lähtee sitten juhlimaan. Mikä tuossa on ongelmallista?

Minä olen myös aikamoinen erakko, eli tykkään viettää tosi paljon aikaa kotona ihan rauhassa. Minulla on myös todella kuluttava työ, jonka vastapainoksi en todellakaan kaipaa mitään bilettämistä.
Ex-miesystäväni taas oli seuralllisempaa sorttia. Meille se ei tuottanut koskaan mitään ongelmia. Minä jäin yleensä viikonloppuiltaisin kotiin, hän lähti juhlimaan, mutta tuli sitten bileillaan päätteeksi luokseni yöksi. Meillä tämä systeemi toimi tosi hyvin.
 
Minusta tuossa teidän tilanteessa kuulostaa siltä, että tykkäätte vain viettää aikaa eri tavalla. Sinä tykkäät ladata akkuja kotona, miehesi taas tykkää tavata niitä ystäviään. Joten tehkää niin, että sinä jäät kotiin, ja miehesi lähtee sitten juhlimaan. Mikä tuossa on ongelmallista?

Minä olen myös aikamoinen erakko, eli tykkään viettää tosi paljon aikaa kotona ihan rauhassa. Minulla on myös todella kuluttava työ, jonka vastapainoksi en todellakaan kaipaa mitään bilettämistä.
Ex-miesystäväni taas oli seuralllisempaa sorttia. Meille se ei tuottanut koskaan mitään ongelmia. Minä jäin yleensä viikonloppuiltaisin kotiin, hän lähti juhlimaan, mutta tuli sitten bileillaan päätteeksi luokseni yöksi. Meillä tämä systeemi toimi tosi hyvin.


Juuri noin sen pitää ollakin, kumpikin saa haluamansa. Aika monessa perheessä vain toinen ei uskalla sanoa toiselle vastaan, vaan viettää viikonloppunsa ihan toisin kuin itse haluaisi. Teillä on selvästikin toimiva suhde. Ja niin on itsellänikin. Mies on viikonloput useimmiten metsästämässä, mutta eipä tulisi mieleen jotenkin kieltää häneltä harrastusta, joka on hänelle niin rakas. Itse voin sitten puuhastella sen aikaa ihan, mitä itse haluan välittämättä, mitä hän ajattelee shoppailukierroksestani tai siitä, että kannan kirjastosta kassillisen kirjoja ja uppoudun niihin.
 
Viimeksi muokattu:
Öö, mitä haittaa on sillä että käy ruokakaupassa yhdessä? Ja miten liittyy lasten kasvattamiseen. Kyllähän perheellisetkin käyvät koko perheen voimin kaupassa, miksi ei sitten lapsettomat paritkin voisi käydä. Ei osoita minkäänlaista uusavuttomuutta jos vain haluaa että kaupasta molemmat saavat juuri sitä haluamaansa kun siitä ollaan yhdessä päättämässä.


Voihan tosiaan olla, että jossain huusholleissa miehiäkin kiinnostaa, mitä ruokakaupasta ostetaan. Mutta sitä en ihan tältä istumalta suostu uskomaan, että mies löytää jotain itselleen mielenkiintoista naisten vaatekaupasta tai esim. naistenmessuilta, joilla sielläkin näkee pariskuntia. Kyllä ne miehet eivät vain uskalla sanoa pirttihirmuilleen, että jospa kulta menisit kuitenkin yksin...
 
Viimeksi muokattu:
Juuri noin sen pitää ollakin, kumpikin saa haluamansa. Aika monessa perheessä vain toinen ei uskalla sanoa toiselle vastaan, vaan viettää viikonloppunsa ihan toisin kuin itse haluaisi. Teillä on selvästikin toimiva suhde. Ja niin on itsellänikin. Mies on viikonloput useimmiten metsästämässä, mutta eipä tulisi mieleen jotenkin kieltää häneltä harrastusta, joka on hänelle niin rakas. Itse voin sitten puuhastella sen aikaa ihan, mitä itse haluan välittämättä, mitä hän ajattelee shoppailukierroksestani tai siitä, että kannan kirjastosta kassillisen kirjoja ja uppoudun niihin.

