Onko äiti aina vauvalle numero yksi?

[Kfbfiwouino]

Tämä saattaa olla aika turha huolenaihe, mutta tuoreena äitinä tuppaa kai syyllistämään itseään kaikesta, niin kysyn mielipiteitänne seuraavaan.

Mulla on 9kk:n ikäinen poika, iloinen ja terve pakkaus. Mulla on opinnot kesken, mistä syystä mieheni hoitaa vauvaa n. puolet ajasta. Näin on ollut suunnilleen alusta lähtien. Lääkitykseni takia en imettänyt vauvaa kuin vähän aikaa ja koko ajan poika on saanut korvikettakin, mikä on mahdollistanut sen, että poika ja isä ovat olleet paljon kahdestaan.

Mietin vaan, että onko jotain merkitystä lapsen kehityksen kannalta, jos hänellä ei ole sitä yhtä maailman tärkeintä henkilöä, jonka perään itkee yms? Onko äidin merkitys aina biologisista syistä isompi kuin isän? Kun olen pojan kanssa, tunnen oloni varmaksi ja hyväksi, meillä on läheiset välit ja hauskaa keskenämme suurimman osan ajasta. Poika kuitenkin "normaalisti" vierastaa nyt kaikkia paitsi vanhempiaan eli kiintymyssuhde vaikuttaisi olevan muodostunut.

Jos teillä on kokemusta/tietoa/mutua aiheesta, olisin kiinnostunut kuulemaan.

 

[Happygirl-91]

Ei, vaan vauvalla muodostuu kiintymyssuhde myös isään jos/kun tämä hoitaa kunnolla vauvaa. Hoitajan pitää ajallisesti riittävän paljon viettää aikaa vauvan kanssa, että kiintymyssuhde muodostuu. Lapsella voi olla useita kiintymyssuhteita. Teillä tuo näyttää tosi ihanteelliselta.

Kysyit onko väliä jos vauvalla ei ole sitä yhtä maailman tärkeintä henkilöä jonka perään itkeä ym? On ehdottomasti! Se on varhaislapsuuden tärkein kehitystehtävä ja ilman kiintymyssuhdetta vauvan psyyke ja keskushermosto ei pääse kehittymään ja ylipäänsä luottamus ihmisiin. Mutta teidän tapauksessa ei ainakaan tuon kertomuksen perusteella näytä siltä, etteikö kiintymyssuhde olisi turvallinen molempiin vanhempiin.

 

[yksi aikuinen äiti]

Meillä on kaikkien kolmen lapsen kanssa ollut niin että isä on ollut kotona vanhempainvapaa-ajan koska minä teen töitä kotona. Olemme siis olleet molemmat paikalla joko samaan aikaan tai vuorotellen (toinen poissa tunnin tai kaksi kerrallaan tekemässä jotain muuta kuin hoitamassa vauvaa)

Ei meillä vaan kukaan ole itkenyt kummankaan perään jäädessään toisen hoiviin mutta jokainen on ilmaissut kyllä riemunsa sen poissaolleen vanhemman tultua taas paikalle. Ollessamme koko porukalla esim. ruokakaupassa niin oman äidin tai isän tuleminen (kumpi nyt onkaan käynyt hakemassa jotain hyllystä toisen jäädessä vauvan luokse) takaisin ostoskärryjen luo on aina saanut pienen hymyilemään ja näyttämään että "tämäpäs on minun vanhempani" joten kyllä nämä pienet ovat vanhempansa muiden joukosta tunnistaneet.

Meidän lapsemme eivät ole oikeastaan vierastaneet ketään mutta toisaalta eipä heitä ole kamalasti vietykään tilanteisiin joissa vieraat olisivat pyrkineet halailemaan tai muuten lähestyneet lapsia ennen lasten omatoimista kontaktinottoa. Toki ovat katsoneet vieraampaa ihmistä vähän hiljaisina hetken aikaa mutta huomattuaan että vieras on vanhempien mielestä ihan ok ovat sitten äkkiä olleet hymyileväisiä vierasta kohtaan.

