[QUOTE="mimmuliini";28520392]Mä uskon, että elämä helpottuisi huomattavasti, jos tuo aita tosiaan ois korkeampi. Niin meidän pihat erottuisi selvemmin kahdeksi erilliseksi pihaksi. Mua suorastaan itkettää, kun meidän lapset niiiiin kovasti haluaisivat päästä leikkimään naapurin pihalle. Se näyttää näin aikuisen silmiinkin tosi houkuttelevalta leikkipaikalta. Meillä ei ole mitenkään varaa tehdä meidän pihasta edes lähellekään yhtä hienoa paikkaa kuin tuo naapureiden. Jos tuo aita ois korkeampi, niin lapsien ei tarvisi katsella koko ajan tuota toista pihaa. Me sovittiin miehen kanssa, että otetaan vaikka meidän säästötililtä rahat, että saadaan tänne meidän pihalle myös jotain kivaa. Eilenkin isompi poikamme kysyi ennen nukkumaanmenoa, että miksi meidän pihalla ei ole trampoliinia tai liukumäkeä, kun hän ei ole koskaan päässyt trampoliinilla hyppimään ja haluaisi niin kovasti päästä. Tänään käytetäänkin vaikka koko päivä tuon pihan laittamiseen miehen kanssa.
Aion myös pyytää tämän viikonlopun aikana vuokranantajaa meille kahville. Hän saattaa kyllä kieltäytyä, mutta kysynpä ainakin. Haluan jutella hänen kanssaa hieman tästä pihatilanteesta ja ehdottaa, että tuo aita vaihdettas isompaan. Samalla sitten varmaan selviää, että onko hän yhtään halukas meihin tutustumaan vai pidetäänkö tosiaan välit näin viileinä ja "virallisina".[/QUOTE]
Kuullostaa hyvältä suunnitelmalta tuon aidan korotuksen ehdotus. Toivottavasti sille ei ole rakennusviraston puolesta mitään estettä ja naapurikin pitää ajatusta hyvänä.
Vaikka mun kirjoituksistani ehkä saakin päinvastaisen kuvan, niin mä kyllä ymmärrän sua tuossa, että lapset haikeina ja/tai kateellisena katsovat naapurin pihaan. Samaa se oli omien lastenikin kanssa aikoinaan. Silä erotuksella, että sinulla on vain yksi naapuri ja mulla tässä isossa rivitaloyhtiössä kymmeniä. Aina jonkun pihassa oli jotain, mitä omassa pihassa ei ollut. Lasten oli vaan pakko tottua siihen, että meillä ei voi olla kaikkea samaa kuin naapureilla. Mutta usko huviksesi, se ei ole yhtään huonompi juttu, että oppivat. Nimittäin jonain päivänä tulee kuitenkin se tilanne, että lapselle on pakko sanoa ei, vaikka koulukaverilla jotain ihanaa onkin. Että vaikka Jennalla onkin oma poni, niin sinä et voi ponia saada. Tai uusin älypuhelin tai oma kotiteatteri tai Australian matka tai joku muu, mitä nyt yksinkertaisesti ei ole mahdollista lapselleen tarjota. Mitä pienempänä lapsi oppii, että noilla on noi ja meillä on nämä, sitä helpommin niille menee sitten 7, 11 ja 14 veenä, että aina ei saa kaikkea samaa, mitä kavereilla on
