Onko meidän avioliitolla mitään toivoa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja anonyymi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

anonyymi

Vieras
Takana on 10 vuoden avioliitto, kaksi lasta, pienempi 2 ja isompi esikoululainen. Ei viinaa, ei juhlimista eikä muuta huonoa elämää. Mutta minä vastaan kaikista kotitöistä, tiskaan, pyykkään, hoidan ruuat, vaatteet ja neuvolat ja vastaavat. Mies harrastaa isomman kanssa urheilua, ja muutenkin touhuaa isomman kanssa kaikenlaista kivaa, käy elokuvissa, retkillä ja vastaavilla, ja kohta varmaan alkaa touhuta pienemmänkin kanssa kun vähän kasvaa.

Ja nyt olen ihan poikki. Mies teki pari vuotta sitten elämäntapamuutoksen, alkoi harrastaa liikuntaa, ja harrastaa sitä keskimäärin n. 15 h viikossa. On tiukassa kunnossa ja hyvännäköinen. Minä olen yrittänyt hyvällä ja pahalla saada omaa aikaa ja miestä osallistumaan kotitöihin, mutta ei, mikään ei ole muuttunut. Huomauttelee kyllä minulle kuinka minun pitäisi liikkua enemmän, mutta aikaa ei tunnu löytyvän. Kumpikin olemme suht vaativassa päivätyössä.

Tämä on johtanut siihen, että tunteet miestä kohtaan ovat kuolleet täysin (hänelläkin varmaan minua kohtaan?) ja välillä suorastaan tunnen vihaavani häntä. Onko meillä mitään tulevaisuutta jatkaa? Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoituksia siitä, kuinka ero on totaalisen huono asia lapsille, että vanhempien pitäisi vaan sinnitellä liitossa. Mutta pahalta tämäkin tuntuu, isompi jo kyselee usein että miksi riitelemme niin usein. Haluaisin kuulla mielipiteitä, että miltä tämä kuulostaa ulkopuolisen korvaan. Ymmärrän toki, että tämä on minun puoleni tarinasta. Mies varmaan sanoisi, että olen laiska saamaton huono äiti, joka vaan kiukkuaa lapsille ja tekee hänen elämästään hankalaa.
 
Tilanteenne on varmaan aika tavallinen. Naiset usein kantavat päävastuun kodista ja siitä kasautuu pahaa mieltä. Miehelle tulee valitettua ja ongelmat kärjistyvät. Ehdotukseni alkuun on, että palkatkaa siivoaja/ kodinhoitaja auttamaan hommissa. Jos molemmat olette töissä, niin varmasti rahaa tähän löytyy. Jos tämä ei sovi miehelle, sitten on hänen vaan tartuttava myös imurin varteen. Lisäksi sovit vähintään 1-2 harrastusiltaa itsellesi viikossa, jolloin mies on vastuussa kodista ja lapsista.

Tarvitsisitte varmasti myös parisuhteessa yhteistä aikuisten aikaa (edes pienet hetket iltaisin tms.), jolloin olisi aikaa päivittää toistenne kuulumisia ja elvyttää keskusteluyhteyttä.
 
Lakkaa olemasta noin katkera ja ota sitä omaa aikaa. Sanoit, että kohta mies alkaa olemaan pienemmänkin kanssa ja tottahan se on, kun lapset kasvaa niin on helpompi vaan "ottaa ja lähteä" omiin harrastuksiin ja menoihin.

Pikkulapsivaihe on joka perheessä se ajanjakso jolloin parisuhdetta koetellaan todella paljon. Sen sijaan että olet vihainen miehellesi siitä, että hän on löytänyt harrastuksen ja saanut itsensä hyvään kuntoon, olisit kannustava. Miksette lähtisi lenkille koko perhe?

Ja tuo sun viimeinen lause ; älä sano mitä miehesi "varmaankin sanoisi" kun et voi tietää. Molemmat olette aikuisia ja kykenette kyllä keskustelemaan ihan asiallisesti. Unohtakaa "mutta kun sinä AINA" ja "kun sinä et KOSKAAN" - tyyppiset nalkutukset kokonaan.
 