 

[leijona76]

Meillä se äiti oli numero yksi vielä taaperonakin. Mutta isän ja pojan suhde on kyllä nykyään tiivis vaikka se otti aikaa. Lapsi on muutenkin aina ollu tarkka siitä kenen syli kelpaa ja kenen ei. Esim vaarin syliin ei menny vapaaehtosesti,mummi kelpasi heti jne...
Ja kattoo edelleen ketä lähestyy.

 

[leijona76]

Mutta ei se automaattisesti mene niin että äiti on ykkönen eikä tarvi mennä kunhan lapsella on turvallinen suhde vaikka isään.

 

["Vieras."]

Ykkönen on päiväkoti

 

[baby-mama]

Tämä saattaa olla aika turha huolenaihe, mutta tuoreena äitinä tuppaa kai syyllistämään itseään kaikesta, niin kysyn mielipiteitänne seuraavaan.

Mulla on 9kk:n ikäinen poika, iloinen ja terve pakkaus. Mulla on opinnot kesken, mistä syystä mieheni hoitaa vauvaa n. puolet ajasta. Näin on ollut suunnilleen alusta lähtien. Lääkitykseni takia en imettänyt vauvaa kuin vähän aikaa ja koko ajan poika on saanut korvikettakin, mikä on mahdollistanut sen, että poika ja isä ovat olleet paljon kahdestaan.

Mietin vaan, että onko jotain merkitystä lapsen kehityksen kannalta, jos hänellä ei ole sitä yhtä maailman tärkeintä henkilöä, jonka perään itkee yms? Onko äidin merkitys aina biologisista syistä isompi kuin isän? Kun olen pojan kanssa, tunnen oloni varmaksi ja hyväksi, meillä on läheiset välit ja hauskaa keskenämme suurimman osan ajasta. Poika kuitenkin "normaalisti" vierastaa nyt kaikkia paitsi vanhempiaan eli kiintymyssuhde vaikuttaisi olevan muodostunut.

Jos teillä on kokemusta/tietoa/mutua aiheesta, olisin kiinnostunut kuulemaan.

Olen lukenut että vauvalle on ensisijaisen tärkeää, että hänen "ykkös"hoitajansa ei vaihtuisi ainakaan vielä ensimmäisen elinvuoden aikana, jotta hänelle ehtii muodostua se 1 ja tärkein kiintymyssuhde. Jos hoitaja vaihtuu vauvan ollessa näin pieni, se vaikuttaa kyllä jollain tavalla psykologiseen kehitykseen /turvan tunteeseen. Mä en nyt muista mistä olen tämän lukenut sorry! Mutta googlettamalla varmasti löytyy linkkejä.

EDIT: Linkki: " Vauva kiinnittyy vain niihin ihmisiin, jotka ovat ajallisesti riittävän paljon läsnä heidän elämässään ensimmäisen vuoden aikana. Vaikka myös vieraammat aikuiset voivat saada vauvan rauhoittumaan sylissään, vauva oppii nopeasti tunnistamaan häntä pääasiallisesti hoitavan tutun henkilön toisista. Samanlaisena pysyvä syli ja hoivaavien käsien kosketus rakentavat vauvalle päivittäisten rutiinien kautta tunteen jatkuvuudesta, perusturvallisuudesta... *naps* .." Lapsella on kuitenkin synnynnäisesti kyky kiinnittyä useampaan kuin yhteen hoivaajaan, mikäli he ovat arjessa ajallisesti riittävän paljon läsnä. Kahden vanhemman perheessä pieni vauva muodostaakin elämänsä ensimmäiset kiintymyssuhteensa sekä isäänsä että äitiinsä. "

Eli vauva siis pystyy muodostamaan turvallisen kiintymyssuhteen molempiin vanhempiinsa edellyttäen, että he ovat molemmat riittävästi läsnä hänen ensimmäisen elinvuoden aikana.