Saattaa myös käydä niin, ettei mitään yhteistä enää löydy, vaan elellään kuin kaksi sinkkua samassa osoitteessa ja jaetaan yhteinen vuode. Etenkin jos ja kun arkena työ vie leijonanosan valveillaoloajasta, niin yhteiselle ajalle jää tasan ne viikonloput/vapaapäivät/juhlapyhät. Vaan eivätpä jääkään, jos kummallakin on ne omat harrastukset, omat kaverit ja omat suosikkitekemiset.

Jotkut ihmiset pelkäävät kohdata toisiaan. Ei pystytä olemaan kaksin ihan rauhassa, vaan jompi kumpi/molemmat täyttävät arkensa ja juhlansa kaikenlaisella tekemisellä ja harrastamisella. Onhan se vähän huolestuttavaa, jos kerrankin viettää sen puoliskon kanssa kahdenkeskistä viikonloppua, ja huomaa, että on hukattu yhteys. Ei osaa puhua mistään, ei ole sanottavaa. Ei enää tiedä, mistä toinen tykkää - tai mistä itse tykkää. Vaan ratkaisuhan on valmis: aina voi toinen linnoittautua tv:n eteen ja toinen varata tietokoneen. Taaskaan ei tarvitse oikeasti nähdä sitä ihmistä, kenen kanssa on suhteessa. Kohtaamisestahan voisi paljastua vaikka mitä vaarallista - toinen kenties miettii jotakin molempiin vaikuttavaa päätöstä, tai ehkä itse haluaisi lähteä kävelemään koko suhteesta, mutta ei tiedä, miten asian ilmaisisi.
 
Viimeksi muokattu:
Jotkut pelkäävät kohdata itseään, ja linnoittautuvat toiseen, ja näin ei tarvitse nähdä tilannetta. Kuitenkin vasta sitten, kun ihminen on olemassa itsenään, sillä toisellakaan voi olla ketään. Jos ei kestä olla yksin, onko oikeasti edes olemassa? Yksinhän voi tulla vastaan vaikka mitä ajatuksia, jotka voivat vaikuttaa molempiin.

En oikeastaan keksi, miten ne yhdessä vietetyt tunnit määränä vaikuttavat suhteeseen. Kyllä tärkeää on se, miten ollaan yhdessä KUN ollaan. Ei se paljokaan erillään olo, saati 'normaalimäärä' vie henkisesti erilleen eikä vie yhteistä puhumista. Päinvastoin! Sitähän sen toisenkin kanssa sitten jakaa, mitä on tullut kummallakin tahollaan touhuttua ja tuumittua! Siinä se ihmissuhteen rikkaus juuri osaltaan.

Jatkuva yhdessäolo tuntuu aika hurjalta ajatukselta. Ja kurjaltakin. Ihmissuhteen lopulta.
 
Piti lisätä tuonne vielä sana 'välttämättä'. Ei siis välttämättä vie ollenkaan erilleen, että ollaan paljon myös erillään. Minä tunnen valtavan määrän pariskuntia, jotka harrastavat paljon tahoillaan, ja ovat todella läheisiä juuri siksi. Elämässä kiinni, ja mieleisessään elämässä, molemmat puolisot. Ei siis tarvitse olla edes itseltään salaa toiselle katkera mistään, mutta on joku, jolle jakaa sitä omaansa siinä määrin, että se on toisellekin virkistävää ja hauskaa kuultavaa. Ei lähdetä siitä, että toisen pitää olla koko ajan kylki kyljessä kiinni kaupasta konserttiin, kurssilta kiekkokaukaloon. Mutta VOI olla, aina silloin, kun se tuntuu molemmista mukavalta. Kuljetaan yksin, kuljetaan myös yhdessä, sitä minä pidän tasapainoisena elämänä.