Riitelettekö te muistakin asioista kuin liikunnan harrastamisesta?
Tuntuu jotenkin absurdilta ajatus, että pitäs erota lenkkeilyn takia.

Jotenkin nyt tuntuu, että harrastus on saanut suhteettomat mittasuhteet miehes elämässä.
 
Sitä omaa aikaa voi tosiaan ottaa. Kun mies tulee sisään, niin itse vaan ovesta ulos ja mitä väliä, jos kotona ei kaikki ole sitten kotiin tullessa niin vimopanpäälle?
Joskus vaan pitää laskea rimaa.
Jos mies tekee asiat eritavalla, sitten tekee.
Mutta sitöä omaa aikaa ei tule kukaan tarjottimella tarjoamaan tai kysymään "haluaisitko..." Samalla tavalla se on otettava itsestäänselvyytenä kuten mieskin tekee.
 
ei se yhdessä oleminen väenvängällä ole lapsille todellakaan hyvä asia. Kyllähän lapset huomaa ja vaistoaa kun kaikki ei ole hyvin ja se vaikuttaa myös lapsiin.

kokeile puhumista ja vaatimista. Jos sittenkään ei asiat näytä suttaantuvan niin sit mietit uudestaan. Tosin jos tunteet ovat jo kuolleet niin eikös se sano jo jotain.

Onko sulla itsellä mielenkiintoa saada asiat hoidettua?
 
Oletteko puhuneet tästä asiasta ihan suoraan, oikeilla sanoilla? Miehet ei yleensä lue kovin hyvien rivien välistä... ikävä kyllä. Tietääkö miehesi, että kaipaat sitä että hän tekisi osan kotistöistä ja kaipaat yhteistä aikaa? Teettekö mitään yhdessä?
 
Meillä käy siivooja, mutta kaksi tuntia joka toinen viikko ei ole kaikki mitä kodin ylläpitoon menee.

Olemme puhuneet ja paljon, mutta jotenkin keskustelut menee aina siihen, että tulee kamala riita, ja sitten on mykkäkoulua viikko. Ja sille joka sanoi, että ota omaa aikaa, niin missä välissä sen otan? Mies on töissä kuuteen, menee urheilemaan ja tulee ysiltä kotiin. Siinä vaiheessa lapset ovat nukkumassa, minä ihan sipissa ja valmis nukkumaan itsekin, kun aamulla kello soi puoli kuudelta että ehdin töihin. Joinain päivinä tulee aiemmin, ja jos lähden jonnekin, tulee kamalat mielenosoitukset kun "hän joutui vaihtaa kakkavaipan" tai jotain muuta. Todellakaan ei mitään tee kotona sinä aikana, ruuan lämmittää lapsille jos valmiina, muuten antaa leipää. Eli hommat odottaa minua kumminkin. Sitten valittaa jos lapset eivät ole antaneet olla tietokoneella rauhassa, kun hänellä on nykyisin niin vähän aikaa olla koneella, kun liikunta vie kaiken vapaa-ajan.

Ja kyllä tosiaan mies tietää että haluan hänen osallistuvan perheemme elämään, ettei tämä mikään hotelli ole. Käytiin kesällä yhteisellä pyöräretkellä ja sitten mökkeilemme yhdessä, siellä tosin mies on muissa puuhissa suurimman osan aikaa, mutta yhdessä sinne mennään ja tullaan pois.

Ja kyllä minulla todellakin on halua saada asita kuntoon, tai edes sille tolalle että sinnitellään yhdessä siihen että lapset ovat vähän isompia. Mies myöntää että kotona on kamalaa, mutta ei suostu muuttamaan mitään. Olen siinä pisteessä, että eron tullessa mies saisi pitää lapset, minä en oikeasti enää jaksa.

Ja mitä tulee yh:na olemiseen, kun joku nauroi että sillähän ne kotityöt vähenisi. Niin todellakin vähenisi, olisi 5 koneellista pyykkiä viikossa vähemmän, siivoamista vähemmän, ruuanlaittoa vähemmän ja sitä rataa.
 
[QUOTE="vieras";21887681]Mihin tämä perustuu? Kun nykyään on niin paljon juttua siitä, kuinka ero on niin traumaattista lapsille.[/QUOTE]

Ihan terveeseeen järkeen ja käytännön kokemuksiin. Traumaattisen eron lapsille saa aikaiseksi tekemällä siitä sellaisen.
 
