Jos siis on tilanne siinä pisteessä, että on sossuun mentävä, miten voi joku odottaa saavansa yhteiskunnan kustantamana sieltä samanlaisen elintason kuin työssäkäyvät naapurit?
Jos lapsiperheessä ei ole pesukonetta, on arki hankalaa. Pesukone on hyvä olla. Mutta käytetylläkin saa vaatteet puhtaiksi, ei asiakkaalla ole sosiaalitoimessa oikeutta vaatia laatua, vaan perustoimeentuloa, mihin perukone ei edes vakiona kuulu. Harkinnanvaraisena kylläkin sellaisen hankintaan voi avustusta saada.
Käsin tiskaaminenkin on ikävää. Ja liian pienestä telkkarista elokuvien katsominen, etenkin ilman blueray-soitinta. Ja niin edelleen.
Jos ei pysty takaamaan itselleen ja perheelleen perustoimeentuloa, johon kuuluu asuminen ja ruoka sekä lääkärikustannukset, täytyy turvautua sosiaalitoimen apuun. Mutta ihan oikeasti, jos haluaa uusia kodinkoneita ja vaatimustaso on sitä luokkaa että normi työssäkäyvätkin saavat tehdä töitä vastaavien hankintojen eteen, voidaan kysyä mitä varten täällä oikein veroja maksetaan.
Relatiiivisen deprivaation käsite on tässä yhteydessä hyvä ymmärtää, mutta sosiaalitoimen vastuualueeseen ei kuulu poistaa relatiivista vaan absoluuttista köyhyyttä. Auttaa siinä, että ihmiset säilyisivät hengissä vaikeiden aikojen ohi, eikä suinkaan tarjota korkeaa elintasoa. Relatiivinen deprivaatio (suunnilleen näin: tarvitsen uuden tietokoneen, netin ja taulutelevision, koska muillakin on ja siten voin kuulua sosiaaliseen ryhmään tasavertaisena jäsenenä) on subjektiivinen tarve, eikä sen tayttäminen ole elinehto. Eikä sosiaalitoimen tehtävä!
Lisäksi vielä teoria tarpeiden valumisesta: Jokainen tarve, joka ihmisella on hankkia tai saada, alkaa aina yhteiskunnan yläluokista. 70-luvulla rikkaat kävivät Kanarialla, se oli heidän etuoikeutensa. Nykyään keskiluokkakin on jo kyllästynyt siihen. Mutta silloin, kun Kanarianmatkat alkoivat olla tavallisen rahvaan tavoitettavissa hintansa puolesta, rikkaimmat käivät jo Goalla. ja nyt keskiluokka ravaa Aasiassa, ja tosirikkaat ostavat avaruusmatkoja.
Sama pätee tietokoneisiin, muuhun kodintekniikkaan, autoihin, asuntoihin ja niin edelleen. Köyhimmiltä tai keskiluokkaisilta hämärtyy käsitys siitä, mikä on absoluuttinen tarve ja mikä heitä ajaa haluamaan jotakin. No, se on relatiivinen deprivaatio, jolloin koetaan jäävämmä jostakin paitsi -koska esimerkkinä meillä on naapuri, joka on astetta pidemmällä ja käy Goalla vaikka me vasta säästämme Kanarianmatkaan.
Palatakseni pesukoneeseen: Käytetty vastaa tarpeeseen, joka sosiaalitoimen asiakkaalla on. Hän pääsee käytetyllä pesukoneella vaikeiden aikojensa yli, ja voi taloustilanteensa kohetessa ostaa omilla rahoillaan vaikka koko pesutornin. Itsetunnolle se tietysti ottaa, mutta siitä ei voi sosiaalitoimea syyttää.
Jaahas, lähdenkin tässtä ulos ennen kuin alkaa ruoska viuhumaan.
Jos lapsiperheessä ei ole pesukonetta, on arki hankalaa. Pesukone on hyvä olla. Mutta käytetylläkin saa vaatteet puhtaiksi, ei asiakkaalla ole sosiaalitoimessa oikeutta vaatia laatua, vaan perustoimeentuloa, mihin perukone ei edes vakiona kuulu. Harkinnanvaraisena kylläkin sellaisen hankintaan voi avustusta saada.
Käsin tiskaaminenkin on ikävää. Ja liian pienestä telkkarista elokuvien katsominen, etenkin ilman blueray-soitinta. Ja niin edelleen.
Jos ei pysty takaamaan itselleen ja perheelleen perustoimeentuloa, johon kuuluu asuminen ja ruoka sekä lääkärikustannukset, täytyy turvautua sosiaalitoimen apuun. Mutta ihan oikeasti, jos haluaa uusia kodinkoneita ja vaatimustaso on sitä luokkaa että normi työssäkäyvätkin saavat tehdä töitä vastaavien hankintojen eteen, voidaan kysyä mitä varten täällä oikein veroja maksetaan.
Relatiiivisen deprivaation käsite on tässä yhteydessä hyvä ymmärtää, mutta sosiaalitoimen vastuualueeseen ei kuulu poistaa relatiivista vaan absoluuttista köyhyyttä. Auttaa siinä, että ihmiset säilyisivät hengissä vaikeiden aikojen ohi, eikä suinkaan tarjota korkeaa elintasoa. Relatiivinen deprivaatio (suunnilleen näin: tarvitsen uuden tietokoneen, netin ja taulutelevision, koska muillakin on ja siten voin kuulua sosiaaliseen ryhmään tasavertaisena jäsenenä) on subjektiivinen tarve, eikä sen tayttäminen ole elinehto. Eikä sosiaalitoimen tehtävä!
Lisäksi vielä teoria tarpeiden valumisesta: Jokainen tarve, joka ihmisella on hankkia tai saada, alkaa aina yhteiskunnan yläluokista. 70-luvulla rikkaat kävivät Kanarialla, se oli heidän etuoikeutensa. Nykyään keskiluokkakin on jo kyllästynyt siihen. Mutta silloin, kun Kanarianmatkat alkoivat olla tavallisen rahvaan tavoitettavissa hintansa puolesta, rikkaimmat käivät jo Goalla. ja nyt keskiluokka ravaa Aasiassa, ja tosirikkaat ostavat avaruusmatkoja.
Sama pätee tietokoneisiin, muuhun kodintekniikkaan, autoihin, asuntoihin ja niin edelleen. Köyhimmiltä tai keskiluokkaisilta hämärtyy käsitys siitä, mikä on absoluuttinen tarve ja mikä heitä ajaa haluamaan jotakin. No, se on relatiivinen deprivaatio, jolloin koetaan jäävämmä jostakin paitsi -koska esimerkkinä meillä on naapuri, joka on astetta pidemmällä ja käy Goalla vaikka me vasta säästämme Kanarianmatkaan.
Palatakseni pesukoneeseen: Käytetty vastaa tarpeeseen, joka sosiaalitoimen asiakkaalla on. Hän pääsee käytetyllä pesukoneella vaikeiden aikojensa yli, ja voi taloustilanteensa kohetessa ostaa omilla rahoillaan vaikka koko pesutornin. Itsetunnolle se tietysti ottaa, mutta siitä ei voi sosiaalitoimea syyttää.
Jaahas, lähdenkin tässtä ulos ennen kuin alkaa ruoska viuhumaan.