Mielestäni aika lailla sama asia, mitä puhutaan vanhempien ja lasten yhdessäolosta. Olen usein ajatellut, että minulla voisi olla tunne, että isä on puuttunut, kun oli niin monenlaisissa työn ja harrasteiden ja yhteiskunnan luottamustehtävissä, talkoissa ja kerhoissa, ja minäkin tahollani. Mutta eipä vain ole tullut ollenkaan sellaista tunnetta, päinvastoin! Kun hän oli kotona, hän oli myös läsnä. Ja se on tärkeintä. Ei se tuntien määrä, vaan se laatu.
 
ainokaiselle.
et sitten lukenut vastaustani kunnolla.
Mieheni tapaa ystäviään ja sukulaisiaan viikottain. Häntä ärsyttää se, että minä en ole joka kerran mukana. Meidän pitäisi olla kuin paita ja peppu aina menossa yhdessä ja viettää joka yhteinen vapaahetki kavereiden kanssa tai sukulaisissa.

Minua ärsyttää suunnattomasti se, että kun sattuu sellainen harvinaisuus, että minulla on juhlapyhänä vapaapäivä, sekin päivä pitää viettää aina muiden ihmisten kanssa.

Mieheni ei osaa viettää näitä hetkiä pelkästään minun kanssani.
Ei siis pysty olemaan ilman ystäviään ja sukulaisiaan yhtään yhteistä vapaapäivää.
Kun olen vapaalla ja ollaan kotona kaksin, kulkee ikkunasta toiseen ja kyselee vähän väliä, lähettäskö vaikka kahville xxx:lle. Jos sanon, mee vaan mun puolesta, mä jään kotiin, mies siihen, en mä yksin, lähtisit nyt mukaan...
Ei osaa hetkeekään olla, siis "vaan" olla, mun kanssa vaan on pakko mennä jonnekin isompaan ryhmään.

Mieheni naispuoliset kaverit piikittelevät surutta jatkuvasti minun epäsosiaalisuuttani aina tavatessamme. Ilmeisesti myös miehelleni, jopa silloin kun olen töissä enkä sen vuoksi pääse, koska mieheni usein siitä mulle huomauttaa kotiin tullessaan.
Useamman kerran on haukuttu suoraan päin naamaa nirppanokaksi jolle heidän seuransa ei kelpaa, kun en "viitsi" tulla mieheni mukaan, koskaan.

Viimeksi loppiaisena tiuskaisin suoraan yhdelle mimmille miten pikkasen tuottaa vaikeuksia kääntää itsensä viihdevaihteelle saman tien kun on hoitanut kolarissa pahoja vammoja saaneita aikuisia ja lapsia + kadulle kyykähtäneen 15 v narkkariteinin.
Itse tarvitsisin ees pikkasen omaa aikaa ennen kuin pystyn siirtämään päivän hommat taka-alalle.

Olen sitä mieltä, että parisuhteessa pitäisi osata olla myös kaksin muuallakin kuin sängyssä. Tämä muu yhdessäolo voisi olla yhteisiä harrastuksia, yhteisiä ruokahetkiä, pelkkää yhdessä olemista ilman, että tehdään koko ajan jotain aktiviteettia.
 
Ymmärrän erittäin hyvin, että hoivatyössä tai muutoin jatkuvasti muiden ihmisten huolien ja tarpeiden tyydyttämistä työkseen tekevän täytyy saada olla välillä ihan rauhassa ja yksikseen. Rauhallinen koti-ilta on parasta, mitä voi olla.

Puoliso ja mutkin ihmiset, joilla itsellään ei ole tällaisia vaatimuksia arkiolemisessaan, eivät sitä tajua. Siksi se pitää heille erikseen "piirtää" ja selittää. Jollei niitä omia rauhoittamusen aikoja ole, tulee helposti loppuunpalaminen tai ainakin hermostunut ja väsynyt olo. Sellaisena jos yrittää olla seuraihmisenä, ihan takuulla ei jaksa kaikkia jorinoita kuunnella eikä olla innostunut keskustelija. Ihminen tarvitsee palautumisen.

Otsikon ammatinharjoittajilla taitaa olla yleisesti samat ongelmat, kuin sinullakin, "Näin on näppylät". Oletetaan, että pitää olla empaattinen, sympaattinen ja seurallinen vapaallakin, vaikka kaikki henkiset (fyysisetkin) voimavarat ovat menneet työpäivän aikana. Välillä jokin asia kulkee mukana pitkäänkin.
 