Lapset käsrii sekä huonosta liitosta, että hyvästä erosta, sille nyt vaan ei voi mitään. Jokaisen on itse tykönään päätettävä, mikä on se ratkaisu, joka aiheuttaa vähite kärsimystä itselle. Nimittäin se on se, joka aiheuttaa vähiten kärsimystä lapsille. Lapsi vaistoaa aina, jos vanhemman on paha olla ja alkaa reagoida siihen tavalla tai toisella, joko oireilla itse tai olla äärimmäisen helppo ja kiltti, jotta ei enää lisäisi vanhemman pahaa oloa tai sairastella tai mitä tahansa, mutta kun vanhempi voi huonosti, lapsi voi huonosti.
Erossa taas tulee vastaan se, että osataanko ja uskalletaanko siitä puhua lapselle tarpeeksi, ettei lapsi koe sitä joko omaksi syykseen tai sitten hylkäämisenä jommankumman vanhemman osalta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja tööt;21887740:
Ei mun lapseni kärsinyt, päin vastoin: koulussa alkoi mennä paremmin, kun riidat loppuivat.

On tilanteita, jolloin se ero on se pienemmän pahan tie. Täydellisyyttä ei ole. pitää valita se, josta on harmia vähemmän. joskus ero on välttämätöntä turvallisuuden takaamiseksi. Eikä pelkästään fyysisen turvallisuuden, vaan jos esim. huono suhde tekee äidin poissaolevaksi, lapsi kokee kokoajan olevansa hylätty.
 
[QUOTE="vieras";21887876]Miksi se on aina äiti jonka pitää hakeutua terapiaan ja muuttua? Miksei se mies voi mennä terapiaan ja älytä että perheessä kaikkien pitää kantaa kortensa kekoon?[/QUOTE]

No ei kai se ole aina äiti, vaan se, joka kokee voivansa huonosti.
Toista ei voi muuttaa, vain iotseään soi, joten jos voi huonosti, on lähdettävä hakemaan ratkaisuja ja apua itselleen. Jos paha olo johtuu olosuhteista, sitten on ymmärrettävä muuttaa niitä. Mutta lähtökohtana ajatus siitä, että toisen pitäisi muuttua, jotta minulla olisi hyvä olla ei toimi.
 
No ei kai se ole aina äiti, vaan se, joka kokee voivansa huonosti.
Toista ei voi muuttaa, vain iotseään soi, joten jos voi huonosti, on lähdettävä hakemaan ratkaisuja ja apua itselleen. Jos paha olo johtuu olosuhteista, sitten on ymmärrettävä muuttaa niitä. Mutta lähtökohtana ajatus siitä, että toisen pitäisi muuttua, jotta minulla olisi hyvä olla ei toimi.

Jos se tosiaan on näin, niin sitten ei taida olla kuin ero edessä. Mies tykkää harrastaa ja istua valmiiseen pöytään ja ottaa puhtaat pyykit kaapista eikä aio muuttua. Saa alkaa muuttua sitten ihan yksinään lasten kanssa.
 
Mies tykkää harrastaa ja istua valmiiseen pöytään ja ottaa puhtaat pyykit kaapista eikä aio muuttua. Saa alkaa muuttua sitten ihan yksinään lasten kanssa.

Tottakai tykkää harrastaa ja ottaa valmiit pyykit kaapista, koska niin voi tehdä. Eikä tietenkään aio muuttua, koska ei tarvi. En mäkään muuttuis vastaavassa tilanteessa :) . Niin kauan joku muu tekee, vaikka en pyydä, en tosiaan muuttuis, vaikka se joku muu välillä vähän valittais, jos se sen valittamisen jälkeen kuitenkin tekee!
Toista ei voi muuttaa, vain itseään voi, mutta itseään muuttamalla voi pakottaa toisen muutokseen.
joskus asumusero voi olla hyvä vaihtoehto erolle, kumopikin näkee, oliko se toinen oikeasti niin turhake, miltä se siinä parisuhteessa on tuntunut ja onko ne tunteet oikeasti niin kuolleita.
 

Yhteistyössä