Jotkut pelkäävät kohdata itseään, ja linnoittautuvat toiseen, ja näin ei tarvitse nähdä tilannetta. Kuitenkin vasta sitten, kun ihminen on olemassa itsenään, sillä toisellakaan voi olla ketään. Jos ei kestä olla yksin, onko oikeasti edes olemassa? Yksinhän voi tulla vastaan vaikka mitä ajatuksia, jotka voivat vaikuttaa molempiin.

En oikeastaan keksi, miten ne yhdessä vietetyt tunnit määränä vaikuttavat suhteeseen. Kyllä tärkeää on se, miten ollaan yhdessä KUN ollaan. Ei se paljokaan erillään olo, saati 'normaalimäärä' vie henkisesti erilleen eikä vie yhteistä puhumista. Päinvastoin! Sitähän sen toisenkin kanssa sitten jakaa, mitä on tullut kummallakin tahollaan touhuttua ja tuumittua! Siinä se ihmissuhteen rikkaus juuri osaltaan.

Jatkuva yhdessäolo tuntuu aika hurjalta ajatukselta. Ja kurjaltakin. Ihmissuhteen lopulta.

Huoh. Missä kohden mahdoin sanoa, että tavoitteena olisi jatkuva yhdessäolo sitten kun on vapaa-aikaa? En missään. Mutta turkasen tosi on, että koko suhde näivettyy olemattomiin, jos molemmat siinä suhteessa hoitavat vain omaa tonttiaan, eivät sitä yhteistä. Jos on suhteessa, niin suhteelle tarvitsee löytää kahdenkeskistä aikaa ja tilaa kohtaamiselle ja läsnäololle. Kovin pitkälle ei pötkitä, jos yhteinen aika on vain seksihalujen purkua pari kertaa viikossa tai sitä, että juostaan yhdessä johonkin happeningiin.

Ihminen on siitä hankala olento, että kaikki meissä kehittyy vain suhteessa muihin ihmsiin. Vaikka olisimme yksinkin, meihin vaikuttavat kohtaamamme ihmiset, etenkin ne läheiset. Ei ole samantekevää, miten läheisiämme kohtelemme. Olemmeko välinpitämättömiä, tylyjä, itsekkäitä? Vai avoimia, arvostavia, tukevia, läsnäolevia?
 
Viimeksi muokattu:
Väkisinkin tulee mieleen, että ihminen jolle suhteessa on tärkeintä omat menot, omat harrastukset, omat ystävät, on elämässään vielä murrosikäisen vaiheessa. Itsenäistyminen on jäänyt kesken, ja kaikki omasta tekemisestä ja määräysvallasta luopuminen on uhkaavaa. Oikeasti kamppaillaan vielä äidin ja isän kanssa siitä, mikä minä olen ja millaista elämää vietän. Jo itsenäistynyt ymmärtää, että suhde on kahden kauppa, jossa elää kahden "minän" lisäksi myös "me"
 
Olipa ahdistava ajatus tuo, että jos elää toisen ihmisen kanssa, on vain yksi yhteinen elämä. Huh! Kyllä ihmisen pitää osata olla myös yksin. Ja totta ihmeessä molemmilla on oikeus myös omaan elämään.
Eihän kahden eri ihmisen elämä nyt voi mitenkään mennä niin, että aina joka hetki molemmat haluaisivat tehdä asioita juuri samaan aikaan. Minusta se, että pariskunta tekee kaiken yhdessä, on merkki siitä, että jompi kumpi on alistettu, eli asiat tehdään vain toisen ehdoilla.
Kyllä jokaisen pitää osata olla yksin jo ihan senkin takia, että elämässä voi tapahtua mitä vain, ja sitä toista ei yhtäkkiä olekaan siinä. Sitten onkin elämä sekaisin, kun ei ole ikinä ostettu edes maitopurkkia yksin. Jotkut pariskunnat kun käyvät ruokakaupassakin yhdessä, mikä minusta on aivan käsittämätöntä uusavuttomuutta. Miten sellaiset ihmiset ylipäänsä selviävät elämästä? Toivottavasti eivät sentään hanki lapsia, sillä lasten kasvattaminen on kyllä vielä huomattavasti vaativampi askare.


Eihän se tarkoita, jos on yksi yhteinen elämä, että silloin ei osaa olla yksin tai voisi tehdä asioita erillään. Kyse on enemmänkin siitä henkisestä tilasta, missä ihminen on kun on parisuhteessa. Vaikka ollaan erillään, niin silloinkin yhdessä. Ja ajatellaan ensi sijaisesti sitä mikä on hyväksi molemmille. Mun mielestä siis näin.

Ja jos kaupassa käy yhdessä, niin miten ihmeessä yhdistät sen uusavuttomuuteen? Jos haluaa mennä kauppaan yhdessä, eikö silloin voi mennä? On varmasti hetkiä, jolloin sinne joutuu menemään yksin ja luulen kyllä, että suurimmalla osalla ostokset hoituvat.

Minusta puolestaan se on ahdistavaa, jos parisuhteessa puoliso kuvittelee itsellään olevan jotain "omia oikeuksia", johon parisuhteen toisella osapuolella ei ole osaa eikä arpaa. Osoittaa aikamoista itsekkyyttä, jos kuvittelee, että omat tekemiset ei vaikuta puolisoon. Jos se osapuoli, joka haluaa omaa aikaa, ottaa puolisonsa huomioon, niin varmasti myös saa sitä aikaa itselleen helpommin.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja näin on näppylät;11117524:
ainokaiselle.

Minua ärsyttää suunnattomasti se, että kun sattuu sellainen harvinaisuus, että minulla on juhlapyhänä vapaapäivä, sekin päivä pitää viettää aina muiden ihmisten kanssa.


Mieheni naispuoliset kaverit piikittelevät surutta jatkuvasti minun epäsosiaalisuuttani aina tavatessamme. Ilmeisesti myös miehelleni, jopa silloin kun olen töissä enkä sen vuoksi pääse, koska mieheni usein siitä mulle huomauttaa kotiin tullessaan.
Useamman kerran on haukuttu suoraan päin naamaa nirppanokaksi jolle heidän seuransa ei kelpaa, kun en "viitsi" tulla mieheni mukaan, koskaan.

Viimeksi loppiaisena tiuskaisin suoraan yhdelle mimmille miten pikkasen tuottaa vaikeuksia kääntää itsensä viihdevaihteelle saman tien kun on hoitanut kolarissa pahoja vammoja saaneita aikuisia ja lapsia + kadulle kyykähtäneen 15 v narkkariteinin.
Itse tarvitsisin ees pikkasen omaa aikaa ennen kuin pystyn siirtämään päivän hommat taka-alalle.

Olen sitä mieltä, että parisuhteessa pitäisi osata olla myös kaksin muuallakin kuin sängyssä. Tämä muu yhdessäolo voisi olla yhteisiä harrastuksia, yhteisiä ruokahetkiä, pelkkää yhdessä olemista ilman, että tehdään koko ajan jotain aktiviteettia.

Olen aivan samanlainen, eli lataan akkuni olemalla kotona, mieluiten ihan vaan kaksistaan siipan kanssa. Ystävien ja sukulaisten kanssa hengailu on ihan jees, mutta se ei rentouta vaan vie energiaa.

Olen itsekin törmännyt siihen, että minua pidetään jotenkin epäsosiaalisena tai outona, jopa ylpeänä, kun ei seura kelpaa. Mutta siitähän ei ole kyse vaan siitä, että oma pääkoppa pysyy kunnossa paremmin kun voin viettää aikaa yksin edes joskus. Olen monet kerrat selittänyt tätä asiaa ja todennäköisesti joudun jatkossakin, jos jonkinlaiset välit aion läheisiini pitää.
 
Itse olin aika takertuvainen exääni. Olen parikymppinen tyttö. Minulla se oli aika pitkälti sitä, että aina se olin minä joka ehdotti että tehdänä jotain, ja kun tehtiin, ei ollut kivaa. Hain oikein pakon kanssa niitä kivoja hetkiä, joita ei siltikään tullut. Mutta tämä oli kyllä siis jo todella huono merkki suhteen tilasta... Kavereidensa kanssa hänellä tuntui aina olevan kivempaa kuin kanssani. Ehdotin esimerkiksi, että kävisimme joskus pelaamassa sulkapalloa, nelinpelikin olisi käynyt, mutta se oli kuulemma lällyttelyä. Parin kuukauden sisään tästä hän kävi pelaamassa sulkapalloa kaverinsa kanssa. Yhtäkkiä siinä ei ollutkaan mitään vikaa... Olisin vielä ollut hyväkuntoisempi vastus kuin tuo kaverinsa, eli se siitä lällyttelystä.

Exäni oli myös päättänyt vahvasti, että olin riippuvainen hänestä. Omasta mielestäni olin ehkä takertuva kuten sanoin, mutta en riippuvainen. Hän keksi ihme juttuja, kuinka en saisi syödäkseni jos hän ei tekisi minulle ruokaa, ja kuinka en ikinä pystyisi asumaan yksin. Tämä nyt on vääräksi todettu näinä eronjälkeisinä kuukausina.

Tähän kommenttiin: "Minusta on ihan liikaa riippuvuutta, ellei voi opiskella lyhyttä aikaa toisella paikkakunnalla itselleen tärkeää koulutusta niin, että tulee viikonlopuiksi kuitenkin kotiin."

Hmm. Tämä riippuu siitä mitä suhteelta odottaa. Itse jos lähden yhteen muuttamaan, niin ajattelen että siinä sitten yhdessä kanssa siitä eteenpäin asutaan, ellei erota. Jos on tällaisia isoja muutoksia vielä edessä, niin sitten vaikka vain katsellaan eikä seurustella ennen kuin on molemmilla kuviot elämässä selvillä. Kyllähän se suhdetta muuttaa hirveästi jos eri paikoissa asuu. Ja onko se kotiin tulemista, jos 2/3 ajasta on muualla?

Jos alkuperäinen kirjoittaja oli tosissaan, tästä saa ehkä näkökulmia.
 
Tsemppiä ap:lle. Puolisostaan riippuvainen kumppani on pahin kuviteltavissa oleva painajainen. Itse elin tällaisessa suhteessa neljä vuotta. Tyttöystävälläni ei ollut omia kavereita, joten ei hän niitä minullekaan olisi sallinut. Onneksi jätin hänet ennen kuin hän onnistui tuhoamaan sosiaalisen elämäni kokonaan.

Kompromisseja pitää tietenkin parisuhteessa tehdä. Mutta älä luovu oikeudestasi omaan elämääsi. Sinulla on oikeus siihen.
 
Tähän kommenttiin: "Minusta on ihan liikaa riippuvuutta, ellei voi opiskella lyhyttä aikaa toisella paikkakunnalla itselleen tärkeää koulutusta niin, että tulee viikonlopuiksi kuitenkin kotiin."

Hmm. Tämä riippuu siitä mitä suhteelta odottaa. Itse jos lähden yhteen muuttamaan, niin ajattelen että siinä sitten yhdessä kanssa siitä eteenpäin asutaan, ellei erota. Jos on tällaisia isoja muutoksia vielä edessä, niin sitten vaikka vain katsellaan eikä seurustella ennen kuin on molemmilla kuviot elämässä selvillä. Kyllähän se suhdetta muuttaa hirveästi jos eri paikoissa asuu. Ja onko se kotiin tulemista, jos 2/3 ajasta on muualla?

Jos alkuperäinen kirjoittaja oli tosissaan, tästä saa ehkä näkökulmia.

No voi kuule tytteli, elämä heittelee, on perheitä,joissa toinen osapuoli työskentelee viikot eri paikkakunnalla. Siinä toinen hoitaa lapset ja kodin yksin, ei se ole mitään parikymppisten leikkiparisuhde-elämää vaan ihan tosielämää.